Päivän sydäri ja kahvionni

Tänään ukkosti aika rajusti. Kun olin katsomassa televisiota ja haarukoimassa maissia suuhuni, ulkona räjähti ihan tajuttoman kovaa. Ensimmäinen ajatukseni oli (tietty) että nyt joku on heittänyt jonkun räjähteen tänne. Sydän hakkasi täysillä, kädet tärisivät ja maissit lensivät tietokoneen päälle. Menin ovelle ja yritin miettiä, mitä kannattaisi tehdä. Onneksi tajusin ettei kukaan reagoinut asiaan eikä kukaan ole juoksemassa pommisuojaan. Sain melkein sydärin, tiedättekö sen äänen kun salama iskee johonkin ihan lähelle? Kauhea räsähdys ja pamaus.

Ukkonen oli melkein-sydäriä lukuun ottamatta muuten miellyttävä kokemus.

Toinen ajatus tältä päivältä: kahvi. Se on vaan niin hyvää ja pelastaa joka päivän. Kun pakkasin tavaroitani tänne tullessani, mietin hetken voinko pakata mukaan espressokeitintäni ja maidonvaahdotinta, jotka painavat muutaman kilon ja jotka juuri ostin Stockmannilta koska siellä oli 50% ale. No, onneksi ymmärsin jo silloin, että parempi ottaa mukaan kahvikone kuin kasa ylimääräisiä vaatteita. Kiitos myös viisaan äitini avusta tässä vaikeassa päätöksenteossa. Olen niin iloinen siitä, että se on täällä. Joka aamu se odottaa ja palvelee.

Joku päivä ostan vielä oikein kunnollisen espressokoneen ja kahvipavunjauhajan. Vaikka tämä Nespresso-kone on suhteellisen kevyt, helppo käyttää ja tekee hyvää kahvia, ei ole kiva olla riippuvainen niistä metallikapsuleista, joita ei saa ruokakaupoista. Tulee myös liikaa roskaa ja maailma ei kiitä. Tuo maidonvaahdotin sen sijaan on ihan parasta ikinä, sillä saa samettista ja täydellistä vaahtoa koticappucinoon vain nappia painamalla.

Päivän pelastajat, kiitos teille.

Alhaalla on kuva joka-aamuisesta cappucinostani. Se on parasta kahvia, mitä olen ikinä Afganistanissa juonut. Olen jo monta kuukautta katsellut tätä kahvikuppia ruokakaupassa. Se on aivan äärettömän kitch ja bling bling, vaaleanpunainen kultaisilla kukkakoristeluilla. Silti heti ensimmäisenä päivänä kun sen kohtasin, tiesin että se kuuluu minulle. Nyt vihdoin ostin sen ja olemme erottamattomat.

Siskoni blogissa on mielenkiintoinen postaus maailmanympärimatkan hinnasta, ja mihin sitä rahaa oikeastaan kannattaa/haluttaa käyttää. Itse olen sitä mieltä, että ainakin hyvään kahviin ja matkustamiseen. Kahvista en tingi ikinä, se tuo liikaa hyvää mieltä. Entäs te, mihin kulutatte mielellään rahaa? 

Kidnappausleikki ja todellisuus

Kerroin viime viikolla mielenkiintoisesta turvallisuuskoulutuksesta, joka minun piti käydä. Ensiaputaidot ja maamiinoista oppiminen oli todella mielenkiintoista, mutta toivottavasti ei tarvitse ikinä oikeasti käyttää näitä taitoja. Kurssin viimeinen päivä oli paras ja kauhein. "Käytännönläheisessä" harjoituksessa meidät kutsuttiin grillijuhliin asuinalueellamme. Kun saavuimme pihalle, räjähti pommi. Siis jossain oikeasti räjähti jotain, koska ääni oli kova ja se tuntui sisuskaluissa. Oli mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset reagoivat. Jotkut menivät heti mahalleen maahan, jotkut lähtivät juoksemaan kohti bunkkeria ja toiset lähtivät juoksemaan jonnekin ihan muualle.

