SOCIAL MEDIA

Wednesday, 31 July 2019

Suomiloman 5 parasta

Vietin ihanat kaksi viikkoa perheen kanssa Sauvon rantatalollani. Kun kerroin töissä, että olin koko kaksi viikkoa perheen kanssa mökillä, sain vastaan hämmästyneitä reaktioita "siis kestit perheesi kanssa kaksi viikkoa?! En kestä yleensä edes kahta päivää." Onneksi perheeni on kiva ja heidän kanssa on kiva hengailla.

Ei vaan, ymmärrän tämän reaktion, mutta itselleni kyse on enemmän siitä, miten uuvuttavaa on olla ihmisten keskellä kaksi viikkoa putkeen, ihan sama vaikka he olisivat ihan parhaita.



Kahden viikon lomasaalis on iso. Top-vitoseni:

1) Uusi terassi


Rakennutin pihalleni loman ensimmäisenä päivänä uuden terassin. Ja on kyllä ehkä elämäni parhaimmin sijoitetut rahat ne. Terassi tuo 30 lisähengailuneliöä ulos - se on täydellinen kunnon ruokapöydän mahduttamiseen koko perheelle ja myös aivan paras joogapaikka. Josta pääsen 2. kohtaan.



Siskoni mies rakensi myös upean laajennetun terassin kalliolle nuotiopaikkoineen:




2) Aamurutiinit


Aloitin joka aamun teekupposella uudella terassillani, ja joko meditoin ja joogasin yksin tai ohjasin joogaa perheelleni. Monen aamun kruunasi myös SUP-lautailu, kiitos siskoni miehen, joka oli päättänyt ostaa tällaisen aarteen arkea ilahduttamaan. Suppailun jälkeen pulahdin mereen, jonka jälkeen katettiin aamiainen (lounas), jota syötiin urakalla pari tuntia. Joka päivä tuoreita mustikoita, mansikoita ja upeaa uutta tuttavuuttani sinimarjakuusamaa. Kreikkalaista jukurttia ja georgialaista hunajaa. Parasta!

Teabag truths.

En tiedä parempaa joogapaikkaa.




3) Yhdessä syöty ruoka


Mielestäni on outoa sanoa, että ruoka on parasta, mitä lomassa on, koska ruoka on parasta mitä arjessa on. Elämässä on!

Britakakkuluomukseni.


Hiiligrilli 4eva.

Eton mess, simppeliä ja toimivaa.


4) Kirppariaarteet


Lapsesta asti lempipuuhiani on ollut kirpparien koluaminen. Vietin usein koulun jälkeen tunteja kaivellen aarteita pikkuisten kyläkirppisten uumenista. Minua myös kiusattiin "oudoista" vaatteistani ja "mummotyylistäni", mutta tyypit eivät vaan ymmärtäneet mikä oli oikeasti cool.  

Lomalla tykkään etsiä ensiksi käsiini tietoa kirppareista. En ole vielä mistään maailman kolkasta (ja olen käynyt melkein 70 maassa) löytänyt yhtä jänniä kirppareja kuin Suomen pikkukaupungeista. Joudun kirppareilla tietynlaiseen hurmoksen tilaan ja uppoudun tavaroihin aivan täysillä, ja näen potentiaalia melkein kaikessa. Tälläkin kertaa piti pelata aika hyvää tetristä, että tavarat mahtuivat autoon.

Tämä ei lähtenyt mukaan.

Tämä söpö sininen tuoli sen sijaan huusi huostaanottoa Alles Gute Vintagessa Sauvossa. Se on nyt terassillani onnellisena.

Löysin Kemiön Loppis-kirpparilta tämän ilahduttavan creepyn julisteen koristamaan rantasaunaani. 

Salon Aarresaaresta lähti mukaan tämä kukkateline.


5) Rantasauna. Ja ihan kaikki!


Saunoimme rantasaunalla joka päivä. Ennen rantasaunan omistamista minun olisi ollut vaikea ymmärtää, miten saunomiseen voi kulua huomaamatta helposti neljä tuntia, mutta nyt ymmärrän. Ymmärrän mistä tässä kaikessa on kyse. Puiden sytyttäminen, siideri, sipsejä, pulahdus mereen, saunaan, repeat. Ihan perusjuttuja, mutta niin parhaita.


Kuppi kirpparilta, tietenkin.
Tuoli Salon EkoCenter kierrätyskeskuksesta, jossa pääsin taas kokemaan hillitöntä iloa upeista vanhoista tavaroista.


Terassin jälkeen kesän paras sijoitus oli varmaankin 30 euroa, jotka kulutin pinkkiin muoviflamingoon. Se edustaa nyt uljaana rantasaunan edessä.



