Elämäni rentouttavimmat 12 tuntia

Elämä Afganistanissa, tai välillä tuntuu että maailmassa ylipäätään, vaatii pientä taukoa aina silloin tälloin, jotta pää pysyy kasassa. Maria Veitola kirjoitti tärkeän instapäivityksen, jossa kertoi että oli pakko lähteä mökille päiväksi, jotta pää ei hajoa paineiden alla -- "Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä."

Itse koin tällaisen rauhallisuuden retriitin, hemmottelupaussin, kauan kaivatun tauon, vähän aikaa sitten Jordaniassa.

Elämäni rentouttavimmat 12 tuntia, kiitos Mövenpick Resort & Spa Dead Sea, joka tarjosi hotellihuoneen sitä vastaan, että kirjoitan kokemuksistani blogissa.

12 tunnin tehorentoutus:

Kello 11:30 – työmatkani päättyi Ammanissa Jordaniassa, taksikuski hakee minut Ammanin keskustasta ja suuntaamme kohti Mövenpickin Resort & Spa Dead Sea –hotellia, joka on noin 45 minuutin ajomatkan päässä.

12.15 – saavun Mövenpickiin ja jossain ”perinteisessä asussa” oleva mies tuo minulle tervetuliaisjuoman, joka on kirpeä ja raikas. Tämä on ehkä ärsyttävintä monissa huippuhotelleissa eri lomakohteissa – ”perinteiset” kostyymit aulatyypeillä – woooow, täällähän on niin autenttinen fiilis (not). Mutta drinkki oli hyvä.

12:30 pääsen huoneeseeni, jossa fiilistelen kaikkea aika täysillä. Olin odottanut ihan perushuonetta, mutta respa antoi minulle Premium Pool View -huoneen, joka on yksi parhaimmista huoneista, joissa olen ikinä yöpynyt. Ja siis rakastan viiden tähden hotelleja hemmotteluun, joten olen yöpynyt monissa. Huoneessa on ihana sisustus ja värit, puisia, jordanialaisia huonekaluja ja oma terassi!

Tällaista on vain pakko rakastaa:

Oma terassi.

Terassin näkymät.

Huone on siitä spesiaali, että se sijaitsee resortin hiljaisella alueella, jossa vain aikuiset saavat yöpyä. Alueella on oma jättimäinen uima-allas. Tällaiselle hiljaisuutta arvostavalle soolomatkailijalle hyvä, mutta alueella oli myös paljon häämatkaansa viettäviä pareja.

Henkilökunta oli jättänyt myös mukavat terkut – hedelmiä, ihanan Trinitae-merkin kylpysuolaa ja söpön viestin. Jos muuten ikinä olette Ammanissa, käykää ihmeessä Trinitaen myymälässä Rainbow Streetin lähellä – upea paikka kauniilla näköalalla, ja kauppa myy mitä ihanimpia itsetehtyjä saippuoita, huonetuoksuja, voiteita, mutanaamioita ja kuorintavoiteita.



Visiitin päätarkoitus on vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni, päästä kokeilemaan Kuolleessameressä uimista. Siispä suuntasin kohti merta, kun sain lopetettua huoneen fiilistelyn.



14:15 Aurinko paahtaa täysillä. En suosittele visiittiä heinäkuussa, vaan myöhemmin syksyllä tai aikaisin keväällä, paitsi jos fanittaa täysillä ahdistavan kuumaa ilmaa, jatkuvaa hikipisaroiden pyyhkimistä, ja tunnetta että kohta ehkä pyörtyy.










14:30 Meressä uiminen on outo mutta ihana kokemus. Hotellilla on oma ranta, josta oli helppo pulahtaa mereen. Hotelli myös tarjoaa rannalla Kuolleenmeren mutaa, jota saa kauhoa saviastiasta käsin ja levittää mutanaamion koko kropalle ennen uimista.

