Kabulin säärishokki

Pari viikkoa sitten eräs tuntematon nainen käveli pitkin Kabulin katuja sääret paljaina. Tästä seurasi aikamoinen kohu, media on julkaissut aiheesta monia juttuja ja tuhannet jakoivat kuvia Facebookissa ja miettivät naisen motiiveja. Protestoiko hän jotain? Onko hän epästabiili ja kärsii mielenterveyshäiriöistä? Mikä vika?

"Koko kaupunki on shokissa" on ehkä vähän yliampuvaa medialta - koko kaupungin pitäisi olla enemmänkin shokissa jokapäiväisistä pommeista, mutta epätavallistahan tämä on. Itseänikin kiinnostaa mikä meininki naisella oli, ja onko hän afgaani vai ulkomaalainen.

Kabulissa vielä 70-luvulla minihameet ja paljaat sääret olivat ihan normaaleja. Ajat ovat muuttuneet, siinä samalla vaatetus ja naisia koskevat normit. Minua ärsyttää, kun jotkut vetoavat "Afganistanissa käytettiin ennen minihameita, nyt kaikki naiset hunnutetaan, mitä sortoa" -argumenttiin. Aivain kuin minihame olisi kehityksen tai naisten oikeuksien mittari ja päähuivi jotenkin automaattisesti alistava. Kuitenkin, tässä asiassa feministiminäni menee solmuun - minihame argumentti ärsyttää, mutta samalla jotenkin komppaan. Arvostan sitä, että naiset saavat laittaa päälleen mitä tahansa haluavat. Jos se on päähuivi, OK, jos se on minihame, OK. Säärikohu osoittaa, miten vahvasti kulttuuri ohjaa ja rajaa vaatetusta. Sama juttu tietysti kaikissa maissa, mutta joillain on enemmän valinnanvapautta.

Afganistanin lentoemäntiä 70-luvulla.

Tätä kuvakokoelmaa Afganistanista 60/70-luvulta on vaikeaa uskoa todeksi - levykauppoja, huippumuotia, road trippejä, naiset ja miehet hengailemassa keskenään, turismia - minihameita. Yli 30 vuotta sotaa, ja koko maa on täysin päälaellaan. Kysyin eilen kollegaltani, uskooko hän että Talebanit tulisivat vielä takaisin valtaan täällä. Hän sanoi, että Afganistan on sellainen maa, jossa mitä tahansa voi tapahtua silmänräpäyksessä ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Kaikki on mahdollista.

Pieniä asioita

Miniloma Delhissä oli virkistävä. Siellä taas huomasin pienten asioiden merkityksen. Kun olin taksissa, ja kuski rullasi ikkunan alas ja ulkoilma kiersi autossa, oli aika mahtava fiilis. Kabulissa autoni ikkunat eivät edes aukea, mutta ah sitä tunnetta kun Delhin (hyvin saastunut) ilma tuuletti hiuksia. Autoriksassa vapaudentunne vasta huimaava olikin. Ja ravintolassa ja kahvilassa, kun ei koko ajan tarvinnut pelätä josko joku räjäyttää itsensä.

Delhin pyöräriksassa.

Matkalla Delhiin Kabulin lentokentällä tapahtui jotain epätavallista. Jonotin passintarkastukseen, kun lentokenttävirkailija tuli huitomaan, että hei, sinä siellä, et voi tuoda laukkuasi mukaan. Katsoin hölmistyneenä naista ja selitin, että ihan tavallinen reppuhan tämä, hyvin mahtuu koneeseen. Hän selitti, että ongelma on ruumaan laitetussa matkalaukussa, ja että minun piti mennä hänen mukaansa selvittämään asiaa.

Tässä vaiheessa mieleni valtasi Bangkok Hilton -visio: nyt se tapahtui, asia jota olen pelännyt siitä lähtien kun katsoin Bangkok Hiltonin - joku laittoi heroiinia matkalaukkuuni ja kukaan ei tietenkään uskoisi "en ole ikinä nähnytkään" -selitystäni. Tulen viettämään 20 vuotta afgaanivankilassa, jonne äiti tulee visiitille ja tuo minulle saippuaa ja viltin.

Nainen vei minut lentokentän turvallisuusosaston takahuoneeseen, jossa ruumaan menevät laukut skannataan. Huoneessa mies osoitti punaista laukkuani ja kysyi, onko se minun. Sanoin että juu ja olin valmis avaamaan sen, mutta mies sanoi etten saa koskea. Hän kertoi minulle, että näyttää siltä että kannan mukanani sota/armeijakalustoa. Ma'm, do you work for the military? No en todellakaan, ja kysyin että mitä military-kamaa muka. Mies mainitsi jotain luodeista, jolloin asia valkeni:

Viime helmikuussa olin hiihtolomalla Bamyanin maakunnassa, josta kirjoitin lyhyesti täällä (ja juuri tajusin etten koskaan kirjoittanut matkasta tarkemmin vaikka piti, vieläkin yksi elämäni huippumatkoista). Kävimme vanhalla miinakentällä, jossa oli kaikenlaista armeijasälää kasoissa, romua, roskakasoja. Otimme "matkamuistoksi" muutaman tyhjän metallisen luotijutun (bullet shell, en tiedä edes mikä suomeksi). Tämä oli sitten punaisessa matkalaukussani, jota en ole käyttänyt helmikuun jälkeen. Note to self: tutki ja tyhjennä matkalaukku ennen kuin pakkaat.

En muistanut koko metallisen miniosan olemassaoloa. Securitymies oli aika vakavana, ja sanoi että military-tavaroiden vieminen maasta on laitonta. Selitin, että en tiennyt että se oli laukussani, ja ihan vaan turistimielessä se oli kerätty mukaan. No, jonkun raportin he asiasta tekivät ja takavarikoivat arvoesineeni, mutta pääsin kuitenkin lennolle. Pieni juttu, iso häly. Hyvä tietää, että laukut tarkastetaan noin tarkasti.

Bamyanin tankki.

Kabulissa taas räjähtelee pommeja tiheään. Tätä juttua kirjoittaessani taas räjähti itsemurhapommi, kohteena afgaanisotilaiden bussi. Torstai-iltana talibanien 16-vuotias itsemurhapommittaja iski ranskalaisen koulun auditorioon, jossa oli meneillään teatteriesitys nimeltä Sydämenlyönti. Hiljaisuus räjähdyksen jälkeen - näytelmä kertoi itsemurhapommittajista.

Ainakin yksi saksalainen kuoli hyökkäyksessä, ja monia haavoittui vakavasti. Olen itse käynyt useasti tässä paikassa - se on kaunis tila, jossa järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia, konsertteja ja näytelmiä. Mm. tämä afgaanimusiikkiesitys, josta kerroin viime vuonna, oli kyseisessä paikassa. Hyvä ystäväni oli teatterissa torstaina, kun pommi räjähti. Hän on kunnossa, koska oli päättänyt istua salin oikeassa laidassa. Hänen kaverinsa halusi aluksi istua vasemmalla puolella, jossa 16-vuotias räjäytti itsensä. Kaverini oli kuitenkin halunnut mennä istumaan muualle. Näin pieniä asioita - miten yksi pienikin päätös voi määrätä koko elämän kulun.

