SOCIAL MEDIA

Sunday 20 December 2015

Päivän liikkis

Siivoojani tuli tänään toimistossa käymään ja toi minulle tämän, söpöllä viestillä Dr Seninelle. <3
Koru painaa noin puoli kiloa mutta on ihana.

Joulu tulee ja en todellakaan ole valmis. Saavun Suomeen viime tingassa, teen paniikkiostokset ja viime hetken lahjakääröt ja jouluruuat. Joulukuusikin pitäisi ostaa, samoin uusi internet ja passi. Uusi kotikaupunkini on Turku, josta olen hyvin innoissani (vinkit Turun kahviloihin, ravintoloihin ja muihin ihaniin paikkoihin ovat tervetulleita. Nyt jo rakastan Cafe Artia, Mamia ja Tintåa).

Edessä on ihana loma perheen kanssa, joulurauhaa Turussa, viikko Lapin hiihtoladuilla, glögiä mökillä. Harmi ettei lunta ole etelässä, mutta joulufiilis tulee varmasti muutenkin, kunhan koittaa 23. päivän ilta ja sisäinen joulunatsini voi rauhoittua.




Sunday 13 December 2015

Aamupäivä bunkkerissa

Lauantaiaamupäivä kului bunkkerissa. Onneksi kysymyksessä ei ollut oikea hätätilanne, vaan harjoitus. Silti, kun sireenit alkoivat huutaa ja ääni kaiuttimissa toisti "attack, attack, attack", nousi kuitenkin pieni pala kurkkuun. Tiesin, että kyseessä on harjoitus, mutta  tiedän myös että se voisi olla tosi - se oli erittäin tosi edellisenä iltana kun talebanit hyökkäsivät Kabulissa Espanjan suurlähetystön läheiseen majataloon.

Harjoituksemme kesti muutaman tunnin. Harjoittelimme ensiapua ja muita taitoja, joita opin mielenkiintoisessa koulutuksessa, josta kirjoitin puolitoista vuotta sitten täällä. Näiden taitojen verestäminen on ihan jees, vaikka harjoitus veikin koko arvokkaan vapaan lauantaiaamuni. Luotiliivi päällä hengaileminen käy myös treenauksesta, sillä vaatekappale painaa monta kiloa.

Hyvin ällöttävä oli se hetki, kun otin esiin puolitoista vuotta lattiallani lojuneen luotiliivin. Ravistin sitä hieman ja kävi ilmi että sen sisässä asui hämähäkki. Se oli tehnyt pieniä, valkoisia, höttöisiä hämähäkinpesiä ympäri liiviä. Toisaalta: hämähäkin kodit ovat ihan OK hinta siitä, etten ole joutunut käyttämään tätä liiviä vielä kertaakaan todellisessa tilanteessa.


Hinkkasin luotiliivin puhtaaksi tiskiaineella.
Saturday 5 December 2015

Joulujuttuja ja paneerhetki

Joulu tulee ja sen merkiksi kabulilaiseen supermarkettiinkin on tuotu tyylikkäät koristellut muovikuuset:



Olen todella innoissani joulusta, aina ja ikuisesti. Se on suosikkijuhlani ja minulle paras aika vuodesta. Jouluna koko perhe on koossa: äiti, Lontoon ja Reykjavikin ja Kabulin siskot ovat yhdessä.

Joulutunnelma alkoi itselleni tästä viikonlopusta - supermarketin kuusi oli ihan söpö alku. Olisi aivan mahtavaa jos kaupasta olisi löytynyt joulukalenteri, mutta kaikkea nyt ei voi saada.

Tein tänään jotain legendaarista: valmistin intialaista paneer-juustoa itse. Olen aina halunnut tehdä tätä ihanaa juustoa koska en voi ostaa sitä täältä kaupasta. Rakastan intialaista ruokaa - asuin puoli vuotta Delhissä ja siitä lähtien intialainen ruoka on ollut parasta maailmassa. Söin päivässä kaksi currya ja naan-leipää enkä ikinä kyllästynyt. Luulin, että on tosi vaikeaa tehdä tätä juustoa, mutta googlaamalla totesin että tämähän on todella helppoa.

Pakko jakaa tätä juuston ilosanomaa myös teille.

Keitin kaksi litraa maitoa kattilassa kiehuvaksi ja kaadoin sekaan puoli desiä sitruunamehua. Ei muuta valmistelua. Kun hera erottuu maidosta, se näyttää tältä:



Tämän jälkeen seos kaadetaan juustoharson läpi kulhoon, jotta hera valuu pois ja juusto jää kankaaseen. Löysin tämän juustokankaan (?) New Yorkin matkalta Wholefoods-marketista, mutta niitä myydään varmaan monissa ruokakaupoissa (tosin viime lomalla Suomessa etsin tätä Prismasta ilman tuloksia).

Tämä on siis se juusto joka maidosta erottui:



Ja tämä on hera, joka siitä valui pois (tietääkö joku tälle nesteelle jotain hyvää käyttötarkoitusta?)



Sitten juustoa roikutetaan kankaassa noin puoli tuntia - kätevin paikka omassa kämpässäni on suihku.



Tämän jälkeen laitoin juuston painon (iso kattila täynnä vettä) alle, jotta se litistyisi.

Ja - tadaa, katsokaa mitä siitä tuli, ihan oikeaa juustoa:



Olen tästä saavutuksesta hyvin ylpeä, enkä tiedä miksen ole aiemmin edes kokeillut tätä. Ihan parasta!

Ja kun kerran pääsin tähän itsetehtyjen asioiden virtaan, niin päätin tehdä myös intialaisen curryn alusta asti itse. Se oli shahi paneer pienillä sovelluksilla. Jos joku haluaa kokeilla, niin resepti on helppo:

6 tomaattia, 2 sipulia, iso pala inkivääriä, 4 valkosipulinkynttä, 2 vihreää chiliä. Ne hienonnetaan ja paistetaan pannulla, jonka jälkeen ne soseutetaan vaikka sauvasekoittimella. Liota desi cashew-pähkinöitä 2 desissä maitoa vartin, ja laita blenderiin. Kaada pähkinämaito tomaattiseoksen sekaan pannulle ja kiehauta. Sekaan mausteita: suolaa, pippuria, kuminaa, chiliä, kardemummaa, korianterijauhetta. Garam masalaa pitäisi laittaa, mutta itselläni oli vain jotain toisenlaista intialaista mausteseosta. Lisää vettä jos tarvitsee. Paneerkuutiot sekaan. Sekaan voi vielä lopuksi lisätä kermaa tai jukurttia - itse en lisännyt mutta soossi on täyteläinen jo cashewmaidosta.