Kun bunkkerista päästiin vihdoin pois ja "vaara oli ohi", paikalle saapui kovan metelin saattelemana joukko terroristeja isot AK 47-kiväärit käsissään. He huusivat kovaa ja kaikkea, monella eri kielellä. Ymmärsin vain arabiankielisen yalla, yalla, mennään. Kaikki kidnappausuhrit menivät makaamaan maahan, ja samalla hyökkääjät ampuivat aseilla ympäriinsä. Käteni sidottiin köydellä selän taakse ja silmäni sidottiin. Sitten käskettiin kävelemään. Se on hyvin vaikeaa, kun ei tiedä yhtään mihin. Aseilla ampuminen jatkui ja jokainen laukaus säpsähdytti sillä se tuntui koko kehossa.

Luotiliivi ja kypärä, jotka painavat ihan liikaa. Nämä piti pukea päälle harjoituksissa.

Vaikka tiesin, että tämä ei ole totta, hetken ajattelin että olin jossain ihan muualla. Köydet puristivat ranteitani. Hikipisarat valuivat silmiä peittävän siteen alla 30 asteen paahteessa. Vieraat miehet huusivat ja tönivät ja käskivät kävelemään eteenpäin, välillä istumaan maahan. Ympärillä kuului laukauksia ja kiväärien latausääniä ja kysymyksiä "are you American?!" Tuntui kuin olisin ollut kidnappaustilanteessa jossain Darfurissa tai Somaliassa, en Afganistanissa. En tiedä mistä johtui. Meidät käskettiin pakettiautoon, ja opin että autoon kiipeäminen on hyvin vaikeaa kun ei näe mitään eikä ole käsiä käytössä.

Harjoitus oli rankka, mutta erittäin mielenkiintoinen. Sen aikana piti olla päällä luotiliivi, joka painaa 15 kiloa. Se, kun joku ampuu aseella ihan vieressä, ei ole mukavan tuntuista. En pidä pimeydestä, enkä kiväärien latausäänistä. Myöhemmin menin lounaalle uuden tuttavuuden kanssa. Kerroin hänelle innoissani tästä treenaussessiosta ja kuinka jännää se oli. Hän tokaisi, että "yea, but you know the reality is totally different". Ajattelin että niin varmaan onkin, mutta mistäs sitä tietää. "Minut kidnapattiin kerran", hän sanoi. Siinä meinasi Coke Zeroa mennä väärään kurkkuun. Mies kertoi, kuinka hänet ja hänen kollegoitaan oli kidnapattu matkalla Syyriasta Irakiin vuosia sitten. Joitain heistä hakattiin, mutta monia kohdeltiin hyvin. Heiltä kysyttiin, mitä ruokaa he haluavat. Tuttavani ryhmää pidettiin neuvotteluvaluuttana Saddam Husseinin vapauttamista vastaan. No, Saddamia ei vapautettu, mutta nämä miehet lopulta onneksi vapautettiin. Loistavia lounastarinoita, yksi syy lisää miksi pidän tässä hullussa mutta kiehtovassa paikassa asumisesta.

Panttivankitilanteita ja tekohengitystä

Olen ollut tällä viikolla uuden työpaikkani kaikenkattavassa pakollisessa turvallisuuskoulutuksessa. Se on ollut elämäni ehkä tärkein koulutus. Eilen opittiin, miten voi parhaiten selviytyä pankkivankitilanteista. Ensimmäiset 15-45 minuuttia ovat kuulemma kaikkein tärkeimmät - jos niistä selviää, niin usein jää eloon. Pitää luoda hyvä suhde kidnappaajaan, ei saa itkeä tai rukoilla armoa. Ei saa puhua politiikasta tai uskonnosta, vaan pitää puhua äitistä ja lapsista. Pysyäkseen järjissään pitkiäkin aikoja vankeudessa, panttivankien on hyvä toistaa päässänsä kirjojen ja elokuvien juonia. On hyvä luoda oma rutiini.

