Paaston loppu, tänään on bileet

Tänään koko Afganistan juhlii Ramadanin paastokuukauden päättymistä. Eid-juhla on yksi afgaanien tärkeimmistä juhlista, vähän kuten joulu meille suomalaisille. Perheet viettävät aikaa keskenään, vierailevat sukulaisilla ja kavereilla ja syövät paljon ja hyvin.

Yksi Kabulin monista moskeijoista.

Minun on ollut vaikea ymmärtää, miten paikalliset pystyvät olemaan juomatta ja syömättä n. kello kolmesta aamuyöllä kello seitsemään illalla. Itselläni näkö sumenee ja ärsytystaso nousee taivaisiin viiden ruuattoman tunnin jälkeen. Vedestä puhumattakaan, juon sitä monta kertaa tunnissa. Olin Ramadanin aikaan kokouksessa ministeriössä, jossa ei tietenkään ollut soveliasta juoda mitään. Kokous kesti kolme tuntia, ja sen jälkeen oli jo kauhea päänsärky ja aavikkokurkku. 

Sen pystyn jotenkin käsittämään että toimistotyöntekijät selviävät tästä, sillä he viettävät päivänsä istuen ilmastoidussa tilassa, mutta en tiedä, miten ulkona 40-asteen paahteessa työskentelevät miehet pystyvät tähän. Työt nimittäin jatkuvat ihan normaalisti, tyypit laittavat uutta asfalttia maahan, rakentavat jotain tai hoitavat puutarhaa. Yksi puutarhureistamme, vanha mukava mies, sai halvauksen Ramadanin alussa. Olen aika varma että paastolla oli tämän kanssa jotain tekemistä, vaikka muut kieltävätkin asian. Kollegani myös sanoivat, että Ramadanin kestää koska he kuulemma saavat jumalalta tiettyjä spesiaalivoimia tämän kestämiseen.

Huevos rancheros, yksi kivan kabulilaiskahvilan suosikeistani.

Monet länkkärilihanystävät ikävöivät kovasti pekonia täällä, mutta sitä saa joistain ravintoloista.

Mietin myös, kuinkakohan moni paikallisista ei oikeasti paastoa, mutta pitävät päällä illuusiota paastostaan. Tiedän entisesä työpaikastani Kabulissa ainakin kaksi henkilöä, jotka eivät usko paastoamiseen ja skippaavat sen. Silti kollegoille ja muille pitää esittää että paastoaa, koska muuten tulisi koko yhteisön vihat ja nuhtelu päälle. Tämäkin asia on kuulemma muuttunut paljon Talibanin ajan jälkeen - aikaisemin oli ihan OK, etteivät kaikki paastonneet. Nyt asia ei todellakaan ole niin, vaan paasto on aika lailla sosiaalinen pakko. Monet varmasti nauttivatkin siitä ja kollegani sanoivat, että pienikin pala leipää maistuu maailman parhaalta aterialta päivän paaston jälkeen.

En ole ikinä kokeillut paastoamista, koska rakastan ruokaa liikaa. Se ei myöskään kuulu mihinkään uskonnoliseen vakaumukseeni. Vaikka en juhli Eid-juhlaa, olen iloinen että paasto on loppu. Kollegat ovat taas paljon virkeämpiä ja minun ei tarvitse juoda vettä salaa vessassa. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän kokemuksia, jos olette koskaan kokeilleet ruuan ja juoman poisjättämistä. Miten ette pyörtyneet viiden tunnin jälkeen?

Tämän päivän tragedia

Tämän päivän uutiset ovat järkyttäviä, ei voi oikein muuta asiaan sanoa. Kaksi suomalaista avustustyöntekijää ammuttiin taksiin Heratin kaupungissa. Moottoripyörämies kulki ohi, ampui, ja se siinä. Elämä loppui.

¨Työmatka keskustaan.

