Hyvää huomenta

Tänään koin erittäin paniikinomaisen aamuherätyksen kello viisi. Maailmanlopulta kuulostava sireeni alkoi ulvomaan ja äänitetty miesääni tiedotti repeatilla "Camp Phoenix is under attack. Bunker, bunker. Camp Phoenix is under attack." Camp Phoenix on NATO:n sotilastukikohta melko lähellä asuinpaikkaani.

Kun herää kesken unien viideltä, on vähän vaikea hahmottaa, mitä tapahtuu. Ensin etsin housut vaatekasastani (jostain syystä aina kun on joku mahdollinen hätätilanne päällä, en löydä housujani), jonka jälkeen laitoin radiopuhelimen päälle. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut mitenkään ja en täysin ymmärtänyt, miksi meille kuulutetaan jos NATO:n leiriin hyökätään. Kun maailmanlopun viesti oli pyörinyt noin viisi minuuttia, siihen lisättiin, "this is a drill", tämä on harjoitus.

Kiitos tästä aamuherätyksestä.

Mies oli pissalla, minkä tajusin vasta sen jälkeen kun otin tämän kuvan.

Ja sitten kävi näin

Kirjoitin huhtikuussa älypuhelinten älyttömyydestä ja siitä kuinka ärsyttää kun ihmiset räpläävät niitä ihan koko ajan melkein joka tilanteessa. Hiljaista ja yksinäistä aikaa omien ajatusten kanssa ei enää arvosteta. Sitten - sain töistä uudeksi puhelimeksi älypuhelimen. Kuten kirjoitin huhtikuussa, en ole ikinä halunnut älypuhelinta, koska tykkäsin paljon vuoden 2004 Nokia-puhelimestani (tykkään siitä vieläkin, paitsi pitää odottaa aina 15 minuuttia käynnistämisen jälkeen että voin kirjoittaa tekstiviestin) ja siitä, etten ole koko ajan muiden ja netin tavoitettavissa.

Kun puhelin kuitenkin annettiin töistä, se on nyt osa elämääni. Siihen tulee sähköpostilla esimerkiksi kaikki turvallisuuspäivitykset ja tiedot väkivaltaisista iskuista (tänään näitä viestejä on tullut jo seitsemän). Huolehdin aiemmin siitä, että olisin koko ajan työmailissa kiinni ja puhelin ahdistaisi. Olen kuitenkin osannut aika hyvin olla lukematta sähköposteja iltaisin töiden jälkeen. Puhelimen nettiä käytän aamulla Hesarin lukemiseen kun syön puuroni ja usein iltaisin uutisten ja blogien lukemiseen sängyssä. Olen yksi niistä ärsyttävistä (ihanista!) ihmisistä, jotka kuvaavat ruoka-annoksiaan, joten puhelin on ruokailun alussa usein kädessä, mutta sitten tajuan laittaa sen laukkuun.

Eli kai tämän älyttömyyden kanssa voi elää myös melko normaalia elämää. Toivottavasti mitään addiktiota ei kehity myöhemmin. En myöskään ole kovin lahjakas tai innokas lisäämään jotain appseja, en osaa käyttää karttapalveluita ja whatsappia. Kai niidenkin aika vielä joskus tulee.

Hyvä puoli tässä puhelimessa on  se, että jos on todella tylsää jossain kokouksessa ja ihmiset jauhavat samoja asioita toista tuntia putkeen (viimeksi tänään), voi alkaa surffailla netissä tai katsella kivoja kuvia Instagramissa. Puhelin on ollut myös erittäin ihana tapa tappaa aikaa lentokentillä.

Ehkä paras juttu tässä on se, että saan vihdoin käyttää Instagramia! Nyt juttujani ja Kabulin (ja muutakin) elämääni voi myös siis seurata täällä: sini_kbl . Siellä on kuvia Kabulin kissoista, ruusuista, kaduista, drinkeistä ja sen semmoisesta.

