Lentoemäntäsankarini

Saavuin tänään Heratiin, Afganistanin läntiseen maakuntaan. Lentokoneessa tapasin aivan mielettömän naisen. Ulkonäön perusteella oletin, että hän ei ole afgaani, mutta varmaan Tadzikistanista. Hänellä oli Safi Airwaysin univormu päällä: lyhyt kirkkaansininen jakku, housut, kirkasta punaista huulipunaa, hiukset isolla nutturalla, ei päähuivia. Ei todellakaan tyypillinen afgaaninainen.

Naiset iltapäiväkävelyllä eilen Kabulin joen varrella.

Vielä uskomattomammaksi asian tekee se, että hän on etniseltä taustaltaan pashto (pataani) ja on kotoisin vanhoillisesta Logarin maakunnasta. Hazarat ovat usein vapaamielisempiä ja naisilla on enemmän mahdollisuuksia, tajikeilla vähän vähemmän, mutta pataanit ovat usein kaikista tiukimpia mitä tulee naisiin ja heidän vapauteen työskennellä ja kulkea vapaammin.



Hän valmistui pari kuukautta sitten yliopistosta englannin kielen kandinohjelmasta. Hän aloitti työt Safi Airwaysilla (Afganistanin paras lentoyhtiö, olen fani) kuukausi sitten ja tienaa noin 350 dollaria kuussa, joka on hyvä palkka. Hän elättää sillä perhettään Kabulissa. "Melkein kaikki naiset haluavat vain heti löytää poikaystävän tai mennä naimisiin, mutta minä en halua miestä - haluan käydä töissä ja oppia uusia asioita." Sankari.

Arvioin, että koko lentokone paheksuu häntä - nuori nainen töissä, palveluammatissa, lyhyt jakku, ei päähuivia. Kollegani varmisti, että näin on - kukaan tässä koneessa (paitsi minä) ei pidä asiaa mitenkään hyvänä juttuna. Jopa naiset kuulemma puhuisivat hänestä pahaa.

Kysyin lentoemännältä, mitä mieltä hänen perheensä on hänen työstään. He hyväksyvät työn (raha on varmasti ihan mukavaa), mutta monet sukulaiset eivät. Monille hän ei edes kerro, missä oikeastaan on töissä.



Hän oli niin itsevarma, motivoitunut ja onnellinen. Haki juuri uusia töitä Turkish Airlinesilta. Koko parisatainen matkustamo tuomitsee häntä, mutta hän ei välitä. Hän joutuu usein seksuaalisen häirinnän kohteeksi töidensä aikana. "Kandahariin menevät lennot ovat kamalimpia." Mutta hän kertoo asiasta heti miespuoliselle pomolleen, joka menee ojentamaan ahdistelijoita samantien.

Haluaisin itselleni osan tämän naisen tarmosta, vahvuudesta ja itsevarmuudesta.

Ehkä mahtavin matkalaukkuhihna, jonka olen koskaan nähnyt. Matkatavaroita tarvitsi odotella vain pari minuuttia kun ne kärrättiin koneesta takaovelle ja siitä hihnalle.

Odotin laukkuani tuloaulassa, kun eräs afgaanimies rupesi juttelemaan. "Niin hienoa, että sinä tulet tänne Amerikasta ja kunnioitat meidän kulttuuria käyttämällä päähuivia. Se lentoemäntä oli ihan kamala, ja hän on sentään afgaani! Ei mitään kunnioitusta!"

Mies varmaan luuli että olen jotenkin otettu tästä kommentista. Kysyin häneltä, miksei lentoemäntä saisi pukeutua niin, kuin itse haluaa. Se ei ole soveliasta täällä meidän kulttuurissa. Kysyin miehen mielipidettä, miksiköhän lentoemäntä ei halunnut pukeutua huiviin. Se on varmaan joku markkinointikikka, se vetoaa moniin nuoriin miespuolisiin asiakkaisiin ja tuo lisää tuloja yhtiölle.

Sanoin miehelle, että mielestäni nainen on todella rohkea. Ai rohkea - mitä, tappoiko hän 15 talebania, mikä hänestä tekee rohkean?! Mies kiihtyi ja ärsyyntyi. Jotenkin mahtavaa, että täällä päin se, kuinka monta talebania on tappanut, on rohkeuden indikaattori.

Sanoin, että hän on rohkea, koska hän uskaltaa elää niin kuin haluaa eikä välitä muiden mielipiteistä. Täällä teidän kulttuurissa monien mielestä naisten ei ole oikein soveliasta edes käydä töissä vaan olla vaan kotona, tehdä ruokaa ja hoitaa lapsia. Hän tekee mitä haluaa ja tukee rahallisesti perhettään, vaikka se ei ole hänelle helppoa. Se on rohkeutta.

Mies ei oikein osannut sanoa enää mitään. Poimin matkalaukkuni ja muistin vielä mainita, että en ole Amerikasta.

Toivottavasti tapaan vielä tämän lentoemännän paluumatkalla. Mikä inspiraatio elää enemmän omannäköistä elämää ja välittää vähemmän muiden mielipiteistä tai esteistä. Idolini.