Kuulin uutisista kun olin autossa matkalla takaisin työkokouksesta. Afgaaniradiossa asiaa uutisoitiin paljon. Ymmärrän hyvin, että tässä sodassa kuolee siviilejä melkein joka päivä, aivan turhaan. Silti tämä järkyttää paljon, koska se osuu melko lähelle. Suomalaisia Afganistanissa, ja tiesin hyvin heidän organisaationsakin. He olivat tekemässä tärkeää työtä tämän maan ja afgaanien hyväksi. Kuskini ei kuitenkaan ymmärtänyt järkytystäni, ja sanoi, että joka päivähän tällaista. "Afghanistan, problem, Taliban, problem", hän sanoi. Hän myös kehotti, että minun ei pitäisi mennä takaisin toimistoon vaan kotiin viikonlopppua viettämään, koska koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen päivä.

Kabulin taksi.

Viime viikon Ukrainan lentoturma sai minut myös ajattelemaan taas elämän arvaamattomuutta, ja sitä ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Kollegani eivät ikinä lähde meidän suljetulta alueelta mihinkään, paitsi lentokentälle. Itse en halua elää niin. Se riippuu siitä, miten riskejä katsoo ja miten ne ymmärtää. Itse en halua asua vankilassa, vaikka Afganistanissa asunkin. Haluan mennä ostoksille ja tapaamisiin kaupungissa. Nähdä ihmisiä.

Voin kuolla minä hetkenä hyvänsä. Elämä ei todellakaan ole reilua ja paljon pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille joka päivä. Yritän hyväksyä tämän, vaikka se onkin vaikeaa. Yritän elää elämää, koska kaikkia riskejä ei voi mitenkään ennakoida ja poistaa. Yritän nauttia pienistä asioista. Jostain syystä mieleeni on painunut Ethan Hawken roolin repliikit elokuvassa Reality Bites, jonka näin ensimmäistä kertaa kun olin noin 10:

"It's all just a...random lottery of meaningless tragedy and a series of near escapes. So I take pleasure in the details."

Jotkut päivittelevät, miten nämä suomalaiset naiset matkustivat normaalissa taksissa eivätkä panssaroidussa ajoneuvossa. Itsekin olen matkustanut Kabulissa taksissa, ja koen sen olevan monin tavoin turvallisempi kuin panssaroidut ajoneuvot, sillä se auttaa matalan profiilin pitämiseen. Jos joku haluaa tappaa minut, hän voi vain odottaa kun astun ulos panssaroidusta ajoneuvostani. Tai hän voi laittaa tienvarsipommin työreitilleni.

Kun menen lomalle, ohjus voi iskeä lentokoneeseeni. Sellaista se on, epäreilua ja arvaamatonta. Pitää koittaa keskittyä elämään nyt ja hyvin, huolehtia vähemmän. 

Päivän ostokset

Kabulissa on Chicken Street -niminen katu, jonka kaupoista löytää kaikennäköisiä aarteita. Kanoja kadulla ei kuitenkaan ole. Tänään tarttui mukaan nämä:

1) Tyyny

Kivasti kirjailtu tyyny on nätti, paitsi että sisus on kova ja painaa varmaan kaksi kiloa. Hyvä ettei kaiken nätin tarvitse olla käytännöllistä.

2) Päiväpeitto

En ole ihminen, jolle päiväpeiton käyttäminen on helppoa ja luonnollista. En yleensä jaksa pedata sänkyäni, ja vaikka jaksaisin, siihen harvoin kuuluisi päiväpeiton käyttö. Nyt löysin kuitenkin niin kauniin peiton, että oli pakko ostaa se:

3) Korvakorut

Ne ovat kuulemma opaalia. Ja oho: nyt kun luin aiheesta Wikipediasta, kävi ilmi että opaali onkin lokakuussa syntyneiden ja vaakojen kivi. Kiva!

4) Iso matto

Ensimmäinen matto, jonka olen Afganistanissa ostanut. Se on kelim-matto, joka on ohuempi kuin afgaanimatot yleensä ja sitä ei kuulemma ole solmittu. En tiedä mitään matoista, joten olen vältellyt niiden ostamista tähän asti. Oranssit lattialaattani ovat kuitenkin niin rumia, että ne pitää peittää jollain.