Niin kaunis ja niin hyvä.

Liikkumisemme on taas rajoitettua Kabulissa olevien uskottavien uhkien takia, joten en päässyt viikonloppuna mihinkään. Silti aivan loistava viikonloppu: pelasin pelejä kavereiden kanssa, söin pitsaa ja täytettyjä paprikoita, joogasin, opettelin ranskaa, tein juustoa, skypeilin äidin kanssa, katsoin loistavan Amy Schumerin Trainwreck-elokuvan ja siivosin kämppäni. Kuuntelin koko viikonlopun joululauluja toistolla. Aivan mahtavaa.

Elämä järjestykseen.

Saturday 28 November 2015

Viikonloppu: bileet, oranssi burka ja vanhenemisen jalo taito

Anteeksi hiljaiselo. 1001 Kabul on täällä taas. Viime viikot vietin Marokossa ja New Yorkissa ihanalla lomalla (siitä myöhemmin) ja jäätymässä täällä Kabulin talvessa.

Tämä viikonloppu oli täynnä hyviä juttuja. Se alkoi illallisjuhlilla Suomen suurlähetystössä. Siellä oli enemmän suomalaisia kuin tiesin että Kabulissa on, tapasin monia uusia mukavia tyyppejä ja tarjolla oli myös näitä (liikutuin):


Eilen oli juhlat eräässä toisessa lähetystössä, teemalla Orange is the New Black. Tietenkin joku keksi laittaa päälleen oranssin burkan. Ensimmäinen kerta kun näen tällaisen, mutta tuttavani ei kuulemma edes tarvinnut teettää tätä bilerekvisiittaa vaan hän löysi ihan normaalista kaupasta Kabulista tämän appelsiiniviitan:


Burkan käyttö juhlissa Afganistanissa menee ehkä vähän hyvän maun tuolle puolen, mutta sinänsä OK tyylivalintana, sillä aika harva oikeasti näyttää hyvältä oranssissa värissä.

Kuten kerroin viime postauksessani, täytin juuri 29. Nyt minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi rauhallisemmaksi. Rakastan hyviä bileitä, ihmisten tapaamista, viiniä, musiikkia ja sitä kaikkea. Ennen halusin jäädä aamuyöhön, mennä jatkoille, juoda vielä lasin viiniä silloin kun siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuitenkin, nyt kun lähden yhdentoista aikaan takaisin kotiin kotiintuloajan vuoksi, olen oikeastaan sisäisesti aika iloinen. Mietin jo bileissä kuinka siistiä on päästä kotiin, laittaa villasukat jalkaan, sytyttää kynttilöitä, katsoa jakso Homelandia ja syödä perunoita sängyssä.

Just näin!
Tänään vietin suurimman osan päivästä shoppailemassa. Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi ollut Kabulissa shoppailemassa basaareissa ja normaaleissa kaupoissa. Muutaman tunnin kävely ja "normaalissa" elämässä piipahtaminen piristää aika paljon.

Shoppailuvaatetukseni - black is the new black.


Tämän kaupan mieheltä olen ostanut jo monia maalauksia - yksi Kabulin suosikkikaupoistani.

Mattojen ostaminen on yleensä ahdistavaa, sillä valinnanvaraa on aivan liikaa.


Ihmiset puhuu välillä shoppailuterapiasta, retail therapy. Ymmärrän käsitteen todella hyvin - kun vaeltelen puoli tuntia täkäläisessä supermarketissa makaroni- ja keksihyllyjen välissä, tuntuu siltä kuin olisin juuri joogannut kaksi tuntia katsellen auringonlaskua. Sitäkin muuten tein lomalla viikon Marokossa, se näytti tältä:



Aika kaunista sielläkin, mutta silti, home sweet home. Kabulia en vaihtaisi.

Thursday 22 October 2015

29

Täytin tänään 29. Mitään massiivisia juhlia ei ollut, sillä koko ilta meni lähinnä pakkaamiseen. Lähden huomenna kauan odottamalleni lomalle - ensin viikko Marokossa jooga & surffiretriitissä, jossa päivisin joogataan ja opetellaan surffaamaan ja iltaisin löhöillään ja syödään marokkolaista kasvisruokaa. Ennen Marokkoa on tiedossa päivä ja brunssi Dubaissa. Marokon jälkeen päivä Oslossa, ja sitten New York.

En malta odottaa.

En hirveästi pidä syntymäpäiväni juhlmisesta yleensä ikinä, en oikeastaan tiedä miksi. Tein itselleni eilen synttärikakun, kun kaverit tulivat kylään. Onko vähän surullista leipoa itselleen syntymäpäiväkakku?

Tämä oli uunissa paistettu Baileys-kakku Oreo-keksipohjalla - yksi parhaimmista kakuista, joita olen ikinä syönyt. Omakehu haisee, mutta olen 29, ja näiden vuosien aikana olen oppinut aika paljon, mutta yksi tärkeimmistä on tämä törkeän hyvien juustokakkujen tekeminen. Kippis sille & adios amigos!

Mitäköhän 30 tuo mukanaan?

Kavereini irrotti pöytäkynttilän lasipullosta ja iski kakkuun. Tyylikäs.


Monday 19 October 2015

Hyökkääkö ne jo?

Kirjoitin tämän alla olevan tekstin viikko sitten, mutta en sitten viitsinyt julkaista sitä. Otin itsekin uhan melko tosissani ja ajattelin etten viitsi sanoa asiasta julkisesti mitään. Nyt on kulunut viikko ja kaikki on OK, mikä ei kuitenkaan tarkoita että kaikki olisi OK.

Tänään selailin Twitteriä aamukahvia juodessani ja huomasin seuraavan ilmoituksen USA:n lähetystön nettisivuilla:


Uskottavien tietojen mukaan Talebanit suunnittelevat paraikaa iskua YK:n Kabulin päämajaa kohti. Olen töissä ja asun YK:n päämajassa.

Uhka otetaan hyvin vakavasti. Se on kuitenkin myös poikkeuksellinen, sillä YK ei ole yleensä aiemmin ollut Talebanien suorana kohteena. Iskut ovat kohdistuneet enemmän kansainvälisiin sotilasjoukkoihin (kuten tänään aamulla autopommi NATO:n saattueeseen Kabulissa) ja hallituksen ja turvajoukkojen työntekijöihin.