Ökyviikonloppu

Monilla Kabulissa asuvilla ulkomaalaisilla on tapana mennä Dubaihin rentoutuslomalle, tai shoppailemaan pekonia ja alkoholia. Olen asunut täällä aika kauan, enkä ollut ikinä käynyt Dubaissa, paitsi pitkillä layovereilla ja hakemassa viisumia. Vietin pari viikkoa sitten viikonlopun kaverini kanssa Dubaissa - en erityisesti edes pidä paikasta, mutta tämä tuli tarpeeseen.

Menopaluu FlyDubai-lentoyhtiöllä Kabulista Dubaihin maksaa noin 350 euroa ja matka kestää 3 tuntia. Hyvä onni ei ollut läsnä lähtöpäivänä, sillä päädyimme odottamaan Kabulin lentokentällä 10 tuntia. Sään vuoksi kone lähti Dubaista Kabuliin monta tuntia myöhässä. Olisi varmaan ollut ihan järkevää tarkistaa tämä asia netistä ennen kuin lähdimme lentokentälle, mutta siitä tuli kuitenkin ihan ikimuistoiset 10 tuntia. 10 tuntia, jotka saivat Dubain luksuksen tuntumaan vielä enemmän luksukselta. Kun lentokenttämies vihdoin kuulutti, että boarding FlyDubai, huudahdin riemusta.

Odotus.

Dubaissa yövyimme Le Royal Meridien Beach Resort & Spa -hotellissa, joka on yksi upeimmista hotelleista, jossa olen ikinä ollut. Näkymä parvekkeelta oli tämä:



Hotellissa on oma yksityinen hiekkaranta, monia ravintoloita, baari, uima-allas, spa, ja kaikkea mitä yleensä voi tarvita tai haluta.

Perjantaibrunssit ovat suosittuja Dubaissa. Melkein kaksi vuotta sitten olin brunssilla japanilaistyylisessä Nobussa, ja paikasta tuli heti lempiravintolani koko maailmassa. Se on älyttömän kallis - brunssi sisältäen kaiken proseccon, viinin ja cocktailit, mitä jaksaa juoda, maksaa 150 euroa + tippi. Mutta ruoka, tunnelma ja palvelu on ihan mielettömän hyvää (viivyimme 4 tuntia) ja tämä brunssi ei unohdu ikinä. Kulutan paljon mieluummin rahaa ruokaan ja ravintoloihin kuin vaikka merkkivaatteisiin, spa-hoitoihin tai kosmetologilla käymiseen.

Paras annos Nobussa, Black Cod Yuzu Miso

Paprikasushia! Niin punaista ja kaunista, näyttää ihan kalalta.

Kurkku-sake-cocktail ja joku punainen drinkki.

Neljän tunnin prosecco- ja sushiövereiden jälkeen matka jatkui kohti Dubai Mallia - mielettömän kokoinen ostoskeskus, jossa eksyn joka kerta. Siellä on yksi kiva ravintola, johon menen aina siellä ollessani - Social House, jonka terassilta on upeat näkymät:



Koko lauantain vietin rannalla ja luin kirjaa - Nainen junassa. Aika jännä, paitsi arvasin jo puolivälissä kuka on murhaaja. En ole iso biitsi-fani, mutta päivän tai pari osaan nauttia. Kävin uimassa monta kertaa ja nautin siitä, että sain olla yksin mojitojen ja kirjani kanssa. Yksin biitsillä hengailussa on tosin se huono puoli, että mietin koko ajan, koska joku pöllii rahani ja kännykkäni, kun pulikoin aalloissa.












Koska 10-tuntinen lentokenttäodottelu söi koko torstain, miniloma jäi vain kahden päivän pituiseksi. Lento lähti Dubaista kello 4 aamuyöllä. Kun heräsin lentokoneessa, ajattelin, että nyt saavutaan Kabuliin. Kapteeni ilmoittikin että laskeudumme Peshawariin, Pakistaniin. Vietimme mukavat 3 tuntia Peshawarin kentällä, kunnes sää Kabulissa selkeni.

Matkan alku ja loppu eivät menneet ihan kuten suunniteltu,  mutta kaksi päivää siinä keskellä olivat aika hauskoja, kaiken vaivan ja rahan arvoista. Nyt Dubai on nähty ja koettu, ei tarvitse mennä enää uudestaan. Paitsi ehkä Nobuun. Sinne voisin mennä aina ja ikuisesti.

Peshawarin yllätyspysäkki.

Lähtisitkö järvelle

Näin Kabulin Qargha-järven viimeksi kolme vuotta sitten. Tänään palasin paikalle, ja se oli yhtä kaunis kuin mitä muistin. Viimeksi seilasimme järveä polkuveneillä, nyt järvi on osittain jäässä ja lumen peitossa.

 

Järvellä on Spogmai-ravintola, jonne eksyin ensimmäisellä visiitilläni ja palasin paikalle tänään. En tiennyt ensimmäisellä vierailulla, että paikalla on synkkä tarina - Talebanit hyökkäsivät tänne vuonna 2012 ja tappoivat yli 20 ihmistä. Tunteja kestäneen kamppailun jäljiltä seinissä on vieläkin luodinjälkiä.