5) Pieni matto

Tälläinen printti tarttui myös mukaan:

6) Mangoja

7) Viinikaappi

Tämä oli päivän paras, olen halunnut tällaista jo jonkin aikaa. Se on puuta ja vanha. Aion käyttää sitä juomien säilyttämiseen. Sen päällä pysyy hyvin täydelliset mangot ja Hongkongin onnea tuova koputtava kissa. Joskus kissa näyttää vähän psykoottiselta kun se tuijottaa minua muovisilmillään ja koputtaa tasaisesti tyhjyyteen.

Hongkongin terkut

Olin vähän aikaa sitten vierailulla ystäväni luona Hongkongissa. Visiitti oli niin kiva, että on pakko näyttää siitä otteita teillekin. Hongkongissa on kaikkea: pilvenpiirtäjiä, kaunista luontoa ja kävelypolkuja, uimarantoja, markkinoita, shoppailumahdollisuuksia, apinoita, bileitä, ennustajaukkoja, ihania kahviloita ja mahtavaa ruokaa. Hongkongin upeudesta voi lukea lisää täällä kamuni blogissa.

Kun tulin lomalta takaisin Kabuliin, kaikki töissä kysyivät miten kotona meni ja miten perhe voi. Muutamalle ensimmäiselle kysyjälle ilmoitin, että en itse asiassa ollut kotona, vaan kaverin luona Hongkongissa. Sain vastaukseksi ihmettelevän hiljaisuuden. Täkäläiset eivät voi ymmärtää sitä, että joku ei mene lomallaan aina kotiin (olin juuri kesäkuussa kotona käymässä, myös huhtikuussa). Näiden muutamien ihmettelyjen jälkeen aloin vastata kaikille että "juu, perhe voi hyvin" ja "kotona oli kivaa". Aina ei jaksa selitellä. Yksi kysyi, miten lapset voivat. Sanoin, että hyvin.

Jne.

Kiellettyä pyhää henkeä

Menin tänään kirkkoon Afganistanissa. En muista, koska olisin viimeksi ollut kirkossa jumalanpalveluksessa missään maassa, mutta ajattelin kokeilla sitä täällä. Afganistanissa kristinusko on kiellettyä, ja tiedättehän että yleensä kaikki vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta kieltämisen jälkeen.

Se oli aika outo kokemus. Jumalanpalveluksessa oli tuttuja piirteitä: virsien laulamista, tarina raamatusta, rukouksia, erittäin kovat ja epämukavat penkit. Jeesuspatsaita ja enkelitauluja. Ehtoollisella ei kylläkään tarjoiltu viiniä, vain leipää. En tiedä johtuuko tämä siitä, että Afganistanissa alkoholi on kiellettyä, eli ei haluta rikkoa kahta lakia samassa jumalanpalveluksessa, vai koska viiniä on hyvin vaikeaa saada maassa. Pappi kylläkin kulautti alas muutaman hörpyn pikaristaan.

Kirkoissa on aina liian jäykkää, virallista ja vakavaa. Olin kerran Amerikassa baptistikirkossa, ja siellä oli ainakin hyvä meininki: musiikkia ja ääntä ja ihmiset eivät kököttäneet hiljaa kovilla penkeillä kuunnellen saarnaa ikuisesta synnistä.

Yhdessä tämän illan virsistä laulettiin, että "minä olen savi, sinä olet savenvalaja, vala minusta omanlaisesi ja sellainen kuin tahdot." Haluan kuitenkin valaa itse itseni ja olla vastuussa lopputuloksesta. Jos ruukku halkeilee, oma vika. Kirkko ei ehkä ole se minun juttu - se ei kuitenkaan tarkoita etteikö uskoa löytyisi kaikenlaiseen.

Täällä voi muuten lukea mielenkiintoisen jutun afgaanimiehestä, joka pakoilee kristinuskonsa takia. Hänen sukulaisensa on tullut Kabuliin tappamaan hänet ja hänen kolmivuotiaan poikansa hänen uskontonsa vuoksi. Talibanit tykkäävät myös tappaa kristinuskon kanssa tekemisissä olevia ihmisiä.