Voihan olla, että Talebanit muuttavat taktiikkaa. Kun pohjoiseen Kunduzin maakuntaan hyökättiin pari viikkoa sitten, Talebanit ja muut terrorisoivat joukot menivät YK:n tiloihin, varastivat kaikenlaista (mm. autojamme) ja aiheuttivat paljon tuhoja. Kuulemma ensin Talebanit olivat tulleet paikalle ja vartioineet YK:n rakennuksien porttia. Kohta paikalle tuli kuitenkin toisia Talebaneja, joita kiinnosti enemmän varastelu ja mesoaminen. Talebanejakin on monenlaisia ja rivit rakoilevat.

--

Tämä uhka voi hyvinkin vielä olla todellinen ja uskottava, mutta elämä on kuitenkin palannut normaaliksi tällä viikolla. Paikalliset saavat taas tulla töihin, voimme mennä tapaamisiin ja jatkaa elämää business as usual.

Tämä on ensimmäisiä kertoja kun olin melko huolissani tästä hyvin tarkasti määrritellystä hyökkäyksenkohteesta. Viimeksi yli vuosi sitten olin aika huolissani ennen vaaleja. Kävin viikko sitten taas tsekkaamassa bunkkerin, ihan vaan tietääkseni että ovi on auki ja kaikki on OK. Pälyilin vastaantulevia ihmisiä ja katselin kellä voisi olla itsemurhapommiliivi. Nukuin radiopuhelin sänkyni vieressä. Ensimmäistä kertaa pakolaukun pakkaamisen jälkeen tarkistin mitä siellä oikeastaan on.

Laskostin farkut aivan sängyn eteen jotta jos jotain tapahtuisi, voisin ainakin laittaa housut jalkaan kolmessa sekunnissa. 29.3.2014 kirjoitin: Kabulissa on hyvä aina nukkua housut jalassa.

Jostain syystä se, että on housut jalassa tai ainakin jossain lähellä, tuo jonkinlaista turvaa. Sekin tuo turvaa, että voin juoda joka-aamuisen kahvin Arabian muumimukista, voin kuunnella Waltteri Torikan uusinta albumia Spotifysta, että voin mennä lenkille syyssateeseen, voin laittaa hapankorpun päälle sulatejuustoa, voin leipoa juustokakun, katsoa Frendejä.

Hulluja asioita tapahtuu koko ajan ja mitään ei voi kontrolloida, mutta minulla on täällä kuitenkin ihan tavallinen elämä, ja se on usein tosi kivaa.

Lähin bunkkerini näyttää tältä. Tietenkin siellä pitää olla pöytäfutispeli.

Sunday 4 October 2015

Koputus

Muutama ilta sitten sattui jotain kummaa. Istuin sohvallani, katsoin Frendejä ja söin itsetekemää falafelia. Ovelta kuului koputus.

Kello oli jo yhdeksän, joten ihmettelin kuka siellä on. En avaa ikinä ovea, jollen tiedä kuka siellä on, ja sain tietää että siellä on "naapuri". OK, avasin oven - mies sanoi hyvää iltaa ja ojensi minulle pahvilaatikollisen hedelmiä. Hedelmiä! Granaattiomenoita, omenoita, persikoita ja viinirypäleitä. Olin hyvin hämilläni, mietin että miksi. Mies sanoi, että "from your neighbour". OK. Kiitos vaan.



Kun kiitin hedelmistä, huomasin pahvilaatikon sisällä olevan keltaisen post-it -lapun. Mies oli kirjoittanut siihen nimensä ja puhelinnumeronsa. Ihan originaali lähestymistapa. En tosin tiedä, jakeliko hän hedelmälaatikoita koko naapurustolle puhelinnumeronsa kera.

Hedelmälaatikko itsessään hämmensi minua jo tarpeeksi, mutta mikä hämmensi myöhemmin ehkä vielä enemmän, oli ensimmäinen asia, jonka tein kun laskin laatikon lattialle: nostelin rypäleitä varmistaakseni ettei laatikon sisällä ole räjähteitä. Siis ihan automaattisesti, ilman että mietin asiaa sen kummemmin.

Tätäkö Kabulissa liian kauan asuminen teettää? Epäilen kaikkea ja kaikkia tavallisuudesta poikkeavaa. Ei ole olemassa ilmaista hedelmälaatikkoa ilman räjähteiden mahdollisuutta. Tai ihan muutenkin: there's no such thing as a free fruit box. En soittanut numeroon.

Monday 28 September 2015

Talebanien voitto

Talebanit ovat tänään vallanneet itselleen Kunduzin kaupungin, joka sijaitsee pohjoisessa Kunduzin maakunnassa. Kunduz on tärkeä Talebaneille monestakin syystä: heidän hallinnon aikaan kaupunki oli yksi heidän merkittävistä keskuksista. Kunduzista menee pohjoiset reitit joiden kautta salakuljetetaan kätevästi aseita ja huumeita. Kaupunki on strategisesti ja taloudellisesti tärkeä.

Kunduzin lentokenttä, jossa käväisin keväällä. Nyt Talebanit ovat ilmoittaneet lähestyvänsä lentokenttää kohti ja valtaavansa seuraavaksi sen.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tänään aamulla noin kello kolme Talebanit aloittivat hyökkäyksensä satojen terroristien voimin. He hyökkäsivät kaupungin pääsairaalaan tarkastamaan, onko siellä yhtään haavottuneita hallituksen afgaanijoukkoja. Sen jälkeen he kuulemma poseerasivat valokuvissa, we was here.

He ovat myös hyökänneet vankilaan ja vapauttaneet noin 600 vankia -- 150 Talebania. He pystyttivät Talebanien valkoisen lipun Kunduzin keskustaan.

Toimistossa oli tänään täysi hulina päällä, kun Kunduzissa asuvia työntekijöitämme yritettiin saada evakuoitua. Kaikki YK:n työntekijät ja monet muutkin ovat jättäneet kaupungin.

Kyseessä on isoin voitto Talebaneille sen jälkeen kun heidät syrjäytettiin vuonna 2001. Talebanit ovat pitäneet vallassaan suuria osia maasta jo aiemminkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun he voittavat itselleen maakunnan pääkaupungin.

Vaikka hallituksen joukot valtaisivat Kunduzin takaisin, tämä on iso poliittinen häviö. Talebanit ovat pystyneet osoittamaan voimansa ja afgaanijoukkojen ja hallituksen heikkouden.

Mitäköhän seuraavaksi?
Wednesday 23 September 2015

Toimistopornoa

Järjestin toimistollemme uusia printtivalokuvia seinille kaunistamaan paikkaa. Otin itse jotkut valokuvista ja palkkasin myös ammattivalokuvaajan, joka otti kauniita kuvia organisaatiomme työhön liittyvistä asioista: terveydenhuollon ammattilaisista, äideistä, lapsista, miehistä, kaikenlaisesta.