Tuesday, 9 July 2019

Kännykät purkkiin ja takaisin 90-luvulle

Tulin juuri Suomeen, jossa vietämme lomaa koko perheen kanssa mökilläni kaksi viikkoa. Siskoni tulevat Lontoosta ja Reykjavikista, ja koko perhe on koolla. Näin tapahtuu yleensä vain korkeintaan kaksi kertaa vuodessa.


Vietin viime viikolla iltaa georgialaisten kavereiden kanssa khachapurista (maailman paras juustoleipä!) nauttien yhdessä Tbilisin ihanimmista ravintoloista. Muistelimme lapsuuttamme, joka oli heillä vähän erilaista 90-luvun neuvostovaikutteisessa Georgiassa. He muistelivat, ettei sähköä ja vettä aina ollut. Kun kyselin, mikseivät he osaa uida, kuulemma siihen aikaan kaikki uimahallien altaat olivat sähkön puutteen takia jääkylmiä, eikä koulussa opeteltu uintia. Vanhemmilla oli aika paljon murheita ja käytännön huolia, eikä ollut aikaa viedä lapsia järvelle opettelemaan.

Yksi asia oli kuitenkin sama kaikkien meidän lapsuudessa. Nostalgioimme aikaa, jolloin ei ollut älypuhelimia ja olimme kaikessa enemmän läsnä. Minua ärsyttää (kuten monia muitakin) nykyään se, että puhelimet keskeyttävät aika lailla kaiken tekemisen. Ruokailun, kahvittelun, saunomisen, grillaamisen, elokuvien katselemisen, lautapelien pelaamisen.  90-luvulla pelaaminen ja jutteleminen olivat aika erilaisia kokemuksia.


Ja myönnän tietenkin ensimmäisenä, että oma tapani tarkastella kännykkää muun tekemisen aikana on hyvin ärsyttävä. Haluan siitä eroon. Mottoni on jo jonkin aikaa ollut - how you do anything is how you do everything. Onnelisuus tulee läsnäolosta, siis oikeasta hetkessä olemisesta ja kaiken vastaanottamisesta sellaisena, kuin se on. Tätä pitää nykyään aika tietoisesti harjoitella. Jooga ja meditaatio kehittävät tätä taitoa, mutta arjen pienillä muutoksilla voi myös vaikuttaa.


Niinpä ehdotin perheelle, josko tekisimme kännykkäsopimuksen - kaikkien kännykät kerätään purkkiin aamuyhdeksästä iltayhdeksään, ja ne saa ottaa sieltä vain, jos puhelin soi. Mielestäni nerokas idea, mutta kannatus oli vaihtelevaa. Yksi kokee, ettei hänellä ole ongelmaa, joten tarvetta sääntöön ei ole. Toinen nojaa siihen, että sosiaalisessa mediassa roikkuminen on työn kannalta välttämätöntä. Siskoni 9-vuotias tytär oli ajatuksesta innoissaan.

Katsotaan, miten käy! Ei ole varmaan itsellenikään helppoa, mutta varmasti ihan hauska back to the 90s kokeilu.

Friday, 5 July 2019

Imagine all the people


Tiedättekö sen tunteen, kun päivän edetessä loppua kohti, viimeinen asia, jota jaksaisi, on jutella ihmisten kanssa?

No, ehkä ette jos ette ole samanlaisia introverttiydessä iloisesti pesiviä kottaraisia kuin minä.

Olen viime aikoina tarkkaillut olotilojani, ja huomannut että olen usein töistä tullessa tosi väsynyt. Siis tosi väsynyt. Yleensä töistä kotiin lähtiessä olen vielä melko täynnä energiaa ja optimismia jatkuvasta päivästä, illasta ja tulevista mahdollisuuksista. Viime aikoina olen kärsinyt jo pahasta pään jomotuksesta jo taksissa matkalla kotiin, ja ainoa asia, jonka jaksan kotona tehdä, on kuppi rooibos-teetä ja Daim-suklaan syöminen viltin alla.

Uskon, että siitä tietää, että on elämässä oikealla polulla, kun tekemisestä saa lisää energiaa, eikä tekeminen vie sitä pois. Inspiraatio ruokkii itseään. Kun tekee sitä, mitä rakastaa ja mitä kuuluu tehdä, asiat soljuvat. Ei ole vastustusta, vaan kaikki lainehtii ilman pakottamista. Effortless.

Tänään vietin koko päivän joko tapaamisissa tai matkalla niihin, kello kahdeksasta kuuteen. Yleensä ne päivät, jolloin ei ole tapaamisia, ovat parhaita. Ei siksi, että tapaamiset olisivat jotenkin tylsiä (tänään esimerkiksi opin paljon ihmiskaupasta ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta), vaan siksi, että ainainen vireänä ja reagoivana oleminen on rasittavaa, ihan sama mikä seura tai teema kyseessä.

