SOCIAL MEDIA

Monday 28 April 2014

Parasta pizzaa ja turismia Turussa

Pakko jakaa päivän ilosanomaa teillekin: söin juuri elämäni parasta pizzaa, ja se löytyi Turusta Tintåsta. Margherita-pizza oli täydellinen, siinä oli ohut pohja, täydellinen tomaattikastike, pehmeää mozzarellaa, rucolaa ja pinjansiemeniä. Tähän asti olin luullut että parasta pizzaa saa Kabulista yhdestä YK:n ruokalasta, mutta tämä oli kyllä yliveto.



Turussa kävin tapaamassa ystäviäni ja yhden lempparibloggaajani inspiroimana olin siellä samalla myös turistoimassa. Kävin söpöillä kirpputoreilla ja Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Siellä oli siisti näyttely Turun historiasta keskiajalla ja myös mielenkiintoinen valokuvanäyttely suomalaisista kuvista (oli siellä muutama ulkomaalainenkin, nekin oli ihan nättejä).


Kirppis oli ihana niin kuin nimi lupasi.

Caj Bremerin valokuva otettu Laatokalla 1980, lempparini.


Nukuin hotellissa, sekin oli luksusta. Miksi hotellissa nukkuu aina niin hyvin? Laittaako ne niihin lakanoihin jotain? Hotellin aamiaisetkin ovat aina niin hyviä, vaikka söisi puuroa ja leipää niin kuin kotona. Turismi kotimaassa on kivaa, pitäisi harrastaa sitä enemmän.



Söin ensimmäistä kertaa Ahvenanmaan pannukakkua, hyvää oli ja aurinko paistoi.

Saturday 26 April 2014

Paluu Kabuliin ja kuusi syytä miksi kaupunki ei ole enää turvallinen ulkomaalaisille

Luin tänään Washington Postista mielenkiintoisen jutun "Six attacks show how dangerous Kabul has become for foreigners. " Kabul on viime kuukausina muuttunut paljon vaarallisemmaksi paikaksi. Viimeisen kahden kuukauden aikana Afganistanissa on tapettu enemmän länkkärisiviileitä kuin sotilaita. Se on aika hullua.

Näiden hyökkäysten myötä monet ulkomaalaiset pelkäävät enemmän kuin ennen (minä myös) ja monet ovat jo lähteneet näiden kuuden hyökkäyksen takia:

  1) Hyökkäys libanonilaiseen ravintolaan tammikuussa, 21 ihmistä kuoli

  2)  Ruotsalainen toimittaja ammuttiin kadulle päivällä maaliskuussa

  3) Viikkoa myöhemmin yhdeksän ihmistä tapettiin suositussa Serena-hotellissa illallisella, mukaan lukien     kaksi pientä afgaanityttöä

  4) Amerikkalaisen NGO:n majataloon hyökättiin, vaikka oikea kohde oli viereisessä talossa oleva kristillinen lastenhoitopaikka.

  5) Saksalainen kuvajournalisti ammuttiin autoon itäisessä Afganistanissa huhtikuun alussa

  6) Pari päivää sitten vartija ampui kolme amerikkalaista lääkäriä kabulilaisen sairaalan edustalla.

Kabulin ostoskadulla.

Kuulin juuri kaveriltani, että heidän organisaatio lähettää kaikki ulkomaalaiset työntekijät kotiin kasvavan turvattomuuden vuoksi ja ei aio uusia heidän työsopimuksiaan. He ovat nyt työttömiä. Olen kuullut muista, jotka lähtivät varsinkin tuon 1) kohdan iskun jälkeen. Kabulin ilmapiiri on muuttunut ja se on surullista. Jos olisin tajunnut muuttaa Kabuliin vuotta aikaisemmin, olisin voinut elää enemmän "normaalia" ja rauhallisempaa expat-elämää.

Kohdasta 4) ihmettelen eniten sitä, miksi Kabulissa ylipäänsä on länsimaisten ihmisten lapsia. Jos Kabuliin menee töihin, punnitsee ja ottaa itse sen riskin joka päätöksen mukana tulee, mutta ei sinne tarvitse mielestäni lapsia tuoda. Lapset voi joko jättää kotimaahan hoitoon jos on pakko mennä Afganistaniin töihin tai sitten voi mennä töihin johonkin vähän stabiilimpaan paikkaan. Tiedän ettei ole kiva arvostella toisten valintoja (varsinkaan lasten kasvattamisessa, sehän on joku tabu), mutta joku raja. Kun lapset ovat täysi-ikäisiä, he voivat itse miettiä, mitä riskejä ovat valmiita ottamaan. Tämä kuva ärsytti minua suunnattomasti:

Talon asukkaita maaliskuun majatalohyökkäyksen aikaan generaattorin takana turvassa. Kuva: Reuters.

Kun kansainväliset ISAF-joukot vetäytyvät maasta vuoden lopussa, voi homma mennä vielä huonompaan suuntaan. Jos Yhdysvallat ja Afganistan saa sovittua kahdenvälisestä turvallisuussopimuksesta, joitain joukkoja jäisi vielä maahan mentoroimaan ja kouluttamaan armeijaa ja poliiseja. Monet afgaanit ovat huolissaan siitä, mihin suuntaan maa on menossa. Ne, jotka pystyvät, hakevat pysyvää asuinpaikkaa ja viisumeita ulkomailta, jotkut turvautuvat ihmiskauppiaisiin ja salakuljettajiin (tuttuni ihmiskauppasuunnitelmasta oma postauksensa myöhemmin).

Automatkoilla saa pelätä pommeja ja että on väärässä paikassa väärään aikaan, mutta se on myös hyvää aikaa tarkkailla ihmisten arkea.

Kun muutin Kabuliin, ajattelin että se on ihan hullu paikka, jossa on koko ajan jotain hyökkäyksiä. Pelkäsin aika paljon lentokentällä matkalla Kabuliin ja olin varma, että kuolen parin viikon sisään. Kuitenkin kun saavuin paikkaan, se oli paljon parempi kuin mitä olin osanut odotttaa. Siellä oli kivoja ravintoloita - thaimaalaista, kiinalaista, japanilaista, libanonilaista, ranskalaista ja italialaista ruokaa. Pystyin kävelemään kadulla ja menemään rauhassa kauppaan. Siellä ei koko ajan räjähdellyt jossain, ensimmäisten kuukausien aikana ei tapahtunut mitään pahaa. Kabul vaikutti ihan OK-paikalta, ei todellakaan yhdeltä maailman vaarallisimmista kaupungeista.

Nyt tilanne on kuitenkin vähän toinen. Toivon tietysti, että tämä kevään hyökkäysaalto laantuu ja loppuvuosi on rauhallinen. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, niinhän se menee. Lähden ensi viikolla takaisin Kabuliin. Ihan mielelläni ja innoissani olen menossa, vaikka voisin ehkä olla jossain järkevämmässäkin paikassa töissä. Se on kuitenkin nyt haasteeni ja kotikaupunkini seuraavan parin vuoden ajan. En halua vain selvitä siitä, vaan nauttia siitä, löytää uusia juttuja, ymmärtää uusia asioita, tavata uusia ihmisiä, nähdä rumia asioita ja kauniita asioita, kaikenlaista.

Sunday 20 April 2014

Hukkaan valuva elämä ja tyhmät puhelimet

Kaksi asiaa, jotka ärsyttivät tällä viikolla:

1) Odottaminen ja jonottaminen.

Yksi Kabulin luksus on se, että siellä joutuu harvemmin odottamaan mitään. Tämän viikon Lontoon lomalla piti taas odottaa ihan kaikkea: junia, metroa, bussia, voileipää, kahvia, vaatteiden sovittamista, ruokaostosten maksamista. Kabulissa on harvoin jonoja missään, paitsi joskus ruuhkaa liikenteessä. Kabulissa työskentelyssä on se hieno homma, että useimmilla ulkomaalaisilla työntekijöillä on omat kuskit, joille voi aina soittaa. Bussien ja metron odottaminen ja jonottaminen tuntuu minusta siltä kuin elämän arvokkaat minuutit valuisivat hukkaan.

Odotus.


2) Älypuhelimet.

Olen ainoa ihminen, jonka tiedän (äitiäni ei lasketa), joka ei omista älypuhelinta. Ennen minulla ei ollut varaa ostaa sellaista, ja nyt kun olisi, en oikeastaan halua ostaa sitä. Minua nimittäin ärsyttää suuresti se, kuinka melkein kaikki joilla on älypuhelin, tuntee tarvetta elää sen kanssa hyvin läheisesti ja jatkuvasti.