Opettelimme myös käyttämään radiopuhelimia ja meidän piti harjoitella oikeilla skenaarioilla. Minun tapauksessani minut oli kidnapattu ja minun piti kutsua radiolla apua. Missäköhän kidnappaustilanteessa on sieppaajille OK että siepattu käyttää radiopuhelinta? Harjoitus oli kuitenkin mielenkiintoinen. Nyt tiedän radiopuhelinkieltä, "over" "out", "wilco", "roger" jne. Ei kuulemma kuulu koskaan sanoa "over and out", vaan vain "out" jos lopettaa radiopuhumisen eikä odota vastausta. Miksi elokuvissa on aina over and out? Vähänkö teki mieli sanoa niin.

Over and out!

Tänään opittiin ensiaputaitoja. Siis niin hyödyllistä! Kaikkien pitäisi käydä tällainen kurssi, en tiedä miksi en ole itse ennen käynyt. Opittiin miten elvytetään oikein. Sitähän näkee usein TV:ssä, mutta itselleni ainakin oli täysin uutta esimerkiksi se, että rintakehää pitää painaa noin viisi senttiä alaspäin ja melko nopealla rytmillä. Pitää painaa 30 kertaa rintakehään ja sitten kaksi puhallusta keuhkoihin. Hyvänä neuvona se, että rytmin voi ottaa Bee Geesin Stayin Alive -kappaleesta - hyvä muistaa!




Nyt tiedän myös, miten käytetään automated external defibrillator-laitetta (ei hajuakaan mitä suomeksi) jos yrittää palauttaa ihmisen sydämenlyönnit normaaliin tiheyteen. Opin myös, miten sitoa haavoja, jotka vuotavat verta, minkälaista erilaista verenvuotoa on olemassa, mikä on tourniquet ja miten sitä käytetään verenvuodon tyrehdyttämiseen. Nyt tiedän myös mitä tehdä, jos joku tukehtuu. Heimlich-ote!

Elvytysharjoittelunukke

Yksi minulle aivan uusi juttu oli nimeltään triage. Se on prosessi, jossa selvitetään, kuka tarvitsee eniten apua, kuka vähän vähemmän, ja kuka on jo kuollut jos kyseessä on esimerkiksi massakatastrofi. Jos ihminen ei esimerkiksi pysty kävelemään, eikä reagoi mihinkään, mutta hengittää vielä, silloin hänet laitetaan kategoria 1:een, eli niihin, jotka tarvitsevat nopeinta hoitoa, tai he kuolevat. Ihmiset, jotka pystyvät kävelemään, ovat viimeisessä kategoriassa eli saavat hoitoa viimeisenä. Tätä triage-systeemiä käytetään, kun ei ole tarpeeksi resursseja hoitaa liian isoa kriisiä. Tuntuu aika oudolta lajitella ihmisiä korteilla - sinä pääset sairaalaan eka, sinä vähän myöhemmin.

Ennen olisin ollut se, joka panikoi hätätilanteessa, eikä tiedä yhtään mitä tehdä (vähän kuten Mr Bean alhaalla). Nyt tiedän kaikki perusjutut ja niillä tiedoilla voin vielä ehkä joskus pelastaa jonkun hengen. En tajua, miksen ole aikaisemmmin opetellut näitä taitoja, suosittelen!

Vaaliuutisia

Eilen oli oikein olan takaa demokratiaa tarjolla: äänestin eurovaaleissa ja Afganistanissa ilmoitettiin vaalitulokset ja seuraavan vaalikierroksen päivämäärä, joka on 14.6.

Äänestäminen Afganistanissa Suomen suurlähetystössä oli jännittävää, sain kahvia ja suomalaista korvapuustia, jonka afgaanikokki oli itse leiponut. Hyvää! Oli kiva rupatella suomeksi ja tavata täällä olevia suomalaisia sotilaita.

Presidentinvaaleissa täällä on vastakkain kaksi miestä kesäkuun toisella kierroksella, Ashraf Ghani ja Abdullah Abdullah. Vaaleista odotetaan melko väkivaltaisia koska ensimmäinen kierros oli suhteellisen hiljainen (maakunnissa tosin oli joitain hyökäyksiä), ja koska nyt ollaan kevään taistelukaudessa, kuten aikaisemmin kirjoitin.