Qargha-järvi on suosittu afgaanien keskuudessa ja monet tulevat tänne perjantaireissuille ja piknikelle perheiden kanssa kesäisin. Talvella järvellä ei tapahdu paljon mitään, paitsi tämä pieni huvipuisto, jonka karuselli pyörii vieläkin.

Lappi Kabulissa

Kävelin tänään ulos uuteen työviikkoon, ja ulkona odotti Lappi.

Presidentti julisti lomapäivän.

Neljä talvea Kabulissa enkä ole ikinä nähnyt näin paljon lunta. Vaikka se on kaunista, se on tappanut jo yli 40 ihmistä viime päivien aikana ympäri maata.

Kiehumispisteessä

Järjestimme tänään Kabulissa elokuvanäytöksen dokkarista Kiehumispiste. Mukana oli lähinnä Kabulin suomalaisia ja muutama ulkomaalainen, lakritsi- ja popcornkulhojen ympärillä sulassa sovussa, vaikka mielipiteet jakutuvat täälläkin melko rajusti.

Dokumenttia kuvaillaan näin:

Kiehumispiste on dokumenttielokuva, joka esittelee vihaisen ja jakautuneen Suomen eri osapuolet Odinin sotureista turvapaikanhakijoihin - kunnioittaen ja stereotypioita karttaen. Se on tarkoitettu johdannoksi ja keskustelun herättäjäksi ja katsottavaksi yhdessä kaikkialla siellä missä ihmiset kohtaavat.



Kiehumispiste oli mielenkiintoinen dokumentti, joka sai minut tuntemaan kaikkea sitä, mitä olen jo tällä viikolla kokenut: vihaa, epätoivoa, pelkoa, pettymystä, inhoa, ärtymystä, raivoa, surua. Mukaan tuli nyt myös vahva häpeä.

Dokumentissa kuvataan Suomen kahtiajakoa ja aivan järjetöntä rasistista vihaa. Yhdessä kohtauksessa kaksi pakolaislasta menevät lastentarhaan ja muut lapset sanovat etteivät pidä uusista tulokkaista, nimetkin "ovat tyhmiä". "Odinin soturit" ja uusnatsit mesoavat ympäri toreja bannereiden kanssa, "refugees have no right to be here and ruin Finland's safety." Mielenosoittajat sanovat somaleille, että toivovat heidän kurkkunsa viillettävän. Kuulutetaan, kuinka suomalaiset miehet eivät raiskaa naisia - muslimit raiskaavat ja alistavat. On ihan OK kulkea ympäriinsä t-paidassa tekstillä "Adolf Hitler, European Tour 1938-45".

Tämä ei ole se Suomi, josta olen ylpeä ja jota arvostan. Dokumentin katsomisen jälkeen puistatti - tiedän, että meininki on siellä nykyään tällaista ja tiedostan, että rasismi ja ulkomaalaisviha kukoistaa, Suomessa ja muuallakin Euroopassa. Sen näkeminen taas konkreettisesti kuitenkin lisää ahdistusta. Haluan olla kotimaastani ylpeä ja rakastan siinä niin monia asioita, mutta en ymmärrä, minne maa menee. Miten niin monista on tullut niin kylmiä ja rajuja? Miten vihapuhe on nykyään ihan mainstream?

Dokumentissa näytettiin myös iso siivu ex-kotikaupunkini Forssan turvapaikanhakijoita vastaan järjestetystä mielenosoituksesta:

Onneksi täältä pääsi pois yli 10 vuotta sitten.

Elokuvan mielenkiintoisia hetkiä ovat Tapsan ja Oulan keskustelut saunanlauteilla. He ovat eri mieltä melkein kaikesta, mutta pystyvät silti juttelemaan asioista rauhallisesti. Elokuvasta toivotaan "keskustelunavaajaa" ja tietynlaista tietä kunnioittavaan dialogiin. Ymmärryksen kasvamista ja kasvattamista.

Juttelin tästä kaverini kanssa näytöksen jälkeen - ei kai ihan kaikkea aina tule edes "ymmärtää" tai "yrittää avata keskustelun kautta"? Jos joku on täysi rasisti, joka ei koe, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, siitä on mielestäni turha keskustella tai avata dialogia. Kirjoitin asiasta myös vuosi sitten. Jos ihmiset eivät usko faktoja, keksivät omia faktoja, eivät usko ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon eivätkä omaa minkäänlaista kykyä empatiaan, niin en koe siinä tilanteessa hirveästi mitään, jota keskustelu voisi avata minnekään suuntaan. Paitsi sisäiseen raivooni.

Dokumentti ahdisti, mutta suosittelen sitä silti kaikille. Sen voi katsoa ilmaiseksi, jos järjestää tapahtuman ja rekisteröi sen - siis kuka tahansa voi rekisteröidä tapahtuman kotisohvalleen täällä. Yksityistilaisuudesta julkaistaan vain kaupungin nimi.