Yhdessä Lontoon ihanassa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, siideri oli hyvää, seura oli hyvää, ja puhelimet läsnä.

Melkein aina kun olen nähnyt ystäviäni lounaalla tai illallisella, heillä on älypuhelimet ruokapöydällä. Sitä ei jostain syystä voi pitää laukussa. Tämä on mielestäni epäsosiaalista, epäkunnioittavaa muita kohtaan ja tosi tylsää.

Selasin juuri Lontoon kuviani kavereistani ja kivoista hetkistä, ja huomasin että suurimmissa osassa niistä on mukana älypuhelin. En tajunnut tätä kun otin kuvat. Aina kun puhelin piippaa, joku on kommentoinut jotain Facebookissa tai joku on vastannut twiittiin, se pitää tietysti heti tarkistaa. Miksi?! Mitä tapahtuu, jos puhelin pysyisi laukussa illallisen ajan? Kuka loukkaantuu, jos ei saa parin tunnin sisään vastausta? Onko mahdollista omistaa älypuhelinta ja silti pysyä sellaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse elää sen kanssa joka vuorokauden tunti ja joka päivä? En ole tästä varma, enkä ole varma haluanko ottaa riskiä.

Lontoon Sohossa cocktailbaarissa pitää tietenkin räpläillä puhelnta.

Mitä tapahtuu, jos tapas-baarissa puhelin ei ole lasin vieressä?

Lontoon coolissa Shoreditchin baarissa viinillä, puhelin tietty sydäntä lähellä.

Tämän pöydän pariskunnalla ei ollut puhelinta pöydällä! Ja meinkinki näyttää hyvältä. Hauskaa voi pitää myös ilman puhelinta pöydällä! (nim. joku, joka varmasti kohta sortuu yhteiskunnan paineisiin, ja hankkii älypuhelimen, eikä osaa pitää sitä laukussaan).

Sunday 13 April 2014

Suhteeni supermarkettiin

Rakastan ruokaostoksilla käymistä. Rakastan pieniä ruokakauppoja ja supermarketteja. Rakastan muovisia ostoskoreja, lehtihyllyä, juustotiskiä ja liukuhihnaa. Ulkomailla tykkään aina mennä ruokakauppaan ja katsella mitä kaikkia aarteita sieltä löytyy. Pienempänä oli siistiä käydä Lidlissä, koska se oli vähän niin kuin olisi käynyt ulkomailla, kaikenlaisia ihania saksalaisia juttuja.

Ruokaostoksilla käyminen on melko erilaista Suomessa ja Kabulissa, mutta samanlaisuuksiakin löytyy. Supermarketit näyttävät aina aika samalta. Jostain syystä maitohylly on aina kaupan takaosassa. Lattiat kiiltävät ja hyllyt ovat täydellisesti täynnä tavaraa.

Käyn Kabulissa aina samassa supermarketissa, josta löytyy kaikki tarvittava hedelmistä ja salt & vinegar Pringleseistä vessapaperiin ja folioon. Ostoskorini on melkein aina sama, siihen kuuluu banaaneja, kelmuun pakattuja kiivejä ja viinirypäleitä, porkkanoita, pinaattia, perunoita, maitoa, iranilaista juustoa, keksejä, Coke Zeroa, valmis kreikkalainen salaatti, sipsejä, maapähkinävoita, kaurahiutaleita, kahvia. Paljon muuta en tarvitse.

Tämä Kabulin supermarket näyttää melkein samalta kuin supermarketit kotona, hyllyt täynnä ruokaa siistissä järjestyksessä.

Kabulin kauppa, melkein kuin lähikauppani ABC Suomessa.

Joulun aikaan Kabulin marketissa oli jopa huurteinen joulukuusi, söpöä:



Suhtautumiseni ruokaostoksiin on muuttunut Kabulissa asuessani. Ensimmäinen paikka, johon menin Kabulissa uuden kodin jälkeen oli tämä supermarket. Pyysin kuskilta, että mennään kauppaan. Olin aivan paniikissa ja peloissani, en tiennyt yhtään mistä löydän mitäkin ja olin aivan varma että kuolen tällä reissulla. Vähän ajan päästä aloin tykätä ruokakauppaan menemisestä. Siellä sai kävellä ympäriinsä aivan vapaasti, puristella hedelmiä ja vertailla eri pastamerkkejä ja viettää vapaa puolituntinen. Kaupan yläkerrassa myydään vaatteita, ja löysin sieltä muun muassa lempineuletakkini ja kärpässienikuvioisen vyön.

