Surujen viikko

Lensin eilen aamulla Bamyanin maakuntaan, ja tunnin mittaisen helikopterilennon aikana ehdin miettiä paljon mennyttä viikkoa ja kaikkea sitä vihaa ja surua, mitä maailma käy läpi. Rakastan helikopterilla lentämistä - kuulokkeet vaimentavat moottorin äänen tarpeeksi hiljaiseksi taustameluksi, aurinko paistaa sisään ikkunoista, alla avautuu upeat Afganistanin vuoret, kopterin tärinä auttaa vajoamaan puolihorrokseen.

Viime viikolla huonoja uutisia on riittänyt melkein jokaiselle päivälle. Sain alkuviikosta tietää, että vanha opiskelukaverini, ruotsalainen toimittaja, on tapettu Tanskassa. Hän oli tekemässä juttua tanskalaisesta keksijästä ja meni hänen mukaan tyypin rakennuttamaan sukellusveneeseen, jonka mies upotti todennäköisesti tahallaan peittääkseen jälkiään. Kaveriani ei ole nähty sen jälkeen, mutta ruumistakaan ei ole löydetty – eilen mies tunnusti, että sukellusveneellä sattui "onnettomuus", ja hän ”hautasi” naisen mereen.

Hänen perheeltä tuli pyyntö, josko kaverit voisivat lähettää hänestä valokuvia ja muistoja. Sellaisen viestin lukeminen riipaisee. Kaverini oli vasta 30-vuotias, samanikäinen kuin minä. Hän oli lahjakas, inspiroiva ja kaikinpuolin kaunis ihminen. Hän oli matkustellut paljon ja raportoinut vaarallisimmistakin maailmankolkista, ja sitten hänet tapettiin Tanskassa, yhdessä maailman turvallisimmista maista, muutama kymmen kilometriä hänen kotoaan. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu. En voi edes kuvitella, mitä hänen perheensä joutuu käymään läpi.

Viikolla tuli myös toinen video julki Kabulissa kidnapatusta suomalaisesta avustustyöntekijästä. Katsoin videon muutamaan kertaan, siitä tuli toivoton olo. Kamalaa on myös lukea ihmisten kommentteja Hesarin tästä kirjoittamista uutisista – ”mitäs läks”, ”oma vika” jne. Miten voi olla niin vaikeaa monen ihmisen tuntea minkäänlaista empatiaa tai edes vähän yrittää laajentaa omaa ymmärrystä? Tai vaikka olisikin noin aliarvoisia kommentteja toisen ihmisen hädästä, voisiko ne pitää ihan vain omana tietonaan?

Torstaina telkkarissa uutisoitiin Barcelonan iskusta.

Perjantaina heräsin pitkään viikonloppuun, menin uimaan, saunaan ja joogaan, ja kun tulin kotiin, luin Turun tapahtumista. Turku on nykyinen kotikaupunkini, joten tapahtumat koskettavat paljon, niin kuin varmasti montaa suomalaista. Äitini ja muutama kaverini asuvat Turussa, ja on jotenkin absurdia soitella ja laittaa viestejä että ”onko kaikki OK” Kabulista, kun yleensä se kaikki menee toisin päin. Olin Turussa juuri viikko sitten ja kävelen kauppatorin halki melkein joka päivä. Kuten ruotsalaisen kaverini kohtalossa, ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu.

Maailma ei ole enää turvallinen paikka monin osin, mutta toivon, että Turun tapahtumat eivät lietso lisää vihaa ja kostoa, mikä vaikuttaa todennäköiseltä. Jotkut huolehtivat, että miten uskallan olla Kabulissa, mutta olisin voinut saada puukosta ihan pari korttelia kotoanikin. