Kidnappaus kadulla

Eilen kotimatkalla katselin Kabulin kiireisiä katuja pakettiauton ikkunasta. Näin leipäkauppoja, uhkarohkeita pyöräilijöitä, rakennustyömaita, naisia kerjäämässä sininen burqa päällä, lapsia jahtaamassa koiria, vesimelonimyyjiä. Kun pysähdyimme ruuhkassa, näin keskellä tietä istuvan avuttoman koiranpennun. Koira oli aivan ylisöpö, ja kollegani päätti hypätä ulos autosta ja kaappasi koiran mukaansa. Ei kaikkia voi auttaa, mutta niitä, joita voi ja jotka ovat aivan edessä, pitää, hän järkeili.

Afgaanit eivät yleensä ole koiraihmisiä, ja monet lapset ovat hyvin ilkeitä ja väkivaltaisia katukoirille. Tällekin koiralle olisi varmasti käynyt huonosti aika nopeasti.

Eilisen kidnappauksen seurauksena meillä on nyt maailman kolmanneksi söpöin koira (ensimmäinen ja toinen ovat koirat lapsuudestani).

Koira oli aika peloissaan, kun jättiläinen yhtäkkiä kaappasi sen autoon keskellä katua.

 En ollut aluksi kaappauksesta täysin innoissani, sillä monet ottavat söpöjä koiria koteihinsa vähäksi aikaa, mutta muuton tullessa jättävät koirat tänne. Aika harva ulkomaalainen perustaa perhettä ja asettuu Kabuliin, joten huolehdin miten hauvalle käy. No, se tulee tietenkin kotiin mukaan! kaveri ilmoitti. Eli kaikki hyvin.

Seuraava tunti ajettiin ympäri Kabulia etsien eläinlääkäriä. Se ei ollut täysin helppoa, mutta vihdoin löytyi Afghan Small Animal Clinic ja koira sai tarvitsemansa rokotteet ja lääkkeet. Poloinen joutui jäämään klinikalle yön yli saamaan hoitoa.

En kestä, liian ihana!

Uuden perheenjäsenen nimeksi tuli Babur. Nimi herätti vastustusta, koska se on pojan nimi ja koira on tyttö. Mitä väliä, hieno nimi! Pitää rikkoa näitä sukupuoliaitoja ihan näin pienillä tönäisyillä. Ja söpis näyttää ihan Baburilta.

Olen niin innoissani, sillä olen jo pitkään halunnut koiran talooni. Koska muutan kaupunkia tai maata noin kerran vuodessa, ei siihen ennen ole ollut mahdollisuutta. Nyt jo huolehdin siitä, että kiinnyn Baburiin liikaa ja sitten kun lähden Afganistanista, en saa ottaa tytsyä mukaan.

Mietin vähän aikaa, että onko tässä nyt mitään järkeä. Mutta onhan se aika hieno homma, että voi tarjota kodittomalle kivan ja turvallisen elämän ja purkin Pedigreetä joka päivä, eikö?

Kabulin kemut

Saavuin vihdoin Kabuliin eilen. Kun kävelin lentokentän ovista ulos, en ihan tajunnut, että Kabul on nyt tässä. Asun Afganistanissa. En oikein vieläkään tajua sitä.

Ekat näkymät kun heräsin Afganistanin yläpuolella.

Löysin kuskin Kabulin kentältä, ja kuski löysi uuteen osoitteeseeni 1001-postinumerossa. Uudessa kodissani on korkeat ja isot huoneet, kiva puutarha ja isot kylppärit. Yhden torakankin näin. Ja kissanpennnun, joka livahti ikkunasta salakavalasti sisään syömään spagettia.

Kabulin elämä alkoi juhlavissa tunnelmissa, sillä heti ekana iltana sain kutsun ulkomaalaisten illanistujaisiin. Muutama Kabulissa asuva ulkomaalainen oli aikaisemmin kehottanut tuomaan maahan sallitut kaksi pulloa alkoholia, vaikkei itse joisikaan. Alkoholi on Afganistanissa periaatteessa kielletty, vaikka sitä saakin joistain ravintoloista ja baareista. Suurlähetyistöissä alkoholi kuulemma virtaa vapaammin.

Dubain lentokentältä mukaan lähti siis pullo vodkaa (jota vihaan). Juhlavieraat Kabulin puutarhassa olivat erittäin innoissaan tuliaisesta.

Finlandiaa Dubaista.

Bileet olivat rennot: puutarhassa oli tyynyjä ja mattoja, tarjolla Bacardi-smoothieita, vodkaa, banaanipannareita, leipää ja sipsejä. Oli ikävä Ranch-dippiä. Shisha-piippu teki kierroksia.

Koska turvallisuustilanne on pahentunut, monet ulkomaalaiset eivät mene enää ulos syömään ja juomaan yhtä usein, vaan tapaavat toisten kodeissa. Ihan rentoa meininkiä ja samanlaista juhlintaa kuin muuallakin, paitsi näissä kemuissa vieraat jakavat kokemuksiaan pommituksista ja itsemurhaiskuista. Yksi amerikkalainen kertoo: "Niin se toissaviikkoinen isku oli ihan mun naapuritalossa, tulitus jatkui monta tuntia." Toinen jatkaa: "Usein iskut on aamuyöllä, ja silloin se on tosi ärsyttävää, silleen et v***n Taleban, onko pakko herättää aina kesken unien." Sitä odotellessa.

Passi ja hammasharja

Tänään pitää lähteä. En ihan vieläkään tajua, että perjantai-aamuna avaan ikkunan uudessa kodissani Kabulissa. Hermoja on koiteltu pakkaamisessa, kun viime yönä selvisi, että saankin tuoda vaan 20 kg tavaraa. Aika mahdotonta saada kaikki oleellinen elämässä mukaan, mutta on siellä ainakin Jenkki-purukumia ja Fazerin sinistä.

Ensin pitää selvitä päivän viisumireissusta Dubaissa ja sitten - Kabul!