Viime aikoina turvallisuustilanteen huonotessa olen kuitenkin alkanut vähän kammota markettia. Olen melko vakuuttunut, että se on yksi talebanin hyökkäyskohteista (markettiin hyökättiin vuonna 2011,jolloin kahdeksan ihmistä kuoli), ja yritän vältellä sinne menemistä. Jos menen, menen illalla myöhään tai outoihin aikoihin. Kerään ostokset koriin niin nopeasti kuin mahdollista ja pälyilen kaikkia ihmisiä epäilevästi. Pari viikkoa sitten lymyilin kassasta kauempana muutaman minuutin, koska olin vakuuttunut että kassalla olevat asiakkaat ovat itsemurhapommittajia. Kiitän onneani joka kerta kun pääsen autoon takaisin.

Suomessa olen taas ihan innoissani ruokakaupoista. Haahuilen pitkin käytäviä ja katselen juustoja ja jukurtteja. Ei mitään ahdistusta, ja kaupasta voi ostaa ihan kaikkea mitä haluan!

Neliökuvioinen lattia täälläkin, mutta rennompi meininki.

Unelmakorini sisältö on kutakuinkin tässä (Kabulista ei saa mitään näistä, paitsi porkkanoita ja punaista paprikaa, mutta se on älyttömän kallista. Vihreä paprika ei taas maistu miltään):


Kun tulin kaupasta takaisin eilen, mietin taas miten siistiä on  kävellä ulkona ja mennä ruokakauppaan ihan turvallisin fiiliksin. ABC näytti siinä auringonlaskussa todella kauniilta, melkein tuli tippa linssiin, heh.


Huomenna lähden Lontooseen, odotan innolla ainakin Waitrose ja Marks & Spencer -ruokakauppoihin menemistä ja haahuilua juusto- ja sipsikäytävän välillä. Viikon ohjelmaa ei tarvitse enää miettiä. Fabulous.
Thursday 10 April 2014

Kabulin kymmenen kaunista kuvaa

Viime aikoina monet jutuistani ovat olleet vähän negatiivisia Kabulista, ja jotkut teistä kyselivät, aionko enää mennä takaisin. Haluan mennä takaisin. Vaikka Kabul on karu paikka, se on myös kaunis. Olen kerännyt tähän kymmenen kohdan todistusaineiston Kabulin kauneudesta, vaikka on Kabulissa paljon enemmänkin ihania juttuja.

1) Kesällä Kabulissa kukkii ruusut! Ruusuja on joka puutarhassa, puutarhoja joka puolella. Varsinkin Baburin puutarhassa näky on kaunis:




2) Darulamanin palatsin rauniot, lempipaikkani Kabulissa. Olen käynyt 1920-luvulla rakennetun palatsin raunioissa jo kolme kertaa ja ottanut paikasta satoja valokuvia, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa palatsista postausta. Pian.




3) Ne näkymät, kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja vuoret ovat lumen peitossa. Kuva on otettu Darulamanin palatsista.




4) Kesällä Kabulin ravintolat ovat näinkin kauniita. Harmi vaan, että useimmat ihmiset eivät enää käy ravintoloissa viimeaikaisten taleban-hyökkäysten takia.




5) Kun talomme pihaan on juuri satanut lunta:



6) Kun bukharilämmittimen päällä voi lämmittää kaupungin parasta vegepizzaa. Pizza vähän paloi pohjasta, joten tämä on tarkkaa hommaa.




7) Tämä poika ja sydämenmuotoinen portti: <3




8) Tämä vanha maailmanpyörä Kabulin eläintarhassa. En uskaltaisi kyytiin enkä ole varma toimiiko se, mutta sitä on kiva katsoa alhaalta.




9) Kun paikalliset viettävät perjantai-iltapäivää kukkulalla pelaillen, teetä juoden ja leijoja lennetellen. Kun tätä katselee, voi vain ihastella afgaaneja, jotka ovat eläneet sodassa yli 30 vuotta ja jaksavat silti olla iloisia.




10) Näkymä ylhäältä auringonlaskun aikaan. Kaunista.



