Päivän sydäri ja kahvionni

Tänään ukkosti aika rajusti. Kun olin katsomassa televisiota ja haarukoimassa maissia suuhuni, ulkona räjähti ihan tajuttoman kovaa. Ensimmäinen ajatukseni oli (tietty) että nyt joku on heittänyt jonkun räjähteen tänne. Sydän hakkasi täysillä, kädet tärisivät ja maissit lensivät tietokoneen päälle. Menin ovelle ja yritin miettiä, mitä kannattaisi tehdä. Onneksi tajusin ettei kukaan reagoinut asiaan eikä kukaan ole juoksemassa pommisuojaan. Sain melkein sydärin, tiedättekö sen äänen kun salama iskee johonkin ihan lähelle? Kauhea räsähdys ja pamaus.

Ukkonen oli melkein-sydäriä lukuun ottamatta muuten miellyttävä kokemus.

Toinen ajatus tältä päivältä: kahvi. Se on vaan niin hyvää ja pelastaa joka päivän. Kun pakkasin tavaroitani tänne tullessani, mietin hetken voinko pakata mukaan espressokeitintäni ja maidonvaahdotinta, jotka painavat muutaman kilon ja jotka juuri ostin Stockmannilta koska siellä oli 50% ale. No, onneksi ymmärsin jo silloin, että parempi ottaa mukaan kahvikone kuin kasa ylimääräisiä vaatteita. Kiitos myös viisaan äitini avusta tässä vaikeassa päätöksenteossa. Olen niin iloinen siitä, että se on täällä. Joka aamu se odottaa ja palvelee.

Joku päivä ostan vielä oikein kunnollisen espressokoneen ja kahvipavunjauhajan. Vaikka tämä Nespresso-kone on suhteellisen kevyt, helppo käyttää ja tekee hyvää kahvia, ei ole kiva olla riippuvainen niistä metallikapsuleista, joita ei saa ruokakaupoista. Tulee myös liikaa roskaa ja maailma ei kiitä. Tuo maidonvaahdotin sen sijaan on ihan parasta ikinä, sillä saa samettista ja täydellistä vaahtoa koticappucinoon vain nappia painamalla.

Päivän pelastajat, kiitos teille.

Alhaalla on kuva joka-aamuisesta cappucinostani. Se on parasta kahvia, mitä olen ikinä Afganistanissa juonut. Olen jo monta kuukautta katsellut tätä kahvikuppia ruokakaupassa. Se on aivan äärettömän kitch ja bling bling, vaaleanpunainen kultaisilla kukkakoristeluilla. Silti heti ensimmäisenä päivänä kun sen kohtasin, tiesin että se kuuluu minulle. Nyt vihdoin ostin sen ja olemme erottamattomat.

Siskoni blogissa on mielenkiintoinen postaus maailmanympärimatkan hinnasta, ja mihin sitä rahaa oikeastaan kannattaa/haluttaa käyttää. Itse olen sitä mieltä, että ainakin hyvään kahviin ja matkustamiseen. Kahvista en tingi ikinä, se tuo liikaa hyvää mieltä. Entäs te, mihin kulutatte mielellään rahaa? 

Kidnappausleikki ja todellisuus

Kerroin viime viikolla mielenkiintoisesta turvallisuuskoulutuksesta, joka minun piti käydä. Ensiaputaidot ja maamiinoista oppiminen oli todella mielenkiintoista, mutta toivottavasti ei tarvitse ikinä oikeasti käyttää näitä taitoja. Kurssin viimeinen päivä oli paras ja kauhein. "Käytännönläheisessä" harjoituksessa meidät kutsuttiin grillijuhliin asuinalueellamme. Kun saavuimme pihalle, räjähti pommi. Siis jossain oikeasti räjähti jotain, koska ääni oli kova ja se tuntui sisuskaluissa. Oli mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset reagoivat. Jotkut menivät heti mahalleen maahan, jotkut lähtivät juoksemaan kohti bunkkeria ja toiset lähtivät juoksemaan jonnekin ihan muualle.

Kun bunkkerista päästiin vihdoin pois ja "vaara oli ohi", paikalle saapui kovan metelin saattelemana joukko terroristeja isot AK 47-kiväärit käsissään. He huusivat kovaa ja kaikkea, monella eri kielellä. Ymmärsin vain arabiankielisen yalla, yalla, mennään. Kaikki kidnappausuhrit menivät makaamaan maahan, ja samalla hyökkääjät ampuivat aseilla ympäriinsä. Käteni sidottiin köydellä selän taakse ja silmäni sidottiin. Sitten käskettiin kävelemään. Se on hyvin vaikeaa, kun ei tiedä yhtään mihin. Aseilla ampuminen jatkui ja jokainen laukaus säpsähdytti sillä se tuntui koko kehossa.

Luotiliivi ja kypärä, jotka painavat ihan liikaa. Nämä piti pukea päälle harjoituksissa.

Vaikka tiesin, että tämä ei ole totta, hetken ajattelin että olin jossain ihan muualla. Köydet puristivat ranteitani. Hikipisarat valuivat silmiä peittävän siteen alla 30 asteen paahteessa. Vieraat miehet huusivat ja tönivät ja käskivät kävelemään eteenpäin, välillä istumaan maahan. Ympärillä kuului laukauksia ja kiväärien latausääniä ja kysymyksiä "are you American?!" Tuntui kuin olisin ollut kidnappaustilanteessa jossain Darfurissa tai Somaliassa, en Afganistanissa. En tiedä mistä johtui. Meidät käskettiin pakettiautoon, ja opin että autoon kiipeäminen on hyvin vaikeaa kun ei näe mitään eikä ole käsiä käytössä.