Mitään kovin radikaalia hyökkäystä ei ole vielä tapahtunut ainakaan Kabulissa. Heti taistelukauden ensimmäisenä päivänä maanantaina Talibanien raketit laskeutuivat lentokentälle, mutta kukaan ei loukkaantunut. Bagramin sotilastukikohtaan hyökättiin mutta siinäkään ei kukaan loukkaantunut. Jalalabadissa hyökättiin hallintorakennukseen, ja siellä kuoli muutamia. Mutta vielä on kesää (ja taistelukautta) jäljellä, ja vaalien aikaan parin viikon päästä voi olla kireät tunnelmat.

Hyvää kevättä, toivottaa Taliban

Taliban ilmoitti aloittavansa huomenna jokavuotisen keväthyökkäyksensä. Afganistanin taistelukausi alkaa aina huhti-toukokuussa kun lumet sulavat vuorilta ja Taliban-taistelijat siirtyvät kohti Kabulia.

Tämä vuosi on kuulemma kriittinen heidän 13-vuotta kestäneessä "pyhässä" sodassa ulkomaalaisia ja afgaanihallintoa vastaan. He ilmoittivat käyttävänsä vielä enemmän energiaansa ihmisten tappamiseen ja paljon monimutkaisempaa ja kehittyneempää sotakalustoa ja taktiikoita. Heidän pääkohteinaan ovat ulkomaalaiset sotajoukot, niiden diplomaattiset keskukset, lähetystöt, tiedustelupalvelut, afgaaniturvallisuusjoukot, kansanedustajat, ministerit, tuomarit, asianajajat, vakoojat, tulkit, sihteerit ja logistiikka-ihmiset, jotka työskentelevät ulkomaalaisille.

Lista on aika pitkä.

Talibanit ilmoittivat tiedotteessaan käyttävänsä marttyyrioperaatioita, kaikenlaisia aseita ja ohjuksia ja muuta kamaa hyökätäkseen voimalla ulkomaalaisten kokoontumispaikkoihin. Tämän vuoden hyökkäysaalto on myös siinä mielessä merkittävä, että Afganistanissa on parhaillaan meneillään ensimmäinen demokraattinen vallanvaihdos. Koska Talibanit eivät kyenneet häiritsemään suuresti huhtikuun vaaleja, monet uskovat tämän vuoden keväthyökkäyksen olevan melko voimakas. Monien hyökkäysten uskotaan tapahtuvan vaalien toisen kierroksen aikaan ensi kuussa.

Tiedotteessaan Taliban myös ilmoittaa, että heidän iskut välttävät taloudellisen ja ruumiillisen vahingon tuottamista tavallisille afgaanisiviileille. Aika potaskaa, sillä heitä kaikissa iskuissa kuolee eniten. Talibanit vannovat jatkavansa sotaa siihen asti kunnes jokainen vääräuskoinen ulkomaalainen tunkeilija on lähtenyt heidän maastaan ja maahan on perustettu islamistinen hallinto. 

Huomenaamulla alkaa siis jokavuotinen sotaretki - voin vain odottaa kuinka suuri osa heidän viestinnästään on pelkkiä sanoja ja kuinka suuri osa muuttuu teoiksi. Taliban-liikkeen mukaan huomenna kello viisi jokapuolella raikaa Allah on suuri ja massiivinen keväthyökkäys alkaa. Odotan.

Kukkia poimin, kukkia kannan

Kauneimmat niistä sinulle annan. Äitille!

Hyvää äitienpäivää!

Äiti on paras: aina auttaa ja kuuntelee, kannustaa ja tukee. Tehnyt aika paljon siistejä asioita elämässään. Minulta usein kysytään täällä, mitä mieltä äitini on siitä että olen näin vaarallisessa paikassa töissä. Sanon, että äiti on onnellinen kun minä olen onnellinen ja saan tehdä sitä työtä mitä haluan. Kyllä se silti varmasti myös huolissaan on, mutta ymmärtää. Ja niin se on aina ollut: äippä varmasti tukisi minua vaikka päättäisin mennä opiskelemaan kokiksi tai vetäytyä vuodeksi buddhalaisluostariin mietiskelemään. Sillä sellaisia ne on.