Yksi suosikkikuvistani satojen joukossa on tämä:


Kuva on aivan mielettömän kaunis. Siinä afgaanikätilö tarkastelee naisen raskausmahaa. Molemmat naisista ovat antaneet suostumuksen kuvan ottamiseen ja julkaisuun. Kyseinen kuva on otettu Bamyanin maakunnassa klinikalla, joka auttaa sisäisesti siirtymään joutuneita (IDP, internally displacced person) ihmisiä.

Kuulin afgaanikollegaltani, etten todellakaan voi ripustaa kyseistä kuvaa toimistomme seinälle. Siitä syntyisi iso skandaali. Kuva on kuulemma täysin sopimaton.

Selitin, että molemmat naiset ovat kyllä antaneet suostumuksensa, ja kuvassa kuvataan ihan normaalia asiaa: naista, joka on raskaana. Kätilöä, joka tekee työtään. Ei siinä ole mitään pornografista tai alastomuutta - vain nainen, joka on raskaana, kuten noin 50% väestöstä jossain vaiheessa elämäänsä on.

Kaikki afgaanit, joilta asiaa kyselin, olivat samaa mieltä - kuva on todella kaunis, mutta emme voi laittaa sitä seinälle. Sen voisi kuulemma lahjoittaa johonkin sairaalaan Kabulissa, mutta meidän YK-toimiston seinälle sitä ei voi laittaa näytille.

Kysyin lisää, että miksi ei. Vaivaantuuko tästä enemmän naiset vai miehet? Yksi nainen sanoi minulle, että miehet. Mutta kun kysyin mieheltä, kuulemma naiset vaivaantuisivat. Jos kyseinen kuva riippuisi jossain toimistossa jossa nainen työskentelee, ja mies astuisi sisään, mies ei voisi katsoa kuvaa. Jos hän tällöin katsoisi kuvaa, nainen nolostuisi täysin.

Ymmärrän kulttuuriargumentin, mutta se silti ärsyttää minua. Eräs kaverini on tehnyt hyvän pointin aiemmin tässä maassa työskentelystä: työskentelemme kaikki YK:lla. Meillä pitäisi olla joitain yhteisiä arvoja ja normeja, joihin kaikkien pitäisi sitoutua. Olemme kaikki kansainvälisiä virkamiehiä. Monille afgaaneille on OK olla töissä YK:lla, ja lafkan palkka ja edut kelpaavat. Silti, kun on kyse "kulttuurikysymyksistä", tulee usein seinä vastaan.

Siskoni synnytti viime viikolla aivan ihanan vauvan. Toimiston väki oli tästä myös hyvin innoissaan ja onnittelivat paljon. Tuli puhetta afgaaninaisten synnytyksestä - kuulemma miehet eivät todellakaan tulisi samaan huoneeseen, jossa nainen synnyttää. Heitä ei usein päästetä edes sairaalaan, vaan naiset synnyttävät useimmin yksin, tai sitten jonkun naispuolisen sukulaisen läsnäollessa.

Selitin, että meillä miehet ovat usein synnytyksessä mukana, ja että haluaisin itsekin mieheni synnytykseen mukaan, koska molemmillehan se lapsi tulee. Miehet olivat hyvin hämmästyneitä - näin ei todellakaan tapahtuisi täällä.

Kuvassa, jonka halusin ripustaa seinälle, on afgaanikätilö ja afgaaninainen, jotka ovat molemmat suostuneet kuvattavaksi ja antaneet luvan kuvan julkaisuun. Kuvan otti afgaaninainen. Sen printtasi afgaaniyritys. Silti se on liikaa yhteiskunnalle, Yhdistyneille kansakunnille.

Tämä alla oleva kuva on kuulemma ihan OK ja se roikkuu tällä hetkellä toimistoni edessä. Siinä näkyy naisen vauvamaha, mutta emme voi nähdä naisen kasvoja. Ja se on hyväksyttävää.

Miehet ja naiset voivat molemmat katsoa sitä ilman että kukaan vaivaantuu.


Minua vieläkin harmittaa tuo ylin kuva. Niin kaunis, täydellinen valokuva. Mutta kukaan ei saa nähdä sitä.

Saturday 12 September 2015

Idioottien kanssa väittelemisestä

Sain eilen uuden vihollisen YK:lta, ja se on itse asiassa ihan hyvä asia. Antakaa kun selitän.


Olin mukavissa illallisjuhlissa, jossa teemana oli thaimaalainen ruoka. Kokkasin thaisalaatin, joka oli suuri menestys. Yksi ihminen jopa sanoi, että se oli parasta salaattia, jota hän on elämässään syönyt. Ehkä laitan tänne reseptin myöhemmin.

Jossain vaiheessa iltaa minulle ennestään tuntematon mies tuli juttelemaan niitä ja näitä, oli hyvin kiinnostunut töistäni ja kotimaastani. Kun hän kysyi, millaisesta paikasta olen kotoisin Suomessa, alkoi illan alamäki. Selitin, että olen paikasta nimeltä Forssa. Keskustelussa tuli esiin se, että Forssa oli vähän aikaa sitten hylännyt pakolaisten vastaanottokeskusksen perustamisen ja aihe aiheutti paljon vastustusta forssalaisten piirissä. Perustettiin rasistinen Facebook-ryhmä ja pidettiin mielenosoitus, jossa huudeltiin paljon alatyylisiä asioita.

Kertomuksen tarkoitus oli havainnollistaa, miksi vanha kotikaupunkini ei ole mikään maailman suvaitsevaisin, empaattisin tai avoimin paikka, jossa olisi kiva asua. Keskustelukumppanini ei kuitenkaan ymmärtänyt, missä on ongelma. Hänen mielestään on ihan OK että eurooppalaiset eivät halua tai hyväksy pakolaisia mailleen.

Hänen mielestään on ihan OK, että yli 2000 ihmistä on hukkunut Välimereen yrittäessään turvaan sotaa pakoon. "2000 ihmistä, eihän se ole mitään, mieti vaikka kuinka moni ihminen kuolee malariaan koko ajan ja kukaan ei nosta siitä haloota." Osoitin, että kyseessä on vähän eri asia, ja malarian vastaiseen taisteluunkin lapataan joka vuosi miljoonia dollareita avustusrahaa. Että kyllä siitäkin välitetään, eikä yhdestä asiasta välittäminen ole toisesta pois.