Kovat penkit, ihmeelliset biisit, apea tunnelma ja taliban-uhka - siinä syitä miksi en ihan pian palaa kirkkoon.

Hyvää huomenta

Tänään koin erittäin paniikinomaisen aamuherätyksen kello viisi. Maailmanlopulta kuulostava sireeni alkoi ulvomaan ja äänitetty miesääni tiedotti repeatilla "Camp Phoenix is under attack. Bunker, bunker. Camp Phoenix is under attack." Camp Phoenix on NATO:n sotilastukikohta melko lähellä asuinpaikkaani.

Kun herää kesken unien viideltä, on vähän vaikea hahmottaa, mitä tapahtuu. Ensin etsin housut vaatekasastani (jostain syystä aina kun on joku mahdollinen hätätilanne päällä, en löydä housujani), jonka jälkeen laitoin radiopuhelimen päälle. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut mitenkään ja en täysin ymmärtänyt, miksi meille kuulutetaan jos NATO:n leiriin hyökätään. Kun maailmanlopun viesti oli pyörinyt noin viisi minuuttia, siihen lisättiin, "this is a drill", tämä on harjoitus.

Kiitos tästä aamuherätyksestä.

Mies oli pissalla, minkä tajusin vasta sen jälkeen kun otin tämän kuvan.

Ja sitten kävi näin

Kirjoitin huhtikuussa älypuhelinten älyttömyydestä ja siitä kuinka ärsyttää kun ihmiset räpläävät niitä ihan koko ajan melkein joka tilanteessa. Hiljaista ja yksinäistä aikaa omien ajatusten kanssa ei enää arvosteta. Sitten - sain töistä uudeksi puhelimeksi älypuhelimen. Kuten kirjoitin huhtikuussa, en ole ikinä halunnut älypuhelinta, koska tykkäsin paljon vuoden 2004 Nokia-puhelimestani (tykkään siitä vieläkin, paitsi pitää odottaa aina 15 minuuttia käynnistämisen jälkeen että voin kirjoittaa tekstiviestin) ja siitä, etten ole koko ajan muiden ja netin tavoitettavissa.

Kun puhelin kuitenkin annettiin töistä, se on nyt osa elämääni. Siihen tulee sähköpostilla esimerkiksi kaikki turvallisuuspäivitykset ja tiedot väkivaltaisista iskuista (tänään näitä viestejä on tullut jo seitsemän). Huolehdin aiemmin siitä, että olisin koko ajan työmailissa kiinni ja puhelin ahdistaisi. Olen kuitenkin osannut aika hyvin olla lukematta sähköposteja iltaisin töiden jälkeen. Puhelimen nettiä käytän aamulla Hesarin lukemiseen kun syön puuroni ja usein iltaisin uutisten ja blogien lukemiseen sängyssä. Olen yksi niistä ärsyttävistä (ihanista!) ihmisistä, jotka kuvaavat ruoka-annoksiaan, joten puhelin on ruokailun alussa usein kädessä, mutta sitten tajuan laittaa sen laukkuun.

Eli kai tämän älyttömyyden kanssa voi elää myös melko normaalia elämää. Toivottavasti mitään addiktiota ei kehity myöhemmin. En myöskään ole kovin lahjakas tai innokas lisäämään jotain appseja, en osaa käyttää karttapalveluita ja whatsappia. Kai niidenkin aika vielä joskus tulee.

Hyvä puoli tässä puhelimessa on  se, että jos on todella tylsää jossain kokouksessa ja ihmiset jauhavat samoja asioita toista tuntia putkeen (viimeksi tänään), voi alkaa surffailla netissä tai katsella kivoja kuvia Instagramissa. Puhelin on ollut myös erittäin ihana tapa tappaa aikaa lentokentillä.

Ehkä paras juttu tässä on se, että saan vihdoin käyttää Instagramia! Nyt juttujani ja Kabulin (ja muutakin) elämääni voi myös siis seurata täällä: sini_kbl . Siellä on kuvia Kabulin kissoista, ruusuista, kaduista, drinkeistä ja sen semmoisesta.