Vuosi nuoruudestani

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saavuin ensimmäistä kertaa Afganistaniin. Muistan sen päivän aika hyvin: epäröin siskolleni vielä Lontoon lentokentällä, että onkohan tässä järkeä ja kannataakohan mennä. Lentokoneessa heräsin Afganistanin vuorien yllä - sitä näkyä en unohda ikinä. Olin aivan paniikissa Kabulin lentokentällä, enkä tiennyt missä on parkkipaikka. Pelkäsin, onko kukaan vastassa. Olihan siellä onneksi Fawad-kuski firman logo paperissa, ja kivi vierähti sydämeltä. Lentokentällä vastaani käveli ensimmäistä kertaa elämässäni burkaan pukeutunut nainen, säikähdin näkyä. Se oli niin outoa - olin lukenut Afganistanista uutisissa ja yliopistossa, ja oli vaikea tajuta, että olin nyt siellä.

Afganistanin yllä, Day 1.

Kavereita ja varjoja.

Markkinoilla.

Ensimmäinen Afganistanin blogipostaukseni oli bileistä, joihin minut oli kutsuttu heti ensimmäisenä iltana. Ihan hullua, että siitä on muka vuosi. Muistan sen illan todella hyvin, muistan ihmiset, joita oli siellä, juttuja, joista puhuttiin. Minulle mm. sanottiin, ettei täällä voi kävellä kadulla tai mennä ostaan vihanneksia kaupasta, koska "tämä ei ole Eurooppa". No, aika hyvin silti pääsin vuoden aikana näkemään ja kokemaan paikkoja, kävelemään siellä ja täällä pitkin kaupunkia päivällä ja aamuyöllä, ostamaan leipää, vihanneksia, leijoja, astioita, vaatteita ja kaikkea muuta kaunista.

Vuoteen on mahtunut aika paljon. Olen vaihtanut työpaikkaa ja toteuttanut pitkäaikaisen unelmani urasta YK:lla. Olen tehnyt koko vuoden myös viestintään liittyviä hommia, vaikka en ole päivääkään opiskellut alaa yliopistossa. Eeva Kolu kirjoitti muuten juuri erittäin hienon blogipostauksen koulutuksesta ja ammateista ja elämän valinnoista. Hän myös toteaa, että Suomessa elää melko vahvana ajatus, että ihmisten pitäisi aina valmistua johonkin tiettyyn ammattiin, esim. toimittajan pitäisi opiskella jotain mediaan tai kirjoittamiseen liittyvää tai kääntäjien nimenomaan kääntämistä. Oma juttu voi löytyä niin monilla muillakin tavoilla, monet asiat voi oppia työtä tekemällä ja verkostoituminen on tärkeää - sen olen huomannut myös tänä vuonna.

Kaunis iltapäivä helmikuussa.

Vanhassa toimistossani. Tykkäsin violeteista seinistä. Fanitan myös noita uuni-lämmittimiä, niissä on tunnelmaa ja hyvät savun aromit.

Afganistanin vuoden aikana olen tavannut monia aivan mahtavia ja mielenkiintoisia tyyppejä, solminut uusia ystävyyssuhteita, oppinut aivan mielettömästi työmaailmasta, käynyt afgaaniystävien häissä, ollut mukana lukemattomissa mielenkiintoisissa ja ärsyttävissä keskusteluissa, pelännyt itsemurhaiskuja, saanut elämäni ensimmäisen oman kylppärini, kävellyt burka päällä, hiihtänyt Bamyanin maakunnassa, tavannut afgaanipopparin, matkustanut Afganistanin sisällä ja muualla. En voi edes muistaa, mitä kaikkea on tapahtunut, mutta onneksi on tämä blogi, josta voi välillä käydä tarkistamassa.

Kiitos sinulle, että olet täällä mukana jutuissa ja lukemassa. Toinen vuosi Kabulin postinumerossa 1001 alkaa än yy tee NYT.