Kaipauksia

Jätin Lontoon elämän taakse kolme viikkoa sitten, ja näitä asioita olen muun muassa ikävöinyt:

Juustoja, salaattia (varsinkin rucolaa), liesituuletinta, juustohöylää, normaalia purkinavaajaa, kahvia, kahvinkeitintä, tilliä, vapautta, hummusta, kylmempää säätä, sadetta, jukurttia, polkupyörää, kuorimattomia vihanneksia, puistoa, turvallisuutta, kirjoja, kauniita ja tuoreita vihanneksia, kierrätystä, kortilla maksamista, kadulla kävelemistä, marjoja, isoa ruokakauppaa, elokuvateatteria, blenderiä, lehtiä, vessanpönttöjä joihin saa laittaa vessapaperia, farkkuja, toreja, julkista liikennettä, maitoa, siivilää, punaviiniä, kahviloita, turvavöitä, bataattia, hanavettä, rauhaa, liikennevaloja.

Tasapainottelua.

Jotta tämä ei menisi ihan valitukseksi, niin pitää myöntää että olen myös kolmen viikon aikana saanut paljon uutta. Olen saanut mielettömän mahdollisuuden työskennellä näin mielenkiintoisessa ja haastavassa paikassa ja mahdollisuuden osallistua edes jollain tavalla tämän maan jälleenrakennukseen. Olen saanut uusia kavereita, tuoreita mangoja aamuisin, koulutusta vastaavaa työtä, oman kylppärin ekaa kertaa elämässä. Mielettömän kauniita ja karuja maisemia, ystävällisiä paikallisia, koiran, naan-leipiä, afganistanilaista ruokaa, koskettavia tositarinoita, darin kielen sanoja. Iranilaista fetajuustoa, lentäviä leijoja ja brunsseja. Ymmärrystä.

Kun katselen kaupunkia katolta ja näen tämän maiseman, en voi olla ajattelematta kuinka onnekas olen, että saan olla täällä. En tiedä kuinka kauan saan olla, mutta nyt katselen tätä maisemaa ja tunnen vain kiitollisuutta. (Vaikka juustohöylä ja rauha maassa olisi myös kiva.)

Leija Kabulin yllä.

Tipaton Ramadan ja salainen keksikätkö

Ramadan alkoi kaksi viikkoa sitten. Kuukauden paastokauden aikana muslimit eivät saa juoda tai syödä mitään valoisana aikana (mukaan lukien lääkkeet - chowkidor-ovipoika valitti aamulla kärsineensä kamalasta päänsärystä, mutta buranaa ei voi ottaa. Hampaidenpesukin on kiellettyä auringonnoususta auringonlaskuun.)

Paikalliset heräävät noin kahden aikaan aamuyöllä syömään ja juomaan, ja menevät takasin nukkumaan. Seuraava ateria, iftar, on vasta seitsemän jälkeen illalla. Töissä paastoavat paikalliset tekevät vähän lyhyempää päivää, mutta vaikuttavat muuten suhteellisen virkeiltä ja normaaleilta. Itse olisin jo ensimmäisen kuuden tunnin paastoamisen jälkeen niin kiukkuinen ja kamala ihminen, että saisin varmasti potkut.

Ramadan ei vaikuta elämään täällä paljon, paitsi että juomista ja syömistä julkisilla paikoilla tulee välttää. Toimistossa menen käytävälle juomaan vettä, ja ulkomaalaiset syövät lounaan keskenään puutarhassa. Töissäni on muutamia afgaaneja, jotka eivät paastoa, ja he saavat kokea paljon nuhtelua, tuomitsemista, päivittelyä ja mulkoilua. Yksi esittää muille paastoavansa, jotta säästyisi verbaaliselta kivitykseltä, mutta heti kun muut lähtevät kotiin, mies ottaa beef jerkyn ja keksit vetolaatikosta esiin ja tankkaa teetä.