Hänen mielestään Euroopan mailla ei ole mitään moraalista tai muutakaan velvollisuutta auttaa. "Miten on oikein, että nämä tyypit tekevät yhden venematkan ja sitten pääsevät sitten Eurooppaan asumaan?"

Hänen mielestään syyrialaisten tulisi pysyä Syyriassa, koska heidän tulisi ottaa vastuu sodasta, jota heidän kotimaassaan käydään. Mitä helvettiä? Kun kysyin, minkälaista vastuuta sodasta kantaa esimerkiksi viisivuotias syyrialainen lapsi, en saanut mitään vastausta. Kysyin taas uudestaan, mutta tyyppi alkoi mesota jostain toisesta aiheesta. Kun kysyin, kenen joukkoihin syyrialaisen pitäisi sitten liittyä taistelemaan jäädessään Syyriaan "ottamaan vastuuta sodasta" - Assadin joukkoihin, ISIS:in? "No sen ryhmittymän jonka kokee itselle läheisimmäksi." Tyyppi ei näytä hahmottavan sodan luonnetta, jossa siviilejä lahdataan joka suunnalta ja selvää kahtiajakoa ei ole.

Koko keskustelun ajan hän vaahtosi, kuinka valkoisena eteläafrikkalaisena hän on kokenut koko elämänsä syrjintää ja on vähemmistössä joka maassa, jossa hän asuu. En vähättele eteläafrikkalaisten valkoisten ongelmia ja heitä kohtaan kohdistuvaa väkivaltaa, mutta sanoisin, että tämän tyypin vaikeudet eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä Syyriassa ja Afganistanin konfliktialueilla ihmiset käyvät läpi. Tyypillä on korkeakoulututkinnot, tienaa yli kymppitonnin kuussa, matkustelee ahkerasti - hänen tilanteensa vertailu oikeasti hätää kärsivien kanssa aiheuttaa minussa fyysisiä inhoreaktioita.

Kun tein empiirisen huomautuksen, että hän on valkoinen, keski-ikäinen mies, ja täten aika etuoikeutettu monissa maissa, sain vastaan aggressiivisen fuck you:n. Mitä, etkö olekaan valkoihoinen keski-ikäinen mies, olen varmaan käsittänyt väärin mitä näen edessäni? Jos mies tekisi samanlaisen faktoihin perustuvat lauselman minusta, "olet valkoihoinen eurooppalainen kaksikymppinen", en kokisi tarvetta hyökkäykseen ja haistatteluun.


Tajusin että tässä vaiheessa olisi hyvä laittaa pillit pussiin ja lähteä kemuista. En kuitenkaan pystynyt, vaan minun oli ihan pakko jatkaa väittelyä tämän idarin kanssa. Ajattelutapani pakolaiskriisistä kuulemma kumpuaa siitä, etten ole itse joutunut kokemaan mitään kovin rankkaa. Ajattelutasoni on kuulemma vielä syntymisvaiheessa, ja pohjois-eurooppalainen ajattelutapa on hyvin idealistinen. A) kukaan muu kuin pohjoiseurooppalainenhan ei ole sen kannalla, että pakolaisia pitää auttaa ja hyväksyä Eurooppaan ja B) luulisin, että juuri ne, jotka ovat kokeneet kovia ja kärsineet elämässään, haluaisivat auttaa muita ja kohdella ihmisiä paremmin.

Mikä risoo minua eniten, on se, että tämä ihminen työskentelee YK:lla, jonka perusarvoja ovat suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Hän väittää tekevänsä tärkeää työtä, välittävänsä naisten ja vähäosaisien oikeuksista. Paskat.

Sanoin hänelle, että minusta hänen tapansa ajatella muista ihmisistä, etenkin niistä jotka tarvitsevat apua, on hyvin surullinen ja kylmä, ja että hänestä kumpuaa paljon synkkyyttä ja vihamielisyyttä. Painotin, että itse yritän kohdella muita kuten haluaisin että  minua kohdeltaisiin jos tarvitsisin apua. Syyrialaiset varmasti mielellään jäisivät Syyriaan ja afgaanit Afganistaniin, jos näissä maissa olisi kaikki kivasti. Hän toivoo, että jonain päivänä Suomessa on 10 miljoonaa syyrialaista niin saan tuntea miltä tuntuu elää vähemmistössä omassa maassani.

Olin niin ärsyyntynyt tästä keskustelusta ja siitä, että tällaisia idiootteja työskentelee YK:lla ja että joudun heidän kanssaan tekemisiin. Ilmoitin juhlien järjestäjälle, että en aio tulla enää uudestaan jos kyseinen henkilö on kutsuttu. Hän on rasisti, aggressiivinen ja vihamielinen, enkä halua tuhlata yhtäkään arvokasta minuuttia perjantai-illastani sellaisten kanssa sosialisoimiseen. Ymmärrän myös avoimen dialogin arvon tiettyyn pisteeseen asti, mutta vedän rajani johonkin.

Olisin tietenkin voinut heti lopettaa keskustelun, kun näin millainen tyyppi on kyseessä. Mutta kun en vain osaa! Tyypillisimmät kritiikit, joita saan persoonani liittyen, on se että olen liian argumentoiva ja välillä liian kova. Otin nämä aiemmin loukkauksina, mutta nyt olen tajunnut, että nämä ovat itse asiassa luonteenpiirteitä, joista olen ihan helvetin ylpeä. Tietynlainen kovuuteni ei tule luonnostaan sillä olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja reagoin kaikkeen vahvasti. Olen opetellut sen taidon, jotta voin paremmin puolustaa itseäni ja muita maailman kusipäiltä, ahdistelijoilta, besserwissereiltä ja pomottelijoilta.

Miten helppoa olisikaan olla ihminen, joka ei koskaan sano mihinkään mitään eikä ota kantaa vaikeisiin asioihin? Myötäilisi muita ja pysyisi hiljaa. En haluaisi olla se ihminen, vaikka se olisi varmasti useasti helpompaa.

Kuitenkin, on ärsyttävää että pilaan ja tuhlaan perjantai-iltojani ja kokonaisia viikonloppuja erinäisten kusipäiden kanssa väittelyyn. Tiedän, etten voi muuttaa heidän näkökantojaan, mutta en myöskään voi vain hymistä vieressä hiljaa.

Jos jollain on hyvä strategia siihen, miten välttää idioottien kanssa väittely ja mielensäpahoittaminen, laittakaa jakoon.

YK:lta bongattu kyltti - tämän pitäisi olla uusi mottoni.