Kiiti sinulle äiti tänään, mutta myös vuoden jokaisena muunakin päivänä!

Ensimmäisten päivien hämmennystila

Palasin Kabuliin, jee! Oli ihanaa olla takaisin Kabulin kaduilla. Mutta surullista, etten mennyt enää vanhaan kotiin vanhojen ystävien ja koirien luo. Matkalla lentokentältä uuteen kotiin räpsin kuvia panssaroidun auton ikkunasta. Ukkosmyrsky alkoi heti ekana iltanani täällä, ensimmäistä kertaa koin salamat ja jyrinän Kabulissa. Pienenä pelotti paljon, nyt ei enää yhtään.

taivas valmistautuu ukkoseen, minä uuteen kotiin.

Uusi työautoni on massiivinen ja siinä on myös massiivinen radioantenni.

Oli outoa astua tyhjään asuntoon ensimmäistä kertaa. Aika kolkon näköinen. Muistan ne kaikki hetket, kun olen uuteen kämppään muuttanut - ensiarvio, kylppäritarkastus, kämpän tulevan potentiaalin pohdinta. Tämä kämppä on ihan OK, pitkästä aikaa elämässäni ei ole kokolattiamattoja, mikä on outoa. Kun ne oli lattialla, vihasin  niitä, mutta nyt... jalat jäätyy! Valivali.

Aina kun olen muuttanut uuteen kämppään, minun pitää ihan ensiksi laittaa jotakin seinälle tai hyllylle tai vaihtaa lakanat, jotta paikan karmea kolkkous vähän hälvenisi. Nyt laitoin heti pöydälle Ateneumin Tove Jansson -näyttelystä ostamani muumikuvan. Hieno, eikö? Toi ainakin hetkellistä lohtua.

Ennen kuin avasin matkalaukkua tai tein mitään muuta, oli pakko löytää kauppa. Hortoilin vain jonnekin suuntaan ja vihdoin löysin kasviskaupan ja pienen marketin. Työpaikkani on samalla alueella kuin asuntoni. Olo oli (ja on) samanlainen kuin aloitin yliopistossa - tuntuu kuin paikka olisi kampus, jossa ei vain ole yhtä hauskaa ja yhtä nuoria ja iloisia ihmisiä. Ekana päivänä haahuilen ympäriinsä, en tiedä missä on mitäkin, kyselen koko ajan tyhmiä ja kävelen vääriin paikkoihin. Yhdessä kulmassa on baari, toisessa kuntosali ja kauppa.

Elämän perustarpeet.

ensimmäinen illallinen, apaattinen.

Kaupassa käynti on jännittävä koe, kun saapuu paikkaan, jossa ei ole mitään. Tässä kokeessa huomaa, mikä mulle on tärkeää, ja se on ilmeisesti ainakin puuro, muki, leikkuulauta, maapähkinävoi, veitsi, pyyhe, juusto, maito ja coke zero. Ainut illallinen, jonka jaksoin tässä vaiheessa vääntää, näkyy yllä. Se kuvastaa myös nykyistä energiatasoani - aika alhaalla.

Ensimmäisenä työpävänä olin vielä enemmän pihalla kuin mitä olin kuvitellut. En muista nimiä, en ymmärrä kirjainlyhenteitä, kahvikuppeja ja kahvia ei kuulemma ole, pitää tuoda omansa, en tiedä veriryhmääni, joka on kuulemma jotenkin erittäin oleellinen tieto. Menin labraan testeihin ja nyt tiedän - A+! Olin jotenkin iloinen kun labramies antoi minulle todistuksen: jee, aaplussa! Ja papukaijamerkki!

En ymmärrä mistään vielä tässä vaiheessa paljon mitään. Kämpässäni ei ole paljon mitään. En tunne täällä ketään. En tiedä, miten käytetään radiopuhelinta. En tiedä, mitä töissä tehdään. Mutta huomenna alkaa viikonloppu ja vanhat rakkaat ystäväni tulevat kylään, ja se jos mikä tekee paikasta kodin tuntuisen, ainakin vähäksi aikaa. Ehkä asiat tästä selvenee.