On vaikea käsittää, miksi ihmisiä loukkaa se, ettei joku paastoa - eihän hän silti poista toisilta heidän oikeuttaan paastota ja olla ottamatta buranaa valoisana aikana. Mutta aika sama meininki kaikissa arvokeskusteluissa: homoavioliittoja vastustetaan koska se nyt vaan on niin väärin ja loukkaa minunkin avioliittoani. Uskonnon kyseenalaistaminen on täällä todella iso tabu ja uskonnollisten käytäntöjen haastaminen aiheuttaa monissa paikoissa väkivaltaisen reaktion.

En osallistu Ramadanin paastoamiseen (tai Ramazanin, kuten täällä sanotaan), koska tiedän että se on keholleni ja mielelleni epäterveellistä. Paastolla ei myöskään olisi mitään henkistä vaikutusta koska en ole muslimi, ja se vaikuttaisi vaan vähän oudolta. Olen silti päättänyt ramazoida omalla tavallani ja pidän tipatonta Ramadania. Tämän detox-kauden aikana en aio juoda yhtään alkoholia. Se ei ole kovin vaikeaa, koska alkoholia ei ole hirveästi saatavilla, ja jos on, se maksaa aivan älyttömästi. Silti, parin viikon päästä kun Ramazan loppuu ja Eid alkaa, pitää ehkä juhlistaa sitä muutamalla viinilasillisella.*


*) Ja juustolla! Löysin ruokakaupasta kohtuuhintaista goudaa! Ja hyvää iranilaista fetaa. Jes.

Lauantaibrunssilla

Täällä Kabulissa lauantai on sunnuntai, sillä työviikko alkaa sunnuntaista ja päättyy torstaihin. Järjestelmä sopii mulle hyvin, sillä olen aina vihannut sunnuntaita. Varsinkin sunnuntai-iltapäivää: silloin on aina masentava fiilis, ei oikein kiinnosta tehdä mitään, koska tietää että ankea maanantai on edessä. Täällä maanantai onkin niinkuin tiistai, joten vältyn maanantaiahdistukselta. Lauantain kyllä kaiken järjen mukaan pitäisi tuntua siltä kuin sunnuntait ennen, mutta jostain syystä se ei vain mene niin. Kumma juttu.

Tänään nautin ensimmäisen Kabulin brunssini. Eikö kaikkien bloggaajien kuulukin käydä brunsseilla, varsinkin lauantaisin?

Ulkomaalaisilla ei ole täällä ihan hirveän laajaa valikoimaa ravintoloista, joten olen jo kaksi kertaa yhden viikon aikana eksynyt Le Jardin -nimiseen ranskalaiseen ravintolaan. Siellä on ihana ja tilava puutarha täynnä erilaisia kukkasia ja seinillä roikkuu kauniita afgaanimattoja. Ruokalistalta löytyy lettuja, voileipiä, kotitekoista pastaa, salaatteja, hanhenmaksaa (ajatuskin kammottaa), hamppareita, juustoja (= taivas).

Ulkomaalaisille suunnatut ravintolat ovat tietysti kalliimpia kuin afgaaniraflat, joihin haluan ehdottomasti tutustua myöhemmin. Brunssimenu maksoi 900 afgaania eli noin 20 dollaria. Mutta oli se nätti:

Pöytään kannettiin omenanyyttejä, viikuna- ja suklaaleivonnaisia, tuoretta leipää, itsetehtyjä hilloja, pinaattimunakokkelia... Ja katsokaa nyt tuota feta-parsakaalipiirakkaa, ai elämä!  Samppanjaa ei tällä brunssilla siemailtu, vaan  mangosmoothieita, vastapuristettuja mango- ja omenamehuja ja kunnon kahvia (elän tällä hetkellä pikakahvilla, hyi).

Koska elämä täällä alkaa varmaan jossain vaiheessa ahdistaa, tästä Jardinin brunssista voi tulla jokaviikkoinen henkireikä. Voitte siis varmasti odottaa lähikuvia Nutella-letuista, kasvispiirakoista ja croque-monsieureista jokaviikkoisista rest and recuperation (R&R) -sessioistani. No ei vaiskaan.