Googlasin muuten kottaraisen heti tuon ylhäällä olevan vertaukseni jälkeen, ja sain tietää muun muassa tämän:

Ennen uuden pesän rakentamista kottaraisella on tapana viskata edellisvuoden rojut pöntöstä pois.

Kottaraisetkin konmarittaa!

Opin myös tämän:

Kottaraisten ahdingosta syytettiin ranskalaisia ja belgialaisia. Ranskalaiset näet eliminoivat lentokoneesta suihkutetuilla myrkyillä miljoonia kottaraisia.

Nyt ahdistaa vielä enemmän. Ihmiset.

Kevyempää viikonloppua!




Monday, 10 June 2019

Älkää kuunnelko setiä

Tiedättekö sellaisia (yleensä) miehiä, jotka tietävät tarkalleen, mitä sinun kuuluisi tehdä elämälläsi ja jakelevat neuvoja ihan kyselemättä? Ettekö? No hyvä, mutta minäpä tiedän monia, ja kerron teille muutamasta.

Lähdössä Kabulin lentokentältä yli sadan kilon matkatavaroitteni kanssa, kohti uusia unelmia.
Muistan tämän hetken melko elävästi, vaikka siitä on jo kohta kaksi vuotta. Istuin entisten pomojeni kanssa iltaa toisen heistä kotona, mielettömän hyvää uusiseelantilaista Sauvignon Blancia lipitellen (uusiseelantilainen Sauvignon Blanc on muuten ainoa hyvä valkoviini, jota maa päällään kantaa), vihreää wasabijuustoa syöden ja niitä näitä kulahtaneella kangassohvalla jutustellen. Olin lähdössä silloisestani työpaikastani, ja miehet kyselivät, mitä suunnitelmissani on tehdä seuraavaksi.

Sanoin, että haluan keskittyä täysillä tasa-arvoasioiden parissa työskentelyyn. Nämä vanhemmat herrat ilmoittivat, että siitä ei kyllä oikein uraa saa ja se on muutenkin sellaista blah blah hömppänöyhtää. Toinen heistä oli samaa minulle jo kertonut jo monta kertaa aikasemmin - olisi parempi hankkia joku varmempi ja oikea työ.

He kehottivat minua jatkamaan sitä, missä olen jo hyvä. Eli se oli siihen aikaan viestinnän hommat, joita tein enemmän täyspäiväisesti, vaikka oikea intohimoni ja motivaationi on aina ollut tasa-arvoasioissa, joita tein silloinkin aina sivujuonena vaikka pääosassa oli joskus viestintä.

Lasissa ei ole uusiseelantilaista Sauvignon Blancia vaan libanonilaista valkoviiniä, joka maistui ihan kamalalle.

Näiden herrojen mukaan on hyvin harvinaista, että ihminen voisi olla enemmän kuin yhdessä aiheessa todella hyvä, siten miten minä olin todella hyvä silloin viestinnän hommissa. He olivat todella väärässä, ja kun nyt mietin, heidän näkemys työstä ja urasta, ja onnellisuudesta noin yleensä, on aika rajoittuneen surullista.

Olen nimittäin myös todella hyvä tasa-arvoasioiden asioiden parissa työskentelyssä. Olen työskennellyt aiheen parissa vuodesta 2006 kun aloitin yliopiston, ja töissä aina hakeutunut aiheen pariin. Paras käänne tässä setämiesten neuvonannossa on ollut varmaan se, että päädyin vuotta myöhemmin työskentelemään heidän ylipomonsa kanssa ja kirjoittamaan tasa-arvostrategian YK:lle, jota myös heidän organisaationsa joutuvat implementoimaan.

Kun he miettivät, että tuosta gender-hommasta tuskin mitään tulee, voin todeta, että siitä tuli konkreettisesti paljonkin, ja mieleni tuotokset ovat nyt heidän toimistopöydillään ja kulahtaneilla kangassohvilla toimeenpantavana, heidän ylimpien pomojen valvomana.


Ei nimittäin ole totta, että vain yhdessä asiassa voi olla totaalisen hyvä. Olen edelleen todella hyvä viestinnässä, mutta en vain koe isompaa motivaatiota työskennellä asian parissa organisaatioissa. Olen myös hyvä joogaopettaja. Ja nykyään tasa-arvoneuvonantaja kansainvälisessä organisaatiossa. Minua pyydetään mukaan eri projekteihin ja tilaisuuksiin puhumaan ja jakamaan tietojani laajemmin.

Surullista on se, että jos joku olisi kertonut minulle tällaisia viiltäviä analyysejä omista kyvyistäni ja rajoitteistani vaikka 10 vuotta sitten, olisin varmaan uskonut herkemmin ja ohjaillut toimintaani sen mukaan. Onneksi olen tietyin tavoin vahvempi kuin silloin, joten kaikki sedät voivat kertoa minulle niin paljon mielipiteitään siitä, mitä minun kuuluisi tehdä työkseni, ja se ei oikeastaan edes kiinnostaisi pätkääkään.

Aika lailla monessa asiassa voi olla hyvä ja menestyä, jos aiheeseen riittää kiinnostusta ja paloa. Aikaisemmin olin todella ärsyyntynyt pomoilleni heidän alentavasta sävystään ja besserwisseröinnistä. Nyt tiedän, että hekin vaan tarkastelivat asiaa vain omilta nurkiltaan, omien kokemuksiensa läpi ja rajoittamana.

Että rauhaa ja rakkautta heille, mutta yksi neuvo kaikille muille: älkää uskoko setien analyyseja omista kyvyistänne ja maailman mahdollisuuksista. 
Tuesday, 4 June 2019

Villa Garikula - syrjäseudun maaginen taidekeskus

Koin viikonloppuna jotain todella hämmentävää, ja sen nimi on Villa Garikula.

Kyseessä on puinen vuonna 1885 rakennettu talo keskellä pikkuruista Akhalkalakin kylää keskellä Georgiaa, noin tunnin ajomatkan päässä Tbilisistä. Talossa asuu taiteilijapariskunta, ja kesäisin paikka toimii taiteilijoiden kokoontumis- ja inspiraatiopaikkana ja taidefestivaalinäyttämönä. Paikassa siis jaetaan taidetta, ja se on itsessään taidetta.



Talo toimii siis taiteilijoiden kerääntymispaikkana, uusien ideoiden ja taiteellisten tuotosten hautumona. Paikka haluaa myös taiteen avulla välittää tärkeitä demokraattisia viestejä liittyen ihmisoikeuksiin, ympäristöön ja sananvapauteen.

Garikula perustettiin vuonna 2000 kun neuvostoliittoaikainen taideskene oli tuhoutunut ja georgialainen taide etsi uutta syntymää, suuntaa ja vapautta. Sitä ennen paikka oli toiminut muun muassa orpokotina ja nuorten leirikeskuksena neuvostoaikana.




Vähän creepyn taidetalon pihalla voi ihastella monenlaisia moderneja taideteoksia, kuten tämä roskaihminen. Ehkä se kuvaa meidän tuhoavaa ja kaiken kuluttavaa elämäntapaa? Tai vaan sitä, että ollaan ihan roskasakkia tämän kaiken kauneuden keskellä yhtä kaikki?

Trashy but looking good.



Tässä on sydämenmuotoon aseteltua metallilankaa ja lamppuja - varmasti illalla sykähdyttävämpi kokemus:


Villa Garikulassa järjestetään kesäisin myös työpajoja, koulutuksia ja kaikenlaisia erilaisia kohtaamisia. Tuli mieleen, että tässäpä olisi myös mahtava miljöö järjestää jooga-, meditaatio- ja taideretriittejä. Ehkä yksi lisättävä asia jatkuvasti kasvavalle elämäni to do -listalle?



Art Villa Garikulassa hienoa on aika lailla kaikki, mutta varsinkin sitä ympäröivä luonto. Linnut laulavat, perhoset liitelevät nätteinä ympäriinsä ja kukko kiekuu jossain kauempana. Kummitustalomaista taidelukaalia ympäröi upeat viinitarhat.




Paikassa jopa vessa on mielenkiintoinen kokemus.




Aikamme huhuiltuamme ja koputeltuamme rapistuneisiin oviin ja ikkunoihin talosta tuli nainen huikaten gamarjoba! Hän on talossa asuva georgialainen taiteilija, joka jakaa taidekartanon taiteilijamiehensä kanssa.

Vaikka paikka oli virallisesti suljettu ja muita vieraita ei paikassa ollut, hän kutsui meidät pienelle kierrokselle talon sisään. Siellä oli yhtä hienoa kuin olin ulkomuodon perusteella arvaillut. Hyvin omituista, mutta yksityiskohtaisen ja maagisen hienoa.

Kutsuvierastaiteilijat ovat saaneet yhdessä koristella paikan seiniä.

Garikulasta löytyy myös ihana paijattava koira nimeltään Maxi.

Tämä on kuulemma joku kuuluistan ranskalaisen taideteos. Talon nainen kertoi tästä statement piecestä innoissaan ja ylpeänä.

Voisin ottaa myös omaan kotiini.

Pullo seinän sisässä, miksi ei?
Talon upean naisen kynästä.







Tässä olisi hyvä paikka fiilistellä tätä kaikkea kauneutta lasi paikallista saperavia kädessä, luonnon energioita keräillen. Kuistilla joku Giorgi voisi maalata uutta abstraktia taideteostaan hammastahnalla ja steariinilla samalla kun toinen garikulalainen rakentaa tilataideteosta viiniköynnösten juureen.

Tuntuu siltä, että tänne pitää palata.