Muutoksia ja yhden unelman täyttymys

Elämässäni on vähän muutoksia tällä hetkellä, sillä aloitan ensi viikolla uuden työn. Yleensä en hirveästi pidä uusien työpaikkojen ekoista päivistä ja viikoista, koska en pidä siitä täydestä pihalla olemisen tunteesta, joka siitä tulee. Missä on tulostin? Entä lounaspaikka? Mitä mä täällä teen? Kuka sä olet? Missä on kaikki kahvikupit? En muista kenenkään nimiä! Ja kun saman tyypin on tavannut muutamaan kertaan, ei kehtaa enää edes kysyä. Pitää vaan epämääräisesti kutsua häntä hey there, hey youuu ja yrittää googlata ja toivoa että tyyppi on LinkedInissä. Afganistanissa nimien muistaminen on normaalia vaikeampaa, koska ihmisillä on usein todella pitkiä ja (minulle) vaikeita nimiä.

Aloitan työt YK:lla, joka on ollut yksi unelmistani aika pienestä asti. Opiskelin kansainvälisiä suhteita ja olen ollut jo pitkään kiinnostunut naisten oikeuksista ja tasa-arvoasioista, ja nyt saan tehdä sitä ihan työkseni ja siitä maksetaan palkkaa. Ja YK:lla! Kuvittelin aina, että ura YK:lla on mahdollista vasta paljon vanhempana, mutta näinhän tässä kävi. Ensimmänen työpäivä on ensi viikolla, ja vietin kolme päivää tällä viikolla Genevessä työhön liittyvissä tapaamisissa. Geneve on nätti ja paljon pienempi, kuin mitä odotin.

Geneven beach aurinkolasieni läpi kuvattuna.

En tiedä mikä tämä juttu on ja mistä se kumpuaa, mutta aina kun jotain tosi siistiä tapahtuu minulle, ajattelen aina että a) en voi olla niin onnekas, liian hyvää ollakseen totta ja/tai b) nyt kun jotain näin hyvää tapahtuu, jotain pahaa varmasti tapahtuu pian. Jostain syystä minun on vaikea nauttia isoista onnenpotkuista ja hyvistä asioista täysillä, vaikka olisin ne itse ansainnut. Ajattelen, että kyseessä on plus-miinuspeli: jos siinä menee ihan hirveästi plussalle, niin kohta tulee miinusta. Mistäköhän tämä johtuu? Olen siis todella iloinen ja innoissani uudesta työstä, mutta silti ajattelen, ettei se ikään kuin voi olla totta näin. Toivon pian uskovani, että tämä on ihan hyvä näin ja mitään pahaa ei tarvitse tapahtua kompensoimaan kaikkea elämän hyvää. Ehkä kaikki hyvä voikin olla vain hyvää?

Vanhoja kuskeja ja alasrullattavia auton ikkunoita tulee myös ikävä.

Olen miettinyt tätä jonkin aikaa, ja tänään tajusin, että se "jotain pahaa" on kuitenkin jo jotenkin mukana tässä ratkaisussa. Kun aloitan uuden työn, jota olen halunnut jo pitkään, minun piti jättää nykyinen mukava työpaikka ja ihanat tyypit siellä. Minun piti jättää kotini, josta pidin paljon, ja kaikki kämppikseni siellä. En näe enää nykyisen majataloni kolmea koiraa tai mukavia ovimiehiä. Minun pitää jättää suuri osa vapauksistani, koska uudessa työpaikassa on kireät turvajärjestelyt. Olen nyt myös enemmän hyökkäysten kohde edustaessani kansainvälistä yhteisöä näkyvämmin kuin ennen. Mutta niinhän se menee, ei kai mitään täysin loistoa voi saada ilman joitain uhrauksiakin.

Ensi viikolla: taas uusi koti, uusi työ ja uusi elämä Kabulissa. Aika hullua mutta jännääkin.

Lamppu Kabulin keilahallissa, tätäkin tulee ikävä. <3