Vuosi nuoruudestani

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saavuin ensimmäistä kertaa Afganistaniin. Muistan sen päivän aika hyvin: epäröin siskolleni vielä Lontoon lentokentällä, että onkohan tässä järkeä ja kannataakohan mennä. Lentokoneessa heräsin Afganistanin vuorien yllä - sitä näkyä en unohda ikinä. Olin aivan paniikissa Kabulin lentokentällä, enkä tiennyt missä on parkkipaikka. Pelkäsin, onko kukaan vastassa. Olihan siellä onneksi Fawad-kuski firman logo paperissa, ja kivi vierähti sydämeltä. Lentokentällä vastaani käveli ensimmäistä kertaa elämässäni burkaan pukeutunut nainen, säikähdin näkyä. Se oli niin outoa - olin lukenut Afganistanista uutisissa ja yliopistossa, ja oli vaikea tajuta, että olin nyt siellä.

Afganistanin yllä, Day 1.

Kavereita ja varjoja.

Markkinoilla.

Ensimmäinen Afganistanin blogipostaukseni oli bileistä, joihin minut oli kutsuttu heti ensimmäisenä iltana. Ihan hullua, että siitä on muka vuosi. Muistan sen illan todella hyvin, muistan ihmiset, joita oli siellä, juttuja, joista puhuttiin. Minulle mm. sanottiin, ettei täällä voi kävellä kadulla tai mennä ostaan vihanneksia kaupasta, koska "tämä ei ole Eurooppa". No, aika hyvin silti pääsin vuoden aikana näkemään ja kokemaan paikkoja, kävelemään siellä ja täällä pitkin kaupunkia päivällä ja aamuyöllä, ostamaan leipää, vihanneksia, leijoja, astioita, vaatteita ja kaikkea muuta kaunista.

Vuoteen on mahtunut aika paljon. Olen vaihtanut työpaikkaa ja toteuttanut pitkäaikaisen unelmani urasta YK:lla. Olen tehnyt koko vuoden myös viestintään liittyviä hommia, vaikka en ole päivääkään opiskellut alaa yliopistossa. Eeva Kolu kirjoitti muuten juuri erittäin hienon blogipostauksen koulutuksesta ja ammateista ja elämän valinnoista. Hän myös toteaa, että Suomessa elää melko vahvana ajatus, että ihmisten pitäisi aina valmistua johonkin tiettyyn ammattiin, esim. toimittajan pitäisi opiskella jotain mediaan tai kirjoittamiseen liittyvää tai kääntäjien nimenomaan kääntämistä. Oma juttu voi löytyä niin monilla muillakin tavoilla, monet asiat voi oppia työtä tekemällä ja verkostoituminen on tärkeää - sen olen huomannut myös tänä vuonna.

Kaunis iltapäivä helmikuussa.

Vanhassa toimistossani. Tykkäsin violeteista seinistä. Fanitan myös noita uuni-lämmittimiä, niissä on tunnelmaa ja hyvät savun aromit.

Afganistanin vuoden aikana olen tavannut monia aivan mahtavia ja mielenkiintoisia tyyppejä, solminut uusia ystävyyssuhteita, oppinut aivan mielettömästi työmaailmasta, käynyt afgaaniystävien häissä, ollut mukana lukemattomissa mielenkiintoisissa ja ärsyttävissä keskusteluissa, pelännyt itsemurhaiskuja, saanut elämäni ensimmäisen oman kylppärini, kävellyt burka päällä, hiihtänyt Bamyanin maakunnassa, tavannut afgaanipopparin, matkustanut Afganistanin sisällä ja muualla. En voi edes muistaa, mitä kaikkea on tapahtunut, mutta onneksi on tämä blogi, josta voi välillä käydä tarkistamassa.

Kiitos sinulle, että olet täällä mukana jutuissa ja lukemassa. Toinen vuosi Kabulin postinumerossa 1001 alkaa än yy tee NYT.