Tanssiesitys auditoriossa, jossa 16-vuotias poika räjäytti itsensä torstaina

Sama kaverini oli Serena-hotellissa, kun sinne hyökättiin maaliskuussa. Kun miehet alkoivat ampua ruokailijoita, kaverini oli ollut hotellin kahviossa, ei ravintolassa, koska halusi syödä jotain kevyempää. Pieni päätös, iso seuraus. En tiedä, onko hän hyvin epäonnekas ihminen, vai ehkä maailman onnekkain.

Äkkilähtö

New York Times kirjoitti maanantaina, että monet kansainväliset työntekijät ovat lähtemässä Kabulista kaupungin lisääntyvän turvattomuuden ja Talibanien lisääntyneiden pommien vuoksi.

Minäkin lähden, mutta vain viikonlopuksi, ja en sinänsä pommeja pakoon, mutta enemmänkin lyhyelle hengähdystauolle. Tilasin tänään lennot Delhiin ja lähden perjantaina. Näin nopeaa ei ole matkani suunnittelu ollut ikinä. Päätin buukata lennot Delhiin, koska siellä asuu paljon hyviä ystäviäni ja kaupunki on tuttu ja rakas vanhana asuinpaikkanani kolme vuotta sitten. Täältä Delhiin kestää vain kaksi tuntia, aika tehokasta.

Rakastan Intiaa, ja rakastan Delhiä. Odotan innolla ainakin tätä, maailman parasta ruokaa:

Ja näitä joka puolla:

Ja paljon tätä:

Ja lähinnä sitä, että voin kävellä vapaasti kaduilla, kulkea autoriksoilla, mennä ravintoloihin ja kahviloihin ja elää vähän aikaa kuten normaalit ihmiset, jonkinasteisessa turvallisuuden tunteessa.

Namaste!

Teidän ylhäisyytenne

Kun muutin Afganistaniin, yksi juttu oli minulle vähän vaikeaa. (Tai no aika monikin juttu, mutta tässä yksi.): Äärimmäinen muodollisuus puhuteltaessa tiettyjä henkilöitä. Olen ollut onnekas, että olen kahdessa eri työpaikassani täällä päässyt monesti tapaamaan ja työskentelemään eri ministerien ja varaministerien kanssa.

Ensimmäisessä tapaamisessa ministerin kanssa pomoni ohjeisti minua, että pitää puhutella miestä "Your Excellency/His Excellency". Olin hyvin hämmentynyt. "Your Excellency, very nice to meet you... How are you doing today Your Excellency? ... Have you shared this document with His Excellency?" "Is Her Excellency Minister going to be able to make it?"

YOUR EXCELLENCY. Sanoin pomolleni, että tämä kuulostaa minusta ihan naurettavalta. Haluaako joku oikeasti, että häntä puhutellaan "your excellency"? Kuinka teennäistä! Väkinäistä! Sanoin, etten ehkä pysty siihen koska se kuulostaa liian typerältä ja alan vain nauramaan itselleni. Ennen tärkeää tapaamista, harjoittelin itsekseni... your excellency. Your excellency. Tapaamisessa pakotin itseni käyttämään tätä muodollisuutta.

Erään ministerin kanssa viime vuonna. Tykkään erityisesti taustalla olevasta ylämoro-karzaista.

Nyt puolitoista vuotta tämän jälkeen, tämä excellointi tulee aivan luonnostaan. Se kuulostaa vielä vähän höhlältä korviini, mutta se on helppo sanoa luonnollisesti ja se istuu lauseisiin ilman väkinäistä pakottamista. Suomalaisille tällaiset muodollisuudet ovat usein aika vieraita, ja tykkäänkin Suomessa siitä, että hierarkiat ovat matalampia ja suhteet esimerkiksi työpaikoilla välittömämpiä. Kun A Stubb vieraili yliopistossani, kaikki sinuttelivat häntä. Ihmettelin tätä aika paljon, mutta jotenkin siistiä että suomalaiset osaavat ottaa asiat niin rennosti, ja kukaan ei suutu.

Tapasin tänään aamulla Her Excellencyn Afganistanin terveysministerin ja ei tarvinnut ollenkaan tsempata kulttuurin muodollisuuksia. Opin tavoille.

Ajatus

Eilen ravintolassa kuulin aika mieleenpainuvan ajatuksen. Jostain syystä pöytäkeskustelu ajautui kuolemaan, ja yksi miehistä selitti, ettei pelkää kuolemaa. Miksi pelkäisin, hän kysyi, koska:

When death is there, you are not there.

                   When you are there, death is not there.

Eli kuolema ja sinä ette ikinä kohtaa, koska silloin kun kuolema tulee, et ole enää täällä. Silloin kun olet täällä, kuolema on poissa. Kohtaamista ei ole, ei ole pelkoa. Aika kiva ajatus, mutta pelkään silti kuolemaa, koska tykkään tosi paljon elää.

Kabulissa on ollut tällä viikolla melkein joka päivä pommitus jossain: itsemurhaliivipommittajia, magneettisia pommeja, autopommeja. Juuri äsken pommi räjähti taas noin kilometrin päässä samalla tiellä, jossa asun ja työskentelen. Talibanien moottoripyöräpommittaja räjäytti itsensä Brittien suurlähetystön auton vieressä. Kuolleita on, mutta vielä ei tiedetä kuinka monta.

Kuljen tällä tiellä melkein joka päivä, ja tietenkin usein olen huolissani juuri tällaisista pommittajista ja pälyilen epäilevästi autoja, joissa on vain yksi mies, ja moottoripyöriä ja polkupyöriä, joissa on laatikoita tarakalla. Taas tänään olen hyvin surullinen näistä uutisista ja turhista kuolemista, mutta samaan aikaan myös niin iloinen, että olen elossa.

Pommeja eilen, pommeja tänään

Eilisaamuna heräsin kello 6.43 isoon jysäykseen. Tunsin, kuinka ikkunat tärisivät ja sisälläni myös helisi vähän. Yleensä en herää mihinkään häiriötekijöihin, mutta tämä pommi sai hereille kaksi minuuttia ennen herätyskelloon asetettua aikaa 6:45. Melko lähellä talebanit räjäyttivät rekkapommin ulkomaalaisten ison asuinalueen edessä, tappaen kaksi vartijaa.

Tilanne on melko surrealistinen. Ymmärrän, että olen juuri herännyt massiiviseen pommin ääneen, mutta silti aamu jatkuu samaa rataa - puuroa mikroon, pähkinöitä ja hedelmiä siihen päälle, cappucino valmiiksi, ripsaria silmiin. Twitteristä päivityksiä pommitilanteesta. Huolehdin, ovatko tiet tukossa, koska pitäisi ehtiä töihin kaupungin keskustaan koulutukseen kello 8.30.

Juuri äsken olin syömässä illallista asuinalueemme ravintolassa. Tökin tomaattipasta-annostani ja olin vastaamassa kollegani kysymykseen, miksi ja miten päädyin nykyiseen työpaikkaani. Silmäni eksyivät ravintolan seinällä olevaan televisioon, jossa Al-Jazeera raportoi aiheesta "ongoing violence in Kabul". Talebanit ovat juuri hyökänneet ulkomaalaisten isoon asuinpaikkaan, joka on noin kilometrin päässä täältä, samalla kadulla. Autopommi räjähti portilla, ja neljä aseistettua miestä yritti sisään. Al Jazeera tietää asiasta ennen kuin minä, vaikka olen ihan naapurissa. En ole kuullut mitään, vain kauhonut spaghettia ja viettänyt normaalia iltaa. Surrealistista.

Hullu kissanainen

Olen jo muutaman kuukauden ruokkinut asuinalueeni kodittomia kissoja. Kaverini kutsui minua tästä syystä myös crazy cat ladyksi, hulluksi kissanaiseksi. Usein kissat saalistavat roskiksista mitä tahansa syötävää ja kerjääävät alueen ravintoloissa. Halusin olla jollain tavalla hyödyllinen, joten aloin ostaa niille kissanruokaa Kabulin isosta supermarketista.

Ensin ruokakipolla kävi vain yksi kisu, mutta nyt kun tulen töistä kotiin, ovella naukuu viisi kissaa kilpaa. Ruokaa! Kun annan niille Pedigree-koiranruokaa, ne sekoavat täysin. Kisut ovat tosi söpöjä, mutta tämä vastuu vähän kammottaa. Nyt ne odottavat minulta jotain, joka päivä. En voi unohtaa. Mitä teen kun lähden lomalle? En voi luottaa että siivojat tai puutarhurit ruokkisivat niitä (kissoista ei hirveästi pidetä tässä maassa, aiheeseen liittyvä postaus täällä.)

Nyt kissat ovat alkaneet välillä myös tappelemaan keskenään ja sähisemään toisilleen, koska ilmeisesti vain yksi kissa mahtuu ruokakipolle kerrallaan. Liian isot egot. Hyvällä teolla on siis myös huonoja seurauksia koska kissat ovat huonoja jakamaan. Joskus ne kuitenkin tulee jopa toimeen keskenään. Sharing is caring.

Aika velikultia:

Ihana viikonloppu

Lauantai-ilta, joka on sunnuntai-ilta, koska täällä työt alkaa sunnuntaisin. Olenkin aikaisemmin maininnut, kuinka tykkään tästä järjestelystä. Oli ihana viikonloppu, siihen kuului mm. seuraavaa:

Torstai-iltana 1920-luvun teemabileet Hollannin suurlähetystössä. Yleensä en kauheasti pidä teemabileistä, mutta nyt päätin panostaa. En myöskään saanut kavereitani kutsulistalle, koska lista meni kiinni muutaman ensimmäisen sadan osallistujan jälkeen, joten jouduin menemään bileisiin yksin. Ujompina vuosinani tämä olisi ollut aivan kammottava skenaario, mutta päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja uskoa siihen, että yksinkin voi mennä juhliin, ja siellä voi jopa olla ihan hauskaa. Hauskaa siellä olikin! Viiniä ja juustoa, hienoja 20-luvun pukuja ja mekkoja, tapasin uusia ihmisiä ja näin vanhoja tuttuja.

Lisäsin Bamyanin maakunnasta ostamani korun 20-luvun lookkiin.

Eilen päivällä näin Kabulin muita suomalaisia lounaalla ISAF-sotilasoperaation päämajassa. Ensimmäinen kerta, kun pääsin vierailemaan ISAFilla, oli kyllä aika merkillinen paikka. Isoja armeijamiehiä joka puolella, military-miehien pokeripelejä, kiväärejä kannetaan asusteena kuten kahvikuppia meillä päin. Kahvilan nurkkaan oli merkitty "casualty collection point". Kuolleet ja haavoittuneet tänne. Ihan hyvä. 

Ostin blenderin yhdestä ISAF:in kaupasta, olen asiasta hyvin iloinen: nyt voin soseuttaa ja mehustaa vaikka mitä. Kaupassa ollessani eräs erittäin isot lihakset omaava isafilainen tuijotti pitkään, ja ilmoitti sitten, ettei ole nähnyt suomalaista naista pitkään aikaan. OK. Hän myös ilmoitti, että mitkään hyllyssä olevista army t-paidoista eivät mahdu hänen päälleen ja pullisteli lihaksiaan. Rankkaa on sotilaan elämä. Teki kyllä pysyvän vaikutuksen. 

Löytöjä kaupasta.

Ihanan lounasiltapäivän jälkeen valmistauduin toisiin bileisiin Ranskan suurlähetystössä. Sielläkin tapasin mukavia ihmisiä. Juustoa ei kyllä tarjoiltu, miinus siitä. Ja voi sitä häpeän määrää, kun fiksuna tarjouduin antamaan kyydin kotiin muutamille semi-tutuille kollegoille. 15-minuuttiseen automatkaan mahtui vitsejä itsetyydytyksestä, mitä kaikkea härskiä jonkun suomalainen ex-poikaystävä oli jollekin opettanut, miten joku Ruotsin suurlähetystön ällötys oli iskenyt jotain naista juhlissa, miten hyvää porsaanlihaa tyypit olivat syöneet edellisenä päivänä, ja miten hyvää samppanja oli bileissä. Halusin vajota maan alle, sillä afgaanikuskini joutui kuuntelemaan näitä kaikkia juttuja. Hän kyllä nauroi kaikelle mukana, mutta joskus mietin, miten on mahdollista ettei joillain ole minkäänlaista kulttuuritajua. Vaikka olisin juonut pullon viiniä ja kolme G&T:tä päälle, en silti kokisi tarpeelliseksi  vapauttaa kaikkia mielessä olevia asioita juuri siinä afgaanikuskin läsnäollesssa.

Raha ei käy maksuvälineenä näissä baareissa.

Tänään olen tehnyt töitä - hyvään viikonloppuun kuuluu melkein aina jotain työntekoa, muuten tuntuu jotenkin oudolta. Lähetin 30 sähköpostia, tein muutoksia naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyväään projektisuunnitelmaan, kirjoitin medialle tiedotteen ja pomolleni puheen erääseen tapahtumaan. Tehokas päivä. 

Illalla sain kunnian tavata erään todella inspiroivan ihmisen, YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan, sen syiden ja seurauksien erityisedustajan, joka on visiitillä Afganistanissa. Viime visiitistä onkin melkein 10 vuotta. Hän on täällä viikon tapaamassa eri tahoja ja tekee suosituksia hallitukselle ja muille visiittinsä päätteeksi. Hänen työnsä kuulostaa todella mielenkiintoiselta - matkustaa eri maissa, tapaa erilaisia ihmisiä ja juttelee niin monelle kuin ehtii, tekee suosituksia ja raportteja löytämistään ongelmista.

Nyt kuuntelen musiikkikokoelmaa nimeltä Christmas in New York City. Kohta on jo joulu, tämä joulunatsi odottaa sitä jo aika innolla! Aika lentää kun on kivaa.

Haloo miehet, kuunnelkaa!

Työelämään mentyäni olen huomannut yhden jutun: samalla tavalla kuin naisen euro on 80 senttiä, on usein naisen ääni vain murto-osa miesten äänestä. Tämä asia on ärsyttänyt minua Afganistanissa, vaikka sama asia tuli jo hieman tutuksi länsimaissa työskennellessäni ja opintojeni aikana.

Usein (ei tietenkään aina ja joka puolella), kun miehet sanovat jotain, se otetaan paljon vakavammin ja isommalla uskottavuudella, kuin jos nainen sanoo jotakin. Muistan yhden työtapaamisen, jossa piti keskustella ryhmissä tietysta aiheesta. Kun kerroin mielipiteeni/ideani ryhmälle, ryhmä ei oikein lämmennyt ajatukselle. Myöhemmin kuitenkin isolla foorumilla joku mies sanoi aivan saman asian ja kaikki myötäilivät ja olivat samaa mieltä - miten timanttinen idea. Raivostuttavaa!

Ehkä kyse on esittämistavasta - ehkä monet miehet osaavat sanoa asioita painokkaammin ja vahvemmin kuin naiset. Tuskin kuitenkaan - olen sitä mieltä että naisia kuunnellaan vähemmän, koska he ovat naisia. Monissa ympyröissä naisten mielipiteitä ja sanottavaa ei pidetä yhtä validina kuin miesten. Sellaista patriarkaalinen yhteiskunta teettää.

Viimeaikoina olen kokenut tätä paljon Afganistanissa. Yksi asia, joka raivostuttaa minua enemmän kuin moni muu asia, on se kun ihmiset puhuvat päälleni, keskeyttävät, eivätkä anna lopettaa lausetta. Näissä tilanteissa aina kuvitteellinen nyrkki lyö miehiltä mikrofonin lattialle. Noin kuukausi sitten osallistuin työryhmään, jossa suunnitellaan Afganistaniin uutta strategiaa nuorten terveyden edistämiseksi - oma ryhmäni keskittyi naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Aina, kun minulla oli mikrofoni ja esitin jotain ideaa laajemmalle yleisölle, joku mies nousi jostain ja alkoi selittää jotain muuta asiaa päälle. Raivostuttavaa. Näissä tilanteissa olen onneksi oppinut ns. taistelemaan vastaan, ja vain korotan ääntäni ja katson päällemölisevää miestä tiukasti silmiin ja sanon joskus "excuse me". Saan varmasti "hankalan" ja epämiellyttävän ihmisen maineen, mutta ihan sama.

Työryhmä viime viikolta.

Viime viikolla oli toinen työryhmätapaaminen liittyen marraskuussa juhlittavaan International Day for the Elimination of Violence against Women -päivään. Taas sama juttu - oli ihan OK miehille puhua kaikkien naisten päälle ja keskeyttää muita. Kukaan naisista ei kuitenkaan tehnyt samaa miehille. Se ärsyttää myös paljon, että usein nämä itseään korostavat miehet eivät edes tiedä asioista paljoakaan. Kyseinen päällepuhuva mies kysyi kesken kokouksen, mitä gender-based violence tarkoittaa. "?". Mitä ihmettä - koko tapaaminenhan liittyi juuri tähän asiaan. Huomasin tämän jo opiskeluaikoinani - usein miehet ns. bullshittailivat kaikenlaista "tietoa" seminaareissa ja luennoilla. Kunhan vain sanoo jotain, vakavalla ja määrätietoisella äänellä, niin se usein otetaan vakavasti.

Työpaikalla tämä on tullut myös tutuksi jutuksi. Joudun usein antamaan palautetta miespuolisille kollegoilleni heidän työstään ja työn laadusta ja antamaan heille työtehtäviä. Nämä miespuoliset kollegat ovat myös paljon vanhempia, keski-iästä ylöspäin. Pomoni on sanonut minulle, että se voi olla joskus vähän vaikeaa, sillä heidän on vaikea kuunnella mitään neuvoja ja parantamisehdotuksia 28-vuotiaalta naiselta. Olen huomannut tämän, sekin on raivostuttavaa.

Tapasin vähän aikaa sitten aivan ihanan ja mielenkiintoisen naisen, Pattyn. Hän on noin 60-vuotias ja oli Afganistanissa töissä Talebanien hallinnon aikaan (1996-2001). Kyselin innokkaana, millaista elämä täällä silloin oli. Hän kertoili kaikesta, miten kaduilla oli aika hiljaista, ei ollut paljon rikollisuutta, mihin Kabulin ulkomaalaiset kerääntyivät kuuntelemaan musiikkia ja juomaan kymmeniä vuosia vanhaa venäläistä vodkaa, koska muuta ei ollut saatavilla.

Patty kertoi tapauksesta, jossa hän oli mennyt työtapaamiseen ministeriössä Talebanien kanssa, ja häntä oli pyydetty menemään istumaan kokouksen ajaksi huoneessa olevan sermin taakse, koska hänen (naisen) läsnäolo koettiin häiritseväksi. Hän kieltäytyi, ja sanoi että ei varmasti mene istumaan mihinkään sermin taakse, joten joko hän istuu pöydässä miesten kanssa tai sitten kokousta ei pidetä. Kuulemma joka kerta kokous pidettiin. Hän kuitenkin kertoi yhdestä amerikkalaisesta naisesta, joka suostui istumaan sermin takana erään toisen kokouksen ajan ja päivitteli, miten nainen oli ikinä suostunut tähän.

En tiedä, miten olisin itse toiminut samassa tilanteessa. Voi olla, että olisin mennyt asiasta niin hämilleni, että olisin vain kadonnut sermin taakse ja miettinyt, mitä tässä oikein juuri tapahtui. Patty ei tehnyt niin, siksi hän on esikuvani. Liian moni nainen menee vieläkin sermin taakse, vaikkei sermejä enää kokoustiloissa olekaan.

Kuten Helen Reddy lauloi 70-luvulla, I am woman, hear me roar. Tai ihan vaan, olen nainen, kuunnelkaa. 

Tärinöitä

Palasin eilen ihanalta lomalta Lontoosta ja Rodokselta. Näin paljon perhettä ja ravintoloita, merta ja kauppoja, kaikkea mitä täällä on yleensä ikävä.

En pidä lentämisestä - olen usein aika varma että tämä on viimeinen kerta kun lennän mihinkään koska kone putoaa ja kaikki kuolemme. Aina kun on ilmakuoppia, en tajua miten matkustajat jatkavat rauhassa uniaan tai lukemista. Itse alan aina pälyillä epäilevästi ympärille ja lausua viimeisiä rukouksia.

Perusnäkymä lentokoneesta Afganistanin yllä.

Eilen lensin Emiratesin lentokoneella, josta olin hyvin innoissani sillä Emirates vaan on maailman paras lentoyhtiö. Laskeutuessa tapahtui jotain outoa - kone oli jo melkein laskeutunut Kabulin lentokentälle ja hipaisi maata, mutta lähtikin saman tien takaisin ylöspäin. Ensin mietin, että olipas pehmeä lasku kun ei renkaiden tömistystä tunne ollenkaan. Sitten tajusin että menemme takaisin taivaalle. Lentelimme ympääriinsä yli kymmenen minuuttia ennen kuin kapteeni tai kukaan muukaan sanoi yhtään mitään. Mielessäni oli kaksi skenaariota: lentokentällä oli joku yllätyshyökkäys meneillään tai joku on kaapannut koneen ja nyt lähdemme kohti Talibanien treenausleiriä Pakistanissa, josta kukaan ei tulisi löytämään meitä ikinä. Kapteeni kuitenkin kuulutti että kone teki uuden nousun, koska laskeutumisradalla oli joku tyyppi joten laskeutuminen olisi ollut vaarallista. OK.

Tänään oli ensimmäinen päivä toimistossa kahden viikon tauon jälkeen. Aamulla kahvini juotua ja sähköposteja pläräillessä tapahtui jotain outoa - koko tuoli, pöytä, lattia ja minä aloimme täristä. Maanjäristys! Ensimmäinen maanjäristykseni ikinä. Tunne oli aika outo: ensin ajattelin että joku iso rekka menee ohi, mutta pian tajusin ettei tämä olekaan ihan normaalia. Järistys oli kuitenkin melko pieni - mitään ei siirtynyt huoneessa tai tippunut lattialle, mutta järistyksen tunsi vahvasti. Taas yksi asia, mitä en ollut ajatellut ollenkaan ennen - Afganistanissa on maanjäristyksiä. Jotenkin pelottavaa, että maa voi vain alkaa liikkua allamme, ja siinähän vaan sitten ollaan ja toivotaan parasta.

Juuri äsken kolme rakettipommia ammuttiin Kabulin keskustan alueella ja sireenit raikaa ympäri kaupunkia. Kaikenlaista räiskintää, tärinää ja jännitystä, ja tulin takaisin vasta 24 tuntia sitten.

Miksi en ole naimisissa?

Minulta kysytään täällä melko usein, miksi en ole naimisissa. Afgaaneille avioliitto ja monta lasta näyttää olevan yhtä elintärkeää kuin naan-leipä ja vihreä tee.

Sain taas käydä keskustelua asiasta kuskini kanssa vähän aikaa sitten. Juttu alkaa lähes aina samalla tavalla. "Onko sinulla siskoja?" "On juu, kaksi siskoa". "Entä onko sinulla veljiä?" "Ei" "Ei veljiä?" (viime viikolla darin kielen tunnilla opettaja lisäsi tähän automaattisesti "olen pahoillani"). "Oletko naimisissa?" "En" "Et?! Miksi et?"

Kabulin Paris-hääpaikan tuoli.

Minulta on kysytty tämä kysymys lukemattomia kertoja tässä maassa. Kysely menee aina saman kaavan mukaan - ensin kysyjä yrittää kartoittaa, että onko minulla edes veljiä tai joitain miespuolisia huolehtimassa hyvinvoinnistani ja antamassa elämälleni merkitystä. Jos ei ole veljiä tai aviomiestä, asia vaikuttaa uskomattomalta katastrofilta.

Aluksi hämmennyin näistä avioliittokyselyistä. Mitä järkevää voin vastata tuntemattomalle - miksi en ole naimisissa? Aluksi sanoin, että olen vielä niin nuori, mutta maassa, jossa monet tytöt menevät teini-ikäisinä naimisiin, syy vaikuttaa vähän heikolta (olen 28). Myöskään selitys "en ole vielä tavannut sitä oikeaa" on tässä maassa aika vieras ajatus, koska omalla tahdolla tai rakkaudella on harvoin avioliiton kanssa mitään tekemistä.

Pinnani oli jo tällä kyseisellä automatkalla melko kireällä enkä jaksanut kuunnella miehen kyselyjä. Kun hän alkoi taas saman kaavan ja kyseli veljistäni, tiesin jo, mitä hän kysyy seuraavaksi. "Do you have a husband?" Kysyin mieheltä suoraan, miksi hän haluaa tietää tai miksi hän kyselee asiasta. Siinä vaiheessa tuli ilmeisesti kielimuuri esiin, sillä mies ei ollut ymmärtävinään kysymystäni.

Automatka Kabulissa.

Hän jatkoi  koko 15-minuuttisen automatkan paasausta siitä, kuinka tärkeää on olla naimisissa. "You have no husband, no children, you cannot be happy. You don't have a home". Kiitti! Selitin miehelle, että olen ihan onnellinen ilman aviomiestäkin ja kyllä minulla on koti, se on nyt juuri täällä Kabulissa missä olen töissä. Saan tehdä töitä ja juttuja, joita haluan tehdä ja olen siitä hyvin onnellinen. "Mutta ei se ole koti, kukaan ei ole odottamasssa kotona kun tulet töistä.." (mies mainitsi jotain myös pyykin pesusta.) Tajusin että keskustelu menee ympyrää.

Kärsivällisyyteni ei enää riitä näihin uteluihin. Tiedostan, että kyselyillä yritetään saada selville, kuinka "kunnollinen" nainen olen - onko minulla aviomiestä tai edes veljeä, joka omistaa ja suojelee, ja jota saa passata, jotta elämäni olisi onnellista ja antoisaa. Aina kun kuulen tämän "do you have a brother?" -alkusepustuksen, sisälläni alkaa jo kyteä. Pinna ainakin kasvaa, ja ihan hyvä miettiä välillä itsekin näitä elämän peruskysymyksiä: mitä onni oikein on ilman avioliittoa? Se on kuulkaas just tätä, kivaa elämää välillä ihan näin vaan yksin ja usein myös muiden ihanien ihmisten kanssa.

Uusi presidentti, samat ongelmat

Tänään Afganistan sai vihdoin uuden presidentin - Karzai lähtee pois ja tilalle tulee Ashraf Ghani. Päivä on historiallinen, sillä tänään on ensimmäinen kerta, kun valta vaihtuu rauhanomaisesti ja demokraattisesti tässä maassa.

Vaalit eivät olleet helpot. Vaalien toisella kierroksella kesäkuussa Ghani julistettiin voittajaksi, mutta toiseksi tullut Abdullah Abdullah ei hyväksynyt tulosta, väittäen että koko prosessi oli täysin korruptoitunut. Abdullah oli voittanut vaalien ensimmäisen kierroksen. Kun hän ei suostunut hyväksymään ääntenlaskun tulosta, alkoi kolme kuukautta kestänyt ruljanssi - äänten uudelleenlaskeminen ja tarkastaminen YK:n varjelevien silmien alla.

Uusi presidentti. Kuva: AFP

Kolmen kuukauden tarkastusprosessi oli rankka ja joskus melko koominen. Jokainen ääni tarkastettiin pöytien ääressä vaalikomission hallitiloissa, joissa mukana jokaisessa tarkastuspisteessä oli Abdullahin edustaja, Ghanin edustaja, vaalikomission edustaja ja YK:n edustaja. Riitaahan siitä tuli.

Tyypit väittelivät keskenään esimerkiksi äänestäjien vaalilipukkeisiin laittamista rukseista: "onko tuo ruksi vai allekirjoitus? Allekirjoituksia ei hyväksytä." - "Tässä laatikossa on liian monta lipuketta, joissa on samanlaiset, täysin identtiset ruksit, eli yksi ihminen on vedellyt satoja rukseja" - "Mutta mistä sen voi tietää, tämä ruksi tässä on ainakin vähän erilainen..." - "Tämä ei ainakaan ole allekirjoitus, vaan ruksi, isoisälläni on samanlainen tapa vedellä rukseja". Vaalikomission tiloissa käytiin verbaalisen riitelyn lisäksi myös fyysisiä taistoja - jotkut löivät turpiin, joltain murtui nenä. Joku veti puukon esiin. Aikuiset ihmiset.

Ja kuvitelkaa: näitä äänilipukkeita oli kahdeksan miljoonaa, eli ei mikään ihan pieni työ. Ghani lopulta julistettiin voittajaksi 55% äänisaaliilla, satojatuhansia ääniä hylättiin vaalivilpin takia. Monien ihmetykseksi nämä kaksi vihollista suostuivat, USA:n tukemana, perustamaan vallanjakamishallituksen, jossa Abdullah toimii vähän niin kuin pääministeri.