Thursday 3 April 2014

Vapauden juttuja

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, viimeiset päivät ja viikot eivät olleet Kabulissa kovin miellyttäviä. Lähdin lentokentältä pelon ja odotuksen tunnelmissa.


Nyt olen kotona pitkällä lomalla ja muun muassa näistä asioista olen muutaman päivän vapauteni aikana ollut jo ihan fiiliksissä:

Kadut: Kadulla käveleminen on niin siistiä! Sitä kaipaa paljon, kun liikkuminen on rajoitettua, tai aina jos liikun Kabulin kadulla, saan kuitenkin vähän pelätä että mitä tapahtuu. Täällä vain käppäilen ulkona ja hymyilen itsekseni sille hurmaavalle vapauden tunteelle (vastaantulijat varmaan miettivät, mitä aineita olen ottanut).


Leipä: Aivan ihanaa syödä kunnollista leipää! Siis ihan normaalia ruis- tai paahtoleipää, joissa on jotain siemeniä. Sitten kun tämän leivän päälle laittaa avokadoa, on juhlat. Kabulissa on tarjolla vain yhdenlaista kunnollista leipää (afganistanilaista valkoista naan-leipää), eikä avokadoja löydy mistään. Söin tätä leipää lentokoneessa matkalla kotiin, ja havahduin sen upeuteen:



Jukurtti: Kun saavuin Amsterdamin lentokentälle, tilasin Starbucksilla aamiaiseksi jukurttia, ja ah se oli ihanaa. Valkoista ja sileää.

Juustot ja viini: noin yleisesti vähän niin kuin elämän tarkoitus, ja kumpaakaan ei ole helposti saatavilla Kabulissa. Toinen on laitonta.

Ekat ostokseni: Kaikki mitä rakastin.

Lenkkeily: Suomessa voin vain kävellä ulos ovesta ja mennä tielle ja metsään lenkkeilemään! Ei tarvitse vain hölkkäillä taloa ympäri korkeiden seinien ja piikkilangan ympäröimänä.

Kaupat: On siistiä, kun voin mennä kauppaan ostamaan kaikkea, mitä haluan, ilman että panikoin itsemurhapommittajista: naamarasvaa, meikkejä, siideriä, vaatteita, avokadoja, leipää ja jukurttia.

Kahvilat ja ravintolat: Kahvilat ovat aina ihan parhaita paikkoja viettää aikaa. Kabulissa on muutama kahvila, mutta viimeaikaisten ravintolahyökkäysten jälkeen kukaan ei enää käy niissä joten tunnelma on aika masentava. Sama ravintoloissa: menen Kabulissa vielä ravintoloihin, mutta niihin on vaikea löytää seuraa, ja aika kolkkoa että ensimmäinen kysymys tarjoilijalta ei ole "mikä on päivän erikoinen", vaan "missä on turvahuone ja hätäuloskäynti?"


Helsingin Sea Horsen silakkapihvit - hyvät!


Päähuivittomuus: Olen tottunut jo päähuivin käyttöön ja se ei ärsytä, mutta on silti kiva että voi esimerkiksi laittaa hiukset ylös jos siltä tuntuu ja antaa pakkasen jäädyttää korvia jos siltä tuntuu.

Turvallisuus: Tämä on tietty yksi hienoimmista asioista. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Kabulissa on ollut aika paniikki päällä viime aikoina. Täällä voin ottaa rennommin, nukkua yöt hyvin ja kävellä rauhassa. Silti olen havainnut jotain outoa - aina kun esimerkiksi kuulen vähän kovemman äänen liikenteestä tai rakennustyömaalta, ensimmäinen reaktio on pieni säpsähdys. Kestää ehkä aikansa tottua siihen, ettei kaikki yhtäkkiset kovat äänet ole pahoja. Kabulissa esimerkiksi kun avasin jokapäiväisen Coke Zero -tölkkini, monet säikähtivät ääntä, kun taas täällä voin avata tölkin ilman että tuotan ylimääräisiä sydämenlyöntejä kenellekään.

Ilma: Ilma on raikasta! Sitä on ilo hengittää.

Elämä: Elämässä on hienoja hetkiä Afganistanissa ja Suomessa, mutta molempien maailmojen hienouden usein ymmärtää vasta kun niihin ottaa etäisyyttä.