Kuolleenmeren noviisina en tietenkään tajunnut, miten siinä kuuluu käyttäytyä, ja aloin uida sammakkoa eteenpäin, tajutakseni että se on mahdotonta. Yksi ystävällinen nainen huomautti, että homma sujuu ainoastaan selällään. Se oli totta, sillä jos yrittää uida ”oikeinpäin”, kaatuu varmasti eteenpäin tai sivuttain. Pulikoin selälläni ehkä vartin, kunnes luovutin kuumuudelle ja menin takaisin sisään.



15:05 Katson Netflixistä Designated Survivor –sarjaa, syön sipsejä ja juon ilmaisen minibaarin limsaa. Tilaan huonepalvelusta noin 10 dollarin meze-lautasen, ja se on taivaallinen, kaikkia lempiruokiani samalla tarjottimella:




17:00 menen uimaan privaattiuima-altaaseen, joka on suoraan hotellihuoneen ulkopuolella. Uimisen aikana saan usein hyviä ideoita ja mieleni rauhoittuu, kuten taas nyt.

18:20 lähden takaisin koittamaan Kuolluttamerta auringonlaskun aikaan. Kannatti.



Toivon, että joku olisi selittänyt Kuolleenmeren ABC-säännöt ennen sinne menemistäni. Tiesin että vesi on tosi suolaista, mutta en ollenkaan käsittänyt, että se maistuu ja tuntuu suolahapolta. Oli tietenkin pakko maistaa sitä – toivon että olisin jättänyt tämän kokeilun väliin, sillä vesi maistui kamalalta ja polttavalta. Jätin aurinkolasit rannalle, nostin käteni merestä ja muutama pisara vettä meni silmiini. Olin sokea noin viisi minuuttia ja yritin olla panikoimatta. Onneksi näköaisti palasi juuri ennen auringonlaskua:








20:05 Tilaan baarista lasin valkoviiniä ja fiilistelen sen kanssa auringonlaskun jälkimaininkeja ja luen kirjaa. Innoissani tilasin jordanialaista viiniä, mutta on pakko tunnustaa, että se ei maistu kovin hyvälle (kokeilin monia laatuja). Mutta hyvä kuva siitä kuitenkin tuli:



20:45 Kävelen ympäri hotellin massiivista aluetta ja palaan huoneeseen toiselle uima-allas uinnille, tällä kertaa pimeässä.



21:30 Palaan Netflixin pariin ja tilaan kaksi lasia viiniä lisää, vaikka tiedän ettei se maistu hyvältä. Johti silti hyvään fiilikseen.

23:30 Taksi hakee ja vie lentokentälle.

Kiitos Jordania, ehkä nähdään vielä!

Jakakaa tekin tehokkaimmiksi kokemanne pikarentoutumisvinkit – mökki, sauna, metsä, meri, ravintola, hostelli, laituri, luksushotelli, laiva, mikä, missä?

Edessä on pitkä Eid-al-Adha viikonloppu, jonka aion viettää ystävien kanssa Beirutissa ihanassa Airbnb-asunnossa rentoutuen ja paljon mezejä ja hummusta syöden.

Eid mubarak!

Asennetta asanoilla

Aloitin muutama kuukausi sitten joogaopettajana afgaaninaisille alueella, jossa työskentelen. Jooga on ollut elämässäni jossain muodosta 14-vuotiaasta asti, välillä pitkin tauoin. Se tuli takaisin elämääni Kabulissa, ja nyt olen kaksi vuotta harjoittanut joogaa säännöllisesti, nykyään noin neljä-viisi kertaa viikossa.



Kaverini, joka juuri kouluttautui joogaopeksi, kysyi minulta, josko haluaisin vetää joitain tunteja afgaaninaisille. Vaistomaisesti sanoin heti että ”en tosiaan”, mutta hyvä että muutaman tunnin sulattelun jälkeen sanoinkin hänelle joo. Minun kannattaa sanoa asioihin paljon useammin ”joo”, olen huomannut ja oppinut viime aikoina.

Joogatuntien vetäminen on pelottavaa hommaa, ainakin aluksi. Olen pitänyt muutaman tunnin myös ulkomaalaisille, mutta rakastan tuntejani afgaaninaisten kanssa.