Ghani on fiksu mies, entinen valtiovarainministeri ja Maailmanpankin asiantuntija. Tämän päivän puheessaan Ghani kehotti Talibania ja muita ääriryhmiä neuvottelemaan rauhasta uuden hallituksen kanssa. Tähän Talibanin PR-henkilö sanoi, että ei toivoa - uusi hallitus ja presidentti eivät merkitse heille mitään, sillä ne ovat USA:n tuotoksia. Tänään aikasemmin itsmurhapommittaja iski Kabulin lentokentän lähellä tappaen neljä ihmistä. Taliban hyökkäsi tänään tuhoisasti myös itäisessä Paktian maakunnassa.

Abdullahin vaalijuliste Kabulissa keväällä 2014.

Ghani teki tänään kuitenkin jotain, josta annan hänelle aplodit. Puheessaan hän mainitsi vaimonsa. OMG. Tämä on melko ennenkuulumatonta Afganistanissa - presidentti Karzain vaimoa ei ole näkynyt tai kuulunut missään yli kymmeneen vuoteen. Ghani kiitti puheessaan vaimoaan, joka on tukenut häntä ja Afganistanin naisia. Pieni juttu, mutta aika kova juttu kuitenkin.

Uudella presidentillä on paljon ongelmia. Valtion kassasta puuttuu yli 500 miljoonaa dollaria ja valtion virkamiehille ei pystytä tällä hetkellä maksamaan palkkaa. Yksi Ghanin ensitöistä on allekirjoittaa kahdenvälinen turvallisuussopimus Yhdysvaltojen kanssa, jotta ensi vuonna Afganistaniin voi jäädä ulkomaalaisia sotilaita kouluttamaan täkäläisiä turvallisuusjoukkoja. Taliban ja muut kreisit ovat iskeneet vahvasti ja verisesti viimeaikoina. Huumekauppa kukoistaa ja oopiumia viljellään enemmän kuin pari vuotta sitten. Naisilla ei vieläkään ole oikeuksia. Oikeuslaitos on heikko. Korruptio nakertaa aika lailla kaikkea joka puolelta.

Jää nähtäväksi, pystyvätkö uudet kumppanit Ghani and Abdullah johtamaan Afganistania jonkinlaiseen uuteen kukoistukseen, vai hajoavatko vallanjakamissuunnitelmat sisäiseen riitelyyn. Tänään valta on kuitenkin vaihtunut suhteellisen rauhallisesti, ja se on aika hieno juttu jo itsessään. Onnittelut Afganistanille!

Uhkakuvia

Sain tällaista sähköpostia entiseltä työpaikaltani:

	10:50 pm (2 days ago)
to expat, info

Hi Team,

It’s come to our attention that there is a credible threat of increased kidnappings for the next two weeks. The information specifically mentions the targeting of French, American and British citizens. Given that our company policy is to allow staff a great deal personal accountability and freedom of movement, we recommend that all international staff take increased precautions when traveling around Kabul. For example:

1.       Make sure that all car doors are locked at all times

2.       Do NOT walk alone on the streets (you know who you are)

3.       When going to supermarkets or chicken street, please go in a group

4.       Be extra vigilant about choosing your extracurricular activities (now is not the time to walk Kabul wall or go to Qargha lake)

If you have any questions, please feel free to get in touch.

Thank you,

Onneksi en ole ranskalainen, amerikkalainen tai brittiläinen, mutta olen aika varma, etteivät kidnappaajat tarkista uhriensa passeja etukäteen. Kuulin myös tällä viikolla, että tiedustelun mukaan Kabuliin on saapunut kolme autopommia. Kukaan ei tiedä, missä ne ovat ja koska ne räjähtävät, mutta ne tulevat räjähtämään jossain. Tällä viikolla vihdoin sovittiin uudesta presidentistä, hallitusmuodosta ja vallanjakamisdiilistä, ensi viikolla on presidentti Ghanin virkaanastujaiset. Meillä on täysi ulkonaliikkumiskielto päällä ja odotettavissa on, että talibanit ja muut ääriryhmät yrittävät häiritä seremoniaa kaikin mahdollisin tavoin. 

"Meillä on uskottavaa tietoa, että kahden viikon sisällä ehkä joku ulkomaalainen kidnapataan". 

"Kaupunkiin on tullut kolme Toyotaa täynnä räjähteitä" (Melkein jokainen auto Kabulissa on Toyota).

Tiedetään, että uhkia on olemassa, mutta ei tiedetä, missä tai milloin ne realisoituu. Monet usein kysyvät minulta, eikö minua pelota täällä. Totta kai pelottaa välillä, mutta ei elämää voi täydessä pelossa elää 24/7, muuten mistään ei tulisi mitään. En menisi töihin tai ruokakauppaan, en näkisi ikinä kavereitani.

Kuulin eilen yhdestä kollegan kollegasta, jolla oli alituinen pelko siitä, että hänen työkaverinsa leikkaa hänen päänsä irti. Voisin itsekin ajatella, että vihannesmyyjä puukottaa minut huomenna kun menen ostamaan porkkanoita. Autokuskini voi kidnapata minut ja myydä talibaneille. Ryhmä asemiehiä voi tulla ravintolaan ja ampua kaikki ruokailijat, lapsista vanhuksiin. Kaikkea paskaa voi elämässä tapahtua ja tapahtuukin aivan liian usein, hyville ihmisille. Kaikkia riskejä ei vain voi ennakoida. En voi pysyä 200 metrin etäisyydellä kaikista Kabulin Toyotoista. Voin vain toivoa parasta, etten olisi väärässä paikassa väärään aikaan, mutta en voi lopettaa elämistä ennen kuin on sen aika.

Karu, kaunis ja köyhä Afganistan

Bongasin juuri mielettömän helmen netistä - tämän YLE:n Elävän arkiston matkakertomuksen Afganistanista vuodelta 1969. Kertomus on aika koskettava ja myös vavahduttava ja järkyttävä - niin moni asia, joista suomalainen kertoja tässä kertoo vuonna 1969 voisi olla myös kerrontaa vuodelta 2014. Jotkut asiat, joista hän kertoo ovat muuttuneet, mutta ikävä kyllä huonompaan suuntaan.

"Afganistan on kehitysmaa ja kokee kaikki kehitysmaan vitsaukset. Huomattava osa afgaaneista on vielä nykyaikaisten kulkuneuvojen ulottumattomissa, eristäytyneinä, lukutaidottomina, tietämättöminä, unohdettuina." 1969/2014.

Aaseja käytetään vielä paljon ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen. Kesäkuun vaalien jälkeenkin monilla alueilla aasit kuljettivat äänilaatikoita paikasta toiseen. Teiden kunto on yleisesti vielä huono.

Jotkut asiat ovat kuitenkin toisin. Kertoja käy Bamiyanin maakunnassa, jossa kävin itse aikaisemmin tänä vuonna. Bamyan on yksi suosikkipaikoistani. Vuonna 1969 miesääni kertoo isoista kallioon hakatuista buddhapatsaista, jotka kohoavat jopa 54 metrin korkeuteen. Mies kertoo, kuinka buddhien kasvot ovat hakattu pois alueelle muuttaneiden muslimien toimesta. "Itse patsaita ei ole voitu hävittää. Ne ovat vielä yhä siinä." Valitettavasti Talebanit räjäyttivät ja tuhosivat nämä kauniit patsaat vuonna 2001 - nyt jäljellä on enää tyhjät aukot kalliossa.