Tuesday 25 August 2015

Asioita, jotka on hyvä tietää


1) Tämä paperimuistutus keittiössä:

(kohta 2. on varmasti hyvin helppo + jos ulkona alkaa rytistä, mistä tietää, että kyseessä on rakettihyökkäys?)



2) Tämän naisen CV, jonka löysin etsiessäni työntekijöitä projektiini, kohta nro 3:

(Huom: minäkin tykkään tiedemiesten kanssa istumisesta, varsinkin jos heillä on hyvä huumorintaju, Waltteri Torikan kasvot karisma ja taito tehdä kunnollinen cappuccino + sellainen hieno tiedemiesten takki.)



Wednesday 19 August 2015

Häkissä

Viimeiseen kahteen viikkoon emme ole saaneet poistua alueeltamme mihinkään. Ei tapaamisia ministeriössä, muita palavereja ulkopuolella, ei juhlia tai muita kokoontumisia. Yksi tiimini iso tapahtuma ja koulutus on peruttu. Alkaa tulla jo aika turhautunut olo. Mitä järkeä on olla täällä töissä, jos ei voi edes mennä mihinkään? Voin näppäillä läppäriäni ja tehdä PowerPointteja myös Helsingin kahviloissa samalla lailla kuin Kabulin toimistossani.


Kabulissa kireä tunnelma jatkuu. Tällä viikolla on ollut suhteellisen hiljaista, vaikka monia hyökkäyksiä pelättiin. Varsinkin ulkomaalaisten suosima Taimanin alue on ollut uhkien alla koko viikon - Talebanit kuulemma suunnittelevat hyökkäystä johonkin alueella sijaitsevaan ulkomaalaisten organisaatioon tai taloon. Joitain tyyppejä on evakuoitu alueelta uhan vuoksi.

Maanantaina saksalainen avustustyöntekijä kidnapattiin Taimanin alueella. Hän oli ollut matkalla töihin aamulla kun asemiehet pysäyttivät auton, rikkoivat lasin ja veivät naisen. Ei tiedetä, kuka hänet vei, mitä he haluavat ja mikä hänen vointinsa on. Hyvin surullista ja vieläkin melko harvinaista. Toivon että kidnappaajat haluavat vain rahaa ja hänet saadaan pian vapaaksi.

Huomisesta lähtien saamme taas liikkua vähän vapaammin. Kuitenkin, kun kaupungilla tapahtuu näin kreisejä asioita, en ole varma, haluanko edes.


Thursday 13 August 2015

Skumppaa ja itsemurhapommeja

Nämä viime päivät ovat olleet Kabulissa surullisia ja muutenkin ärsyttäviä. Viime perjantaina 24 tunnin aikana Kabulissa oli kolme erillistä itsemurhahyökkäystä ja päivän aikana kuoli yli 50 ihmistä ja satoja haavottui. Se on Kabulin pahin päivä moniin vuosiin.

Mikä on melko häiritsevää, on tietynlainen kaksoistodellisuus, jossa täällä elän. Perjantai oli ihan mahtava päivä - tulin töistä kotiin, menin kaverin luo, joimme cavaa ja valmistelimme illan tanssijaisia varten. Kiharsin hiukset, tein nutturan, laitoin päälle mustan iltapuvun, jossa on pitsinen etuosa. Laitoin korviin uudet korvakorut, sormiin sormukset, kaulaan korun.


Saavuimme upeisiin tanssiaisiin Brittien suurlähetystössä. Kuohuviini virtasi, seisova pöytä notkui grilliherkkuja, jälkiruuaksi juustokakkua. Tanssimme, juttelimme, tutustuimme. Jossain vaiheessa iltaa kaikki alkoivat saamaan tekstiviestejä Kabulissa tapahtuvista itsemurhahyökkäysistä. Muutaman tunnin päästä taas toinen hyökkäys, toinen tekstiviesti. Lisää skumppaa.



Lauantain brunssimaisemat. Tässä vaiheessa ei ollut edes täyttä tietoa perjantain tuhoista.

Perjantaina Talebanit räjäyttivät ensin keskellä yötä rekkapommin, jonka seurauksena kuoli 15 ihmistä ja satoja haavottui, lähinnä kaikki siviilejä. Myöhemmin illalla he hyökkäsivät poliisikouluun ja tappoivat ainakin 25 poliisia. Vielä tämän jälkeen he hyökkäsivät NATO:n tukikohtaan tappaen kymmenen ihmistä.

Talebanien johtaja mullah Omar kuoli vuonna 2013, mutta vasta kaksi viikkoa sitten hänen kuolemansa vahvistettiin. Terroristiliikkeen sisällä kuohuu, on erimielisyyksiä uudesta johtajasta. Tämän vuoksi erilaiset hyökkäykset ovat yleistyneet viimeaikoina. Talebanit haluavat näyttää, että pystyvät tekemään isoja hyökkäyksia ja aiheuttamaan tuhoa pääkaupungissa, vaikka liikkeen sisällä kuohuu. Jihad jatkuu, heillä on valtaa.

Tämän söin lauantaiaamuna. Siinä on vuohenjuustoa, pinaattia ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Maanantaina Kabulissa räjähti taas - tällä kertaa liikenneympyrässä lähellä lentokenttää itsemurhapommittaja räjäytti Toyotansa. Viisi ihmistä kuoli, monia haavottui. Kaverini, joka on toimittaja, soitti Talebanien tiedottajalle ja kysyi, miten he voivat perustella hyökkäyksen lentokentän portille, joka on täysin siviilikohde. "En tiedä", oli Zabiullahin vastaus.

Kabulin lentokenttä, jonne on aina yhtä ahdistavaa mennä, sillä sinne johtavalla tiellä on ollut useita pommituksia.

Olin muutenkin maanantaina hieman herkässä tilassa näiden pommitusten johdosta, kun tuolini alkoi yhtäkkiä täristä ihmeellisesti. En oikein ymmärtänyt, mikä oli meininki, kunnes tajusin että vesi lasissani tärisee. Kohta maa allani liikahti kunnolla, siirtyi jonnekin. Se oli maanjäristys, isoin jonka olen täällä ollessani tuntenut. Mitään ei kuitenkaan mennyt rikki eikä järistys aiheuttanut tuhoja, mutta toi vielä lisää kuormaa jo hermostuneelle mielelle.

Nyt on edessä viikonloppu, mutta olemme kuin vankilassa - emme saa mennä minnekään, mutta ei oikeastaan edes tekisi mieli. Joskus on ihan hyvä vaan olla, hiljaa, miettiä juttuja, juoda viiniä, leipoa pizzaa. Toivon kaupunkiin rauhallisempaa viikonloppua, mutta en usko että näin käy.