Naiset täällä saavat harvoin tilaisuuksia liikuntaan, jos koskaan. Liikuntaa ei pidetä soveliaana harrastuksena naisille tai tytöille. Pojat sen sijaan saavat vapaasti pelata jalkapalloa, lentopalloa ja krikettiä, kiivetä puihin ja juosta ympäriinsä, mutta tytöille ei suoda tätä vapautta. Liikunnan uskotaan pilaavan naiset, ja varsinkin nuorien tyttöjen puolesta pelätään, että heidän immenkalvonsa tuhoutuu, joka on täällä monille vähän niin kuin maailmanloppu.



Kollegani kertoi, ettei hänen 14-vuotias tytär harrasta minkäänlaista liikuntaa. Hänen koulussaan on kuulema kerran viikossa tunti liikuntaa, mutta tytöille se on teoriaa. Teoriaa! Että tällaiset ovat lentopallon säännöt, mutta hähää ette saa pelata! Poikien kouluissa liikuntatunnit ovat ihan oikeaa liikuntaa, vaikka jalkapalloa. Joka puolella Kabulia näkyy kuntosaleja ja kuntosalimainoksia, mutta vain miehille.

Tätäkään en tule kovin usein miettineeksi - olen mielettömän onnekas, että olen saanut syntyä yhteiskuntaan, jossa tytöt saavat liikkua, ja siihen kannustetaan. Kollegani muisteli, että 30 vuotta sitten täälläkin tytöt liikuivat paljon, ja hänen kaverinsa valmensi tyttöjen koripallojoukkuetta.



Ensimmäisillä joogatunneilla tämä naisten liikuntakielto näkyi selvästi. Naisilla oli hyvin heikot lihakset, kestävyyskunto ja hyvin jäykät raajat. Muutoksen näkeminen on ollut mahtavaa – suurin osa naisista käy joogatunneilla nyt noin kolme kertaa viikossa. Pari kuukautta joogaa, ja nyt heille ei ole enää mikään ongelma tehdä joogan perusasanoita, kuten puu, kobra, perhonen, soturit, aurinkotervehdykset, alaspäin katsova koira, eteenpäinvenytykset, silta, jousi ja muut selkävenytykset.

Joogasali, joka on myös bunkkeri. Kaunis bunkkeri.

Joka tunnilla yleensä häkellyn – mikä meininki, mitkä naiset! Viime kerralla yksi nainen tuli pyytämään, josko voisin opettaa päälläseisontaa! Nyt monet joogaavat suljettujen ovien takana kodeissaan YouTube-videoiden avulla.

Ensin naiset tulivat tunneille huivit päässään ja jäykät, kaapumaiset vaatteet yllään. Nyt monilla on t-paidat ja huivit on jätetty nurkaan.

Työni Afganistanissa on mielenkiintoista, mutta koen tämäntyyppisten kohtaamisten olevan yksi isoimmista inspiraatioista. Joogaa lounastunnilla – kuulostaa jotenkin arkipäiväiseltä, mutta se on samalla melko vallankumouksellista.

On mahtavaa pystyä antamaan naisille vapaus liikkua ja tutustua omiin kehoihinsa tavoilla, joita heille ei ole ikinä suotu. Naisten kikatus tunnilla on vapauttavaa. Heidän voiman ja päättäväisyyden näkeminen ja vahvistaminen on hienoa.

Usein tunnin antoisin hetki on savasana, loppurentoutus, jolloin maataan vaan lattialla pimeässä, kuunnellaan rentouttavaa musiikkia, annetaan aikaa itselle, arvostetaan itseä ja kehoa, ja yritetään olla ajattelematta mitään muuta. Tämä on ehkä ainoita hetkiä näiden naisten elämässä, joilloin he voivat tehdä tätä – olla tekemättä mitään, ja olla vain ihan itsensä vuoksi, hiljaa, ilman kenenkään odotuksia tai vaatimuksia.

Ennen loppu namaste-kiitoskumarrusta kehotan naisia rakastamaan ja arvostamaan itseään enemmän. Jos edes joku heistä ottaa opiksi, tunnen että ehkä tällä kaikella onkin ollut jotain merkitystä.

