Katastrofaaliset treffit

Menin eilen treffeille, noin ekaa kertaa sitten yhdeksään kuukauteen. Ei mennyt ihan putkeen tämä juttu.

Uskaltauduin viimein pyytämään ulos erästä norjalaista, joka on paitsi mukava ja fiksu myös nuori ja ei-naimisissa (harvinainen yhdistelmä täälläpäin). Kaikki alkoi ihan OK, istuimme ravintolan pöytään ja juttelimme niitä ja näitä, töistä, matkoista, Kabulin elämästä ja mahdollisista bunkkeribileistä. Tarjoilija toi juomat pöytään, hyvä keskustelu jatkui.

Yksi Kabulin lempiravintoloistani, jolla ei valitettavasti ollut mitään tekemistä tämän katastrofin kanssa.

Teimme tilaukset: tilasin parsakeittoa ja juustolautasen. Norjalainen yritti selittää tarjoilijalle, että haluaa artisokkapitsan ja salamipitsan yhdistelmän, eli artisokkaa ja salamia samassa pitsassa. Tarjoilija tuo kuitenkin kaksi pitsaa, yhden artisokkapitsan ja yhden salamin. Ilmeisesti tarjoilija käsitti että tyyppi aikoo syödä pitsoja päällekkäin.

Noin puolen tunnin päästä eräs yhteinen tuttava tulee moikkaamaan ja päättää liittyä seuraan. Seuraa selostusta Euroviisuista, Euroviisujen juomapeleistä ja kaverin tulevasta työpaikasta Somaliassa. YK:n päämaja Mogadishussa on rannalla, jossa ei saa uida, koska siellä on liikaa haita. Mutta lomaa saa joka neljäs viikko.

Iltaa edelsi hullu hiekkamyrsky joka sumeutti koko Kabulin ja täytti suuni ja silmäni hiekalla. Enne?

Kohta pöydän ääreen kävelee norjalaisen kollega, joka myös päättää liittyä seuraan. Tilaa viskin jäillä ja alkaa selostus tyypin töistä yhdessä Afganistanin vaarallisimmista maakunnista. Kuulemme tarinoita tyypin kohtaamisista terroristien kanssa, videokuvaa siitä, kuinka poliisisaattue hinasi heidän autoa mäkeä ylös, ja siitä, kuinka amerikkalaisten täysin hiljaiset helikopterit lentelivät heidän yllään viikko sitten salaisella missiollaan.

Samaan aikaan yllämme lentelee useita sotilashelikoptereita, jotka metelillään vaikeuttavat tämän superintiimin ja mielenkiintoisen keskustelun kuuntelemista.

Norjalainen saa illallisen aikana muutaman puhelun, joihin hän ei vastaa. Pomo kuulemma soittelee, ei tarvitse vastata. Kohta sama pomo kävelee kyseiseen ravintolaan ja -tietenkin- hänkin liittyy seuraamme. Tässä vaiheessa pöydässä on norjalainen ja minä, plus kolme kollegaa.

Seuraa juttuja Syyriassa työskentelemisestä ja analysointia siitä, miten eri aseiden käyttö on muuttunut sodan edetessä. Kuulemma pomon edessä räjähteli yksi jos toinenkin rakennus.

Olemme syöneet ja tässä vaiheessa iltaa pöytään liittyy vielä yksi norjalaisen kollega. Siinä olemme, me kaikki kuusi, pöydän ääressä, hyvässä sovussa, ryhmätreffeillä.

Kabulin kuplassa asumisessa on se ongelma, että kaikki tuntee kaikki - illallisen syöminen kaksin on mahdottomuus.

Kiitän, kumarran ja luovutan - treffailu ei ole minua varten. Ainakaan Kabulissa. Yritys hyvä, lopputulos 5-. Parsakeitto oli ihan OK.

Kotona

Palasin muutama tunti sitten Kabuliin kahden viikon koulutuksen ja loman jälkeen. Bali ja Tokio olivat aivan mahtavia, mutta niistä lisää myöhemmin.