Vaikka Kabulissa on usein rankkaa, vaikka täällä on itsemurhapommittajia, Corolloja ja rekkoja täynnä räjähteitä, maanjäristyksiä, liikkumisrajoituksia, luotiliivejä, AK47-kiväärejä ja muita, on minulla täällä kuitenkin aina enemmän onnellisia päiviä kuin surullisia. Jos tämä joskus kääntyy toisin päin, tiedän että on aika lähteä.

Sateenkaari Kabulin yllä pari viikkoa sitten.

Monday 27 July 2015

Afganistanin tanssivat pojat

Tiesin Afganistanin monista epäkohdista ennen kuin muutin tänne. Naisten ehkä huonoin asema maailmassa oli tullut tutuksi median ja opintojen kautta. Tiesin sodasta, köyhyydestä, korruptiosta. Opintojeni aikana kuulin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltä bacha bazi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä "boy's play" ja viittaa maassa esiintyvään poikien laajamittaiseen ja järjestäytyneeseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tämä laajamittainen lasten oikeuksien riisto ja Afganistanin "avoin salaisuus" on tänään enemmän pinnalla kuin yleensä, koska pohjoisessa Baghlanin maakunnassa  ainakin 20 ihmistä kuoli hääjuhlissa tapahtuneessa ammuskelussa. Paikallisen median mukaan ammuskelu liittyi sotaherrojen riitoihin bacha bazi -pojasta.

Bacha bazi -juhlat Afganistanissa. Kuva Washington Postista.
Bacha bazi -ilmiö on ollut olemassa Keski-Aasiassa jo vuosikymmeniä. Kyseessä on hyvin tunnettu instituutio: joku aikuinen "omistaa" teini-ikäisen pojan ja treenaa tästä hyvän esiintyjän ja tanssijan. Sitten poika pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, koruihin ja korollisiin kenkiin - meikit naamalla ja kynsilakkaa kynsissä hän viihdyttää "omistajan" vieraita erilaisissa illanistujaisissa ja juhlissa, kuten häissä. Tähän vakavaan ihmisoikeusrikkomukseen liittyy tanssin lisäksi tanssivien poikien, dancing boys, seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus. Pojat ovat omistajiensa seksiorjia, bacha bazi on ihmiskauppaa.

Tässä joku on Kabulissa kuvannut bacha bazi -juhlia kännykkäkamerallaan:



Afganistanin itsenäinen ihmisoikeuskomissio kirjoitti viime vuonna raportin bacha bazista. Ilmiötä ei ole selkeästi määritetty Afganistanin laissa. Lapsien hyväksikäyttäjät ovat usein rikkaita, hyväosaisia mujahideen-sotaherroja. Pojat ovat yleensä 10-18 vuotiaita, monet heistä on kidnapattu tai ostettu köyhältä perheeltä. Pojilla ei usein ole mahdollisuuksia kieltäytyä, sillä he tarvitsevat jonkinlaisen toimeentulon ja katon pään päälle.

Bacha bazi yleistyi 1980-luvulla kun mujahideentaistelijat taistelivat Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Talebanit eivät virallisesti hyväksyneet tätä perinnettä ja se kiellettiin heidän hallinnon aikana 1996-2001 - perinteen harjoittamisesta sai kuolemantuomion. Kun Talebanit kukistettiin, vallan tyhjiössä ja korruption lisääntyessä bacha bazi alkoi taas yleistyä eri puolilla maata.

Bacha bazi on yleistä maan eteläisillä ja itäisillä pataani-alueilla, ja myös tadzikkien keskuudessa Pohjois-Afganistanissa. Ilmiö on yleistymässä myös Kabulissa - erään häävideokuvaajan mukaan joka viidennessä hänen kuvaamissaan häissä on tanssipoikia. Bacha bazin omistaminen on eräänlainen statussymboli miehille. Tähän rikokseen on vaikeaa puuttua, koska rikoksentekijät ovat vaikutusvaltaisia miehiä, joilla on yhteyksiä poliisiin. Poliisit, sotilaat ja virkamiehet taputtavat bacha bazi -juhlissa rytmin mukaan. Ilmiö on vain voimistunut Talebanien hallinnon kaatamisen jälkeen - bacha baziin mieltyneet mujahideen-sotaherrat ovat nauttineet vallasta ministeriöissä, poliisissa ja armeijassa viimeisen vuosikymmenen ajan, lain ulottamattomissa.


Afganistanissa ei siedetä homoutta, mutta nuorten poikien tanssista nauttimista ja heidän raiskaamistaan ei kuitenkaan pidetä mitenkään homoseksuaalisena. Kyse on vallasta, nautinnosta, leikistä. Naisilla tehdään lapsia ja täytetään sosiaalisia konventioita, mutta pojista voidaan nauttia helposti, he ovat enemmän saatavilla. Eräs tanssipojan omistava sanoo dokumentissa, että bacha bazin voi viedä helposti mihin vain juhliin, mutta naisia ei voi viedä mihinkään bileisiin julkisesti.

Suosittelen kaikille dokumenttia The Dancing Boys of Afghanistan. Dokumentissa afgaanijournalisti soluttautuu bacha bazi -piireihin, ja videolla puhuvat miehet, jotka käyttävät poikia hyväkseeen ja selittelevät tekojaan. Myös poikien näkökulmaa kuullaan. Dokumentti on raskasta katsottavaa, mutta silti tärkeä aihe, josta ei puhuta tarpeeksi tässä maassa, länsimaissa, tai oikeastaan missään.

Dokumentin voi katsoa tästä YouTube -linkistä, josta löytyy linkki koko dokumenttiin Vimeossa:


Dokumentin katsomisen jälkeen sinua varmasti vihastuttaa, ärsyttää, surettaa, raivostuttaa. Mitä tälle oikein voi tehdä? No, ensinnäkin Afganistan voisi määritellä selkeästi bacha bazin olevan laitonta maan rikoslaissa. Kaiken juuri on kuitenkin oikeusvaltion heikkous ja vallallaan oleva korruptio, joka antaa sotaherroille ja vallanpitäjille vapaat kädet tällaisiin laajiin ihmisoikeusrikkomuksiin, ihmiskauppaan ja orjuuteen. Tarvitaan tasa-arvoa, köyhyyden poistamista, vahva oikeuslaitos. Tarvitaan muutos tietyillä alueilla vallitsevaan kulttuuriin, joka on normalisoinut bacha bazi -instituution ja pitää sitä statussymbolina. Ei ole helppoja tehtäviä, mutta oikeusvaltion vahvistuessa ja ihmisoikeustilanteen parantuessa poikien hyväksikäyttö myös vähenisi.