Mies kuvailee ajomatkaansa ja Bamyanista Kabuliin. Nykyään ei ole mahdollista ajaa tätä reittiä, sillä Talebanit pitävät hallussaan monia alueita tällä välillä, ja kidnappauksen ja kuoleman riski on suuri.

Bamyanin buddha.

"Kun basaareissa harhailee saa mielikuvan että kaikki myy jotain toisilleen... on parturi töissä kadulla leikkamassa tukkaa tai ajamassa partaa, on nauhoihin pujoteltuja kuolleita varpusia paistiksi, siellä on kotitekoisia katukahviloita, joista saa syömista ja juomista, joskaan hygieenisiä vaatimuksia ei kannata nostaa kovinkaan korkealle." Mies voisi kuvailla tässä myös Kabulin basaareita tänä vuonna.

"Naisia näkee silloin tällöin, he ovat hunnutetuja sillä naisten asema muhamettilaisessa Afganistanissa on vielä alistettu". En ole samaa mieltä siitä, että hunnun käyttö osoittaisi että naiset ovat alistettuja, mutta siihen faktaan osoittaa kuitenkin vielä moni muu asia,  kuten naisiin kohdistuva väkivalta, "kunniamurhat", lapsiavioliitot, naisten myyminen velkojen maksamiseksi, naisten huono asema työmarkkinoilla, naisten lukutaidottomuus. Näin muuten videossa naisen, jolla oli minihame - nykyään ei sellaista katukuvassa näkyisi ikinä.

"Afganistan on monessa mielessä kehittymätön maa...sitä katsellessaan joutuu tekemään itselleen kysymyksen... Miten käy itse Afganistanin, nouseeko se?" Hyvä kysymys vuodelta 1969, ja vieläkin ajankohtainen. Huomenna pitäisi julkistaa presidentinvaalien lopulliset tulokset. Koko äänten uudelleenlaskentaprosessi on ollut kaoottinen, täynnä epäselvyyksiä, riitelyä ja konfliktia, ja monet pelkäävät, että tulosten tullessa syntyy vielä lisää kaaosta ja konfliktia, joka jakaa ja murtaa maan.

Miten käy itse Afganistanin, nouseeko se?

Joukkoraiskaus Kabulissa

23.8 Kabulissa tapahtui järkyttävä joukkoraiskaus. Aina kun Intiassa käy näin, siitä uutisoidaan joka tuutista (hyvä niin), mutta olen ihmetellyt kansainvälisen median hiljaisuutta aiheesta. Afganistanissa kuitenkin kuohuu ja ihmiset ovat raivoissaan.

Kymmenen miestä raiskasivat neljä naista kun he olivat matkalla kotiin perheidensä kanssa Paghmanin alueelta lähellä Kabulia hääjuhlan päätteeksi. Aseistetut miehet pysäyttivät autot, ryöstivät miehiltä ja naisilta korut ja rahat ja raahasivat naiset raiskattavaksi heidän aviomiestensä edessä. Yksi naisista oli raskaana.

Kuusi miehistä on pidätetty ja afgaanit vaativat miehille hirttotuomiota pikimmiten. Kollegani haluaisi julkisen hirttämisen. Kun kysyin, eikö kärsiminen loppuiän vankilassa olisi parempi vaihtoehto, hän totesi että ei, koska tässä maassa he kuitenkin pääsisivät vapaaksi rahan tai suhteiden avulla. Kaduilla on ollut protesteja ja sosiaalisessa mediassa kiertää raivo.

Tietenkin raiskauksia tapahtuu paljon Kabulissa ja Afganistanissa, mutta niistä harvoin puhutaan asiaan liittyvän häpeän ja stigman vuoksi. Monia tämä joukkoraiskaus on muistuttanut 90-luvun puolivälin sisällissodan vuosista, jolloin ryöstelyä ja joukkoraiskauksia tapahtui paljon. Monet kokevat, että yleinen turvallisuustilanne on huonontunut paljon viime vuosina.

Nämä kuvat ovat Kabulin poliisilaitokselta ja ne kiersivät pari päivää sitten Facebookissa, josta kollegani lähetti ne minulle. Kuvat ovat ahdistavia ja tapaus on aivan järkyttävä, mutta kuvat antavat minulle jollain lailla toivoa. Niissä naiset ovat tulleet poliisilaitokselle tunnistamaan raiskaajansa. Naiset ovat vahvoja, he katsovat raiskaajaansa silmiin ja tarttuvat miehen paitaan - tämä on se paskiainen, joka raiskasi minut. Naiset eivät hiljenneet tai jääneet kotiin. Naisten aviomiehet ja sukulaiset eivät painostaneet heitä hiljenemään ja jäämään kotiin, kuten valitettavan usein tapahtuu perheen "kunnian" säilyttämisen vuoksi. Naiset vaativat oikeutta. Afgaanit vaativat oikeutta. Nämä naiset ovat kärsineet niin paljon, mutta ovat näin vahvoja. Kaikki kunnioitus heille.

Tämä kuva on otettu moskeijassa Heratin kaupungissa, jossa perjantaina miehet allekirjoittivat nimiään raiskattujen naisten tukemiseksi.

Maailman avaajat

Minua on ahdistanut viime aikoina nämä Isiksen mestausvideot. Ensin amerikkalaisjournalistin pää leikattiin veitsellä irti pari viikkoa sitten ja video ladattiin nettiin. Eilen toinen amerikkalais-israelilainen toimittaja koki saman kohtalon. Molemmat olivat olleet töissä Syyriassa ja joutuneet tämän terroristiverkon kidnappaamiksi. Molemmat vasta kolme-nelikymppisiä miehiä, tekemässä hyvää työtä.

Toinen oltaisiin videolla esiintyvän jihadistin mukaan voitu pelastaa, jos USA lopettaisi iskunsa Irakissa. Ensimmäinen kuollut, James, oli kidnapattu jo kertaalleen Libyassa, mutta palasi silti takaisin Syyriaan. Jotenkin ihailen tätä oman tien kulkemista ja päättäväisyyttä seurata sitä, mikä tuntuu itselle oikealta. Tietenkin jälkiviisaana on helppo tuomita hänen valintansa ja sanoa että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Hän oli sanonut, että journalismi kyseisillä paikoilla on tärkeää, sillä ilman sitä ihmiset eivät tiedä mitä kaikkea kamalaa tapahtuu. Ihan totta. Mutta vaikka ihmiset tietävät, vaikka tietäisivät ihan kaiken, muuttuisiko silti mikään?

Afganistanissa vuosi on ollut toimittajille rankka, monia on tapettu työnsä vuoksi.