Surujen viikko

Lensin eilen aamulla Bamyanin maakuntaan, ja tunnin mittaisen helikopterilennon aikana ehdin miettiä paljon mennyttä viikkoa ja kaikkea sitä vihaa ja surua, mitä maailma käy läpi. Rakastan helikopterilla lentämistä - kuulokkeet vaimentavat moottorin äänen tarpeeksi hiljaiseksi taustameluksi, aurinko paistaa sisään ikkunoista, alla avautuu upeat Afganistanin vuoret, kopterin tärinä auttaa vajoamaan puolihorrokseen.

Viime viikolla huonoja uutisia on riittänyt melkein jokaiselle päivälle. Sain alkuviikosta tietää, että vanha opiskelukaverini, ruotsalainen toimittaja, on tapettu Tanskassa. Hän oli tekemässä juttua tanskalaisesta keksijästä ja meni hänen mukaan tyypin rakennuttamaan sukellusveneeseen, jonka mies upotti todennäköisesti tahallaan peittääkseen jälkiään. Kaveriani ei ole nähty sen jälkeen, mutta ruumistakaan ei ole löydetty – eilen mies tunnusti, että sukellusveneellä sattui "onnettomuus", ja hän ”hautasi” naisen mereen.

Hänen perheeltä tuli pyyntö, josko kaverit voisivat lähettää hänestä valokuvia ja muistoja. Sellaisen viestin lukeminen riipaisee. Kaverini oli vasta 30-vuotias, samanikäinen kuin minä. Hän oli lahjakas, inspiroiva ja kaikinpuolin kaunis ihminen. Hän oli matkustellut paljon ja raportoinut vaarallisimmistakin maailmankolkista, ja sitten hänet tapettiin Tanskassa, yhdessä maailman turvallisimmista maista, muutama kymmen kilometriä hänen kotoaan. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu. En voi edes kuvitella, mitä hänen perheensä joutuu käymään läpi.

Viikolla tuli myös toinen video julki Kabulissa kidnapatusta suomalaisesta avustustyöntekijästä. Katsoin videon muutamaan kertaan, siitä tuli toivoton olo. Kamalaa on myös lukea ihmisten kommentteja Hesarin tästä kirjoittamista uutisista – ”mitäs läks”, ”oma vika” jne. Miten voi olla niin vaikeaa monen ihmisen tuntea minkäänlaista empatiaa tai edes vähän yrittää laajentaa omaa ymmärrystä? Tai vaikka olisikin noin aliarvoisia kommentteja toisen ihmisen hädästä, voisiko ne pitää ihan vain omana tietonaan?

Torstaina telkkarissa uutisoitiin Barcelonan iskusta.

Perjantaina heräsin pitkään viikonloppuun, menin uimaan, saunaan ja joogaan, ja kun tulin kotiin, luin Turun tapahtumista. Turku on nykyinen kotikaupunkini, joten tapahtumat koskettavat paljon, niin kuin varmasti montaa suomalaista. Äitini ja muutama kaverini asuvat Turussa, ja on jotenkin absurdia soitella ja laittaa viestejä että ”onko kaikki OK” Kabulista, kun yleensä se kaikki menee toisin päin. Olin Turussa juuri viikko sitten ja kävelen kauppatorin halki melkein joka päivä. Kuten ruotsalaisen kaverini kohtalossa, ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu.

Maailma ei ole enää turvallinen paikka monin osin, mutta toivon, että Turun tapahtumat eivät lietso lisää vihaa ja kostoa, mikä vaikuttaa todennäköiseltä. Jotkut huolehtivat, että miten uskallan olla Kabulissa, mutta olisin voinut saada puukosta ihan pari korttelia kotoanikin. Pelolle ei saa antaa valtaa, koska joitain asioita ei vain voi ennakoida tai estää. Hienoa tässä(kin) iskussa oli huomata, kuinka ihmiset auttavat ja tukevat täysin tuntemattomia ihmisiä. Paljon on vielä hyvääkin jäljellä, toivottavasti se vielä voimistuisi.