Muutos on vain niin hidasta, että usein mietin, onko sitä, ja jos on, niin missä.
Sunday 26 July 2015

Hetken hiljennys

Ensimmäinen viikonloppu Kabulissa ja heräsin perjantaiaamuna kamalassa olossa. Ruokamyrkytys on tullut vieraakseni taas noin kymmenennen kerran Kabulandiassa. Olin koko perjantaiaamun aika kurjassa kunnossa, mutta ajattelin sen johtuvan edellisen illan bileistä ja ehkä jostain vähän pilaantuneesta ruuasta. Iltapäivällä oksensin, olo parani ja päätin lähteä kekkereihin, optimistisesti ajatellen että paha olo on päihitetty. Muutaman tunnin, kahden kokiksen ja jatkuvan tärinän jälkeen päätin, että on aika lähteä kotiin. Note to self tulevaisuudelle: jos oksentaa, ei ole hyvä idea lähteä vartin päästä diplomaattibileisiin. 


Seurasi päivä sängyssä kärsimistä, kylmää tärinää, armotonta kuumuutta. Katsoin The Notebookin (miten en ole ikinä ennen nähnyt tätä helmeä?!) ja Casablancan. Casablancan kohdalla olin niin töttöröö että juonesta oli vaikea pitää kiinni, mutta jotenkin heräsin horroksestani kaikkiin elokuvan legendaarisiin lausahduksiin:

Of all the gin joints in all the towns in all the world, she walks into mine. 
Here's looking at you kid. 
I think this is the beginning of a beautiful friendship.

Parempaa viikkoa odotellessa.


Thursday 23 July 2015

Kotiinpaluu

Palasin pari päivää sitten kotiin Kabuliin kolmen viikon Suomi-lomalta. Loma oli mitä mahtavin: kaverin kauniit häät Vanajanlinnassa, hengailua Helsingin ihanissa ravintoloissa ja kahviloissa, rannalla hengailua (se yksi päivä kun oli tosi lämmin), Naantalissa ja Turussa haahuilua, päivä Tallinnassa. Matkan kohokohta oli ehdottomasti Hangossa vietetty viikko perheen kanssa. Näemme kaikki yhdessä todella harvoin koska toinen sisko asuu Lontoossa ja toinen Reykjavikissa.

Tallinnassa.


Loma oli siis ihana - söin paljon ihanaa ruokaa mitä täältä ei saa (lähinnä juustoja, avokadoja, dippiä, rahkaa, tuoreita marjoja, ruisleipää, hapankorppua, hyviä sipsejä). Join ihania viinejä, joita täältä ei saa. Tässä kävi muuten yksi kreisi juttu: kun saavuin Helsinkiin, ostin pullon punkkua Alkosta. En tiedä viineistä mitään enkä tiennyt mitä halusin. Alkossa on liikaa valinnanvaraa (Kabulin YK:n saluunassa on valinnanvaraa kolmen viinin välillä). Menin Chilen hyllyn eteen, jossa myyjä tuli auttamaan eksynyttä, ja suositteli jotain viiniä. Otin siis sen. Kun menin viikko myöhemmin kotiin, äitini oli ostanut minulle pullon punaviiniä, ilman mitään tietoa viineistä tai ilman kenenkään apua tai suosituksia -- ja se oli täsmälleen se sama pullo! Hullua, sanon minä.

Repoveden kansallispuistossa, niin täydellistä Suomimaisemaa täällä!
Mahtavat reput molemmilla.
Hanko on ehdottomasti lempikaupunkini Suomessa. Siis niin mahtava. Vuokrasimme perheen kanssa huvilan keskustasta viikoksi. Ihaninta on, että Hangossa riittää paljon tekemistä: menimme pyöräretkille, pelasin tennistä ensimmäistä kertaa elämässä, chillasimme Hangon Kasinolla viinilasin äärellä, aamujoogasimme rannalla, ihailimme kaupungin kaunista arkkitehtuuria, söimme ihanaa kalasoppaa meren rannalla.

Tässä muutama kuva todisteeksi Hangon hienoudesta kaikille, jotka eivät ole vielä käyneet ja ihastuneet:






Palasin Kabuliin mielelläni, sillä tykkään työstäni ja rutiineista. Tykkään mennä aamulla töihin, nähdä ehkä kavereita lounaalla, urheilla iltaisin. Syöminen on paljon säännöllisempää ja terveellisempää, koska ei ole kaikkea ihanaa tarjolla.

Tajusin vasta nyt kunnolla, miksi oikeastaan tykkään täällä asumisesta niin paljon: ei ole ainoastaan kyse tämän maan kiehtovasta kulttuurista ja työni mielekkyydestä, vaan lähinnä näistä ihmisistä. Täällä eläminen on todella sosiaalista, paljon sosiaalisempaa kuin esimerkisksi viime asuinpaikassani Lontoossa. Siellä piti aina tehdä suunnitelmia paljon etukäteen, että voi nähdä kavereita ja matkustaa tunti joka puolelle kaupunkia. Tämä paikka on kuin ikuinen kesäleiri tai yliopistokampus: kaverit ovat lähellä, voidaan spontaanisti mennä lounaalle tai illalliselle, täällä on paljon yhteisiä urheilumahdollisuuksia ja isoja bileitä joka viikonloppu. Täällä tuntuu harvoin yksinäiseltä, mutta ei tämä myöskään ole elämäntyyli jota jaksaisin vielä viisikymmpisenä elää (saa tulla takaisin huutelemaan että häh-häh-hää mitäs tuli sanottua jos vielä 20 vuoden kuluttua elän kesäleiricompoundeissa kriisialueilla).

Ensimmäinen loman jälkeinen aamiainen Kabulin kodissani. Vähän eri meininki kuin terassille katetut massiiviset brunssit, joihin totuin Hangossa. Mutta menettelee.
Olin ihan innoissani Kabuliin ja omaan kotiini palaamisesta. Kun saavuin kotiin, huomasin, että muurahaiset ovat vallanneet ruokahyllyni, hämähäkinseittiä on ovissa, löysin toukkia toiselta ruokahyllyltä. Ensitöikseni siivosin hyllyt - muurahaiset silti palasivat heti muutaman tunnin jälkeen, mutta en oikein jaksa välittää asiasta enää. Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa jne. Kaverini löysi eilenaamulla sängynsä alta myrkyllisen skorpionin, joten voisi asiat huonomminkin olla.