Kotiin on aina kiva palata, mutta jostain syystä tällä kertaa en tuntenut yhtä suurta positiivisuutta ja intoa Kabuliin palaamisesta, jota olen tuntenut aina ennen. Ehkä se johtui siitä, että rakastuin vähän Tokioon. Halusin ehkä vähän jäädä sinne syömään sushi-illallisia Shinjukun värivalomeren keskellä ja kuluttamaan lisää Tokion ihania puistoja ja hengittämään sisään sen rauhallisuutta ja turvallisuutta.

Viime viikolla talebanit hyökkäsivät Kabulin keskustassa sijaitsevaan hotelliin, jonne afgaanit ja ulkomaalaiset olivat kokoontuneet viettämään iltaa livemusiikin parissa. Olen itsekin juhlinut kymmeniä kertoja tässä guest housesssa - vielä pari kuukautta sitten joitain YK:n työntekijöitä asui siellä, mutta he muuttivat kaikki pois. 14 siviiliä, afgaaneja ja ulkomaalaisia, kuoli iskussa paikassa joka on itselleni hyvin tuttu. Sama juttu viime vuoden libanonilaisen Taverna-ravintolan iskussa tammikuussa, ja hotelli Serenan iskussa maaliskuussa. Näissä hengataan, eikä välttämättä koko ajan ajatella, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Kunnes sitten menee.

Nyt olen ihan iloinen että olen kotona, vaikka uusi tuhoisa isku painaa mieltä. Koti on kuitenkin koti, vaikka se onkin nyt tällaisessa semi-kreisissä paikassa. Joku teistä muuten joskus kyseli, miten asun - tervetuloa kämppääni:

Olohuone-keittiöni. Ensimmäinen asia, josta vieraat usein huomauttavat, on se, että minulla on ihan järjettömän paljon kaikenlaista tavaraa. Niin onkin, kaikelle on tarve, kaikelle on paikkansa!

Rakastan tätä afgaanileijaa ja tietty söpöä kuvaa siskontytöstäni. Koputtavan kissan ostin Hongkongista ja puukaappi on perinteistä afgaanikäsityötä Kabulista (oikealla pilkistää kypärä, joka ei ole pyöräilyyn tarkoitettu, vaan osa pakollista Afganistanin suojavarustetta luotiliivin kera - en ole onneksi joutunut oikeasti käyttämään niitä, mutta ne pitää silti olla kotona).

Makuuhuoneeni - matkalaukku on muuten tuossa samassa paikassa aika lailla koko ajan, sillä matkustan noin joka kuudes viikko - en näe tarvetta sen purkamiseen ja uudelleenpakkaamiseen ihan joka kerta. Ehkä vähän siistin sitä kuitenkin.

Ostin pari viikkoa sitten tällaisen puisen miniarkun ja säilytän siinä nyt keksejä, luonnollisesti.

Vaatekaappini - en tiedä, mihin mahdutan kaikki Tokiosta ostamani ihanat jutut?

Yksi suosikkijutuistani, afgaanipuupeilipöytä. Yllä upea taideteos siskontytöltäni. Siinä on hyvä meininki. Oikealla ehkä maailmankaikkeuden kamalimmat verhot (kilpailee ykkössijasta makuuhuoneeni verhojen kanssa).

Jääkaappini on ISO ja ihana ja päälläkin on paljon säilytystilaa.

Kun avaan kämppäni oven, minua tervehtii tämä kukkiva ruusupuska:

Ei hullumpi näky heti ensimmäisenä aamulla. Huomenna herään uuteen työviikkoon, toivottavasti ilman jetlagia. Katsotaan miten käy ja mitä viikko tuo mukanaan. Toivottavasti ainakin paljon näitä ruusuja, niitä pursuaa monista paikoista tämän betonirakennelman keskellä. Ja tajusin juuri, että pihallani kasvaa mielettömän makuisia mintunlehtiä ja rukolaa - pieniä juttuja, isoja efektejä.