En voisi olla kuten James, mutta ei olisi kiva olla Obamakaan tällä hetkellä. Hän on hyvä tyyppi, mutta varmasti tuntee syyllisyyttä siitä ettei voinut pelastaa näitä toimittajia. Eilen kuolleen toimittajan viimeisissä sanoissa hän kysyy Obamalta, mitä järkeä koko USA:n Irakin sodassa on ollut. Sodassa piti olla kyse amerikkalaisten ihmisten pelastamisesta ja etujen turvaamisesta, joten hän kysyy, miksi hän joutuu maksamaan presidentin teoista omalla hengellään. Hänet hyvin todennäköisesti pakotettiin sanomaan noin, mutta Obama tuskin on kovin hyvillä mielin tällä hetkellä.

Eilen murhatun toimittajan äiti oli lähettänyt terroristijärjestölle videon, jossa hän pyysi heitä palauttamaan poikansa kotiin. En voi edes kuvitella, mitä teloitettujen perheet käyvät läpi. Ei vain se, että heidän poikansa ovat poistuneet tästä maailmasta, vaan se, että heidän brutaalista murhasta on olemassa video, jonka lopussa heidän päänsä ovat heidän mahansa päällä, ja tätä videota ovat katselleet miljoonat.

En halua katsoa videoita, mutta jotenkin silti mietin, että pitäisikö. Kaikkea pahaa tapahtuu maailmassa koko ajan ja nämä miehet menettivät henkensä. Olisiko jotenkin velvollisuuteni katsoa ja oikeasti nähdä mitä tapahtui? Kuten miehet, jotka kuolivat työnsä vuoksi - - hekin olivat siellä, vaikeilla alueilla sodan keskellä, katsomassa mitä oikeasti tapahtuu. Toisaalta, katsomisesta ei ole mitään hyötyä ja video voisi aiheuttaa jonkinlaisen psykologisen häiriön itselleni.

Järjestö uhkaa tappaa seuraavaksi brittiläisen toimittajan, jonka he ovat kidnapanneet. Mihinköhän tämä loppuu? En ole ennen osannut suoranaisesti pelätä esimerkiksi al-Qaedaa, mutta näitä uusia kreisejä pelkään. Ja minua ärsyttää se, koska sitä he juuri haluavat.

Lomailun loppu + Portugalin helmet

Vietin juuri kaksi ihanaa viikkoa Portugalissa hyvien ystävien ja siskoni kanssa. Paussi oli paljon kaivattu. Matkustaminen on kivaa ihan itsessään, mutta mukavaa siinä on myös matkojen suunnittelu: ihanaa miettiä, mihin menisi seuraavaksi, millaisia ravintoloita siellä on ja missä on parhaat kahvilat. Mukavaa on myös se, kun tulee kotiinpaluun aika, ja tajuaa, ettei se ajatus vaikuta täysin vastenmieliseltä. Kun on OK tulla kotiin, tietää, että on tekemässä ainakin jotain oikeaa elämässään.

Portugalissa lomaillessani ilahduin taas niin yksinkertaisista asioista kuten kaduilla kävelemisestä ja kahviloissa ja pubeissa käymisestä. Kabulissa asumisessa on vieläkin yksi parhaita juttuja se, miten ihanalta tuntuu mennä lomalle ja kokea kaikki elämän perusasiat aivan fantastisina.

Tässä breikkini top kasi:

1) First Class -lentäminen: tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun lensin ykkösluokassa. Se oli Afganistanin Safi Airwaysilla, koska he olivat täysin sössineet buukkaukseni ja lentoaikataulutuksen. Valittamalla saa, hehe. Lentoemännät olivat todella yli(teko)mukavia ja tarjoilivat erimakuisia tuoremehuja oikeista laseista. Ruoka tarjoiltiin posliiniselta lautaselta ja pöytään sai pienet omat posliiniset suola- ja pippurisirottimet. Tilaa oli. Ykkösluokka on kuitenkin mielestäni vähän yliarvostettu juttu - ihan kiva, jos siitä ei tarvitse maksaa, mutta ei todellakaan satojen dollarien arvoinen.

2) Lissabonin parvekkeet ja laatat

Ihania:

3) Tämä koira joka chillaili katolla Taviran kaupungissa eteläisessä Portugalissa:

4) Maailman parhaat leivonnaiset eli pastels de nata. Niitä tuli syötyä aika paljon:

5) Kuohuviiniä katolla Tavirassa. Kabulissa harvoin saa kuohuviiniä, ja ei ainakaan katolla:

6) Mielettömän hyvä lounas järjettömän kauniissa maisemissa Herdade do Esporao -viinitilalla. Kaunein lounaani ikinä:

7) Tämä kasino Estorilissa. Voitin 17 euroa hedelmäpelistä. Tämä kasino on Euroopan suuurin ja  kuulemma inspiroi Ian Flemingiä Casino Royale -tarinaan:

8) Lissabonin iso Mercado da Ribeira -ruokahalli, jossa myytiin vaikka mitä, kuten tämä kuvassa näkyvä musta lohihampurilainen, joka ei kuitenkaan ollut hirveän hyvä. Viini oli hyvää ja kaksi euroa lasi:

Hyvä matka, hyvä olla takaisin. Afganistan on vaalisotkun keskellä ja kukaan ei tiedä mitä täällä tapahtuu. Siitä lisää myöhemmin.

Pakolaukku

Opin Afganistaniin muuttaessani pakolaukun, grab bagin, käsitteen. Täällä monilla ulkomaalaisilla on ns. grab bag, laukku täynnä tärkeitä asioita, joita tarvitsee jos tulee äkkilähtö hyökkäyksen takia. Itse en ole tähän mennessä vaivautunut pakkaamaan pakolaukkua. Jos siellä pitää olla kaikki tarpeellinen, se tuntuu aika mahdottomalta koska kaikkea tarpeellista käytän yleensä jokapäiväisessä elämässä eikä ne voi olla pakattuna johonkin "sitten kun" -laukkuun.

Päätin kuitenkin viime viikolla pakata tällaisen laukun, koska turvallisuusjutut ovat menneet vieläkin huonommaksi: työpaikkaani kohtaan on ollut suoria uhkia ja olen nähnyt ihmeellisiä unia. Viime torstaina näin unta, että asuinpaikkaani hyökättiin ja laskeuduimme bunkkeriin yli 100 kerrosta. Seuraavana päivänä kuulin, että asuinpaikkaamme kohtaan on taas tullut joku uusi tietty uhkailmoitus täkäläisen CIA:n tiedustelun pohjalta. Sinä iltana oli vähän huoli puserossa.

Takaisin laukkuasiaan: kun pakkasin laukkua, mietin mitä ihmettä sinne kuuluu laittaa. Passi ja rahani ovat aina käsilaukussani, enkä voi laittaa niitä tähän extralaukkuun. Laitoin sinne farkut, joita en käytä usein, koska voin kuvitella että kun tulee äkkilähtö ei ole kiva olla ilman housuja. Laitoin sinne t-paidan, nenäliinoja, sukat ja alusvaatteet. Rintsikat tietty, koska se vasta epämukavaa olisikin olla jumissa bunkkerissa kuusi tuntia ilman rintsikoita. Siinä vaiheessa loppui mielikuvitus. Voisin kuvitella, että jos on paniikki päällä, otan mukaani tasan kännykän ja käsilaukun jos kykenen. Mitä sinne kuuluu laittaa? Suklaata? Veitsi? Valokuvia? Laastareita? Tulitikkuja? Lenkkarit? Kirjoja? Vettä? Kahvia? Hakaneula?

Valmiina.