Harjoitus oli rankka, mutta erittäin mielenkiintoinen. Sen aikana piti olla päällä luotiliivi, joka painaa 15 kiloa. Se, kun joku ampuu aseella ihan vieressä, ei ole mukavan tuntuista. En pidä pimeydestä, enkä kiväärien latausäänistä. Myöhemmin menin lounaalle uuden tuttavuuden kanssa. Kerroin hänelle innoissani tästä treenaussessiosta ja kuinka jännää se oli. Hän tokaisi, että "yea, but you know the reality is totally different". Ajattelin että niin varmaan onkin, mutta mistäs sitä tietää. "Minut kidnapattiin kerran", hän sanoi. Siinä meinasi Coke Zeroa mennä väärään kurkkuun. Mies kertoi, kuinka hänet ja hänen kollegoitaan oli kidnapattu matkalla Syyriasta Irakiin vuosia sitten. Joitain heistä hakattiin, mutta monia kohdeltiin hyvin. Heiltä kysyttiin, mitä ruokaa he haluavat. Tuttavani ryhmää pidettiin neuvotteluvaluuttana Saddam Husseinin vapauttamista vastaan. No, Saddamia ei vapautettu, mutta nämä miehet lopulta onneksi vapautettiin. Loistavia lounastarinoita, yksi syy lisää miksi pidän tässä hullussa mutta kiehtovassa paikassa asumisesta.

Panttivankitilanteita ja tekohengitystä

Olen ollut tällä viikolla uuden työpaikkani kaikenkattavassa pakollisessa turvallisuuskoulutuksessa. Se on ollut elämäni ehkä tärkein koulutus. Eilen opittiin, miten voi parhaiten selviytyä pankkivankitilanteista. Ensimmäiset 15-45 minuuttia ovat kuulemma kaikkein tärkeimmät - jos niistä selviää, niin usein jää eloon. Pitää luoda hyvä suhde kidnappaajaan, ei saa itkeä tai rukoilla armoa. Ei saa puhua politiikasta tai uskonnosta, vaan pitää puhua äitistä ja lapsista. Pysyäkseen järjissään pitkiäkin aikoja vankeudessa, panttivankien on hyvä toistaa päässänsä kirjojen ja elokuvien juonia. On hyvä luoda oma rutiini.

Opettelimme myös käyttämään radiopuhelimia ja meidän piti harjoitella oikeilla skenaarioilla. Minun tapauksessani minut oli kidnapattu ja minun piti kutsua radiolla apua. Missäköhän kidnappaustilanteessa on sieppaajille OK että siepattu käyttää radiopuhelinta? Harjoitus oli kuitenkin mielenkiintoinen. Nyt tiedän radiopuhelinkieltä, "over" "out", "wilco", "roger" jne. Ei kuulemma kuulu koskaan sanoa "over and out", vaan vain "out" jos lopettaa radiopuhumisen eikä odota vastausta. Miksi elokuvissa on aina over and out? Vähänkö teki mieli sanoa niin.

Over and out!

Tänään opittiin ensiaputaitoja. Siis niin hyödyllistä! Kaikkien pitäisi käydä tällainen kurssi, en tiedä miksi en ole itse ennen käynyt. Opittiin miten elvytetään oikein. Sitähän näkee usein TV:ssä, mutta itselleni ainakin oli täysin uutta esimerkiksi se, että rintakehää pitää painaa noin viisi senttiä alaspäin ja melko nopealla rytmillä. Pitää painaa 30 kertaa rintakehään ja sitten kaksi puhallusta keuhkoihin. Hyvänä neuvona se, että rytmin voi ottaa Bee Geesin Stayin Alive -kappaleesta - hyvä muistaa!




Nyt tiedän myös, miten käytetään automated external defibrillator-laitetta (ei hajuakaan mitä suomeksi) jos yrittää palauttaa ihmisen sydämenlyönnit normaaliin tiheyteen. Opin myös, miten sitoa haavoja, jotka vuotavat verta, minkälaista erilaista verenvuotoa on olemassa, mikä on tourniquet ja miten sitä käytetään verenvuodon tyrehdyttämiseen. Nyt tiedän myös mitä tehdä, jos joku tukehtuu. Heimlich-ote!

Elvytysharjoittelunukke

Yksi minulle aivan uusi juttu oli nimeltään triage. Se on prosessi, jossa selvitetään, kuka tarvitsee eniten apua, kuka vähän vähemmän, ja kuka on jo kuollut jos kyseessä on esimerkiksi massakatastrofi. Jos ihminen ei esimerkiksi pysty kävelemään, eikä reagoi mihinkään, mutta hengittää vielä, silloin hänet laitetaan kategoria 1:een, eli niihin, jotka tarvitsevat nopeinta hoitoa, tai he kuolevat. Ihmiset, jotka pystyvät kävelemään, ovat viimeisessä kategoriassa eli saavat hoitoa viimeisenä. Tätä triage-systeemiä käytetään, kun ei ole tarpeeksi resursseja hoitaa liian isoa kriisiä. Tuntuu aika oudolta lajitella ihmisiä korteilla - sinä pääset sairaalaan eka, sinä vähän myöhemmin.

Ennen olisin ollut se, joka panikoi hätätilanteessa, eikä tiedä yhtään mitä tehdä (vähän kuten Mr Bean alhaalla). Nyt tiedän kaikki perusjutut ja niillä tiedoilla voin vielä ehkä joskus pelastaa jonkun hengen. En tajua, miksen ole aikaisemmmin opetellut näitä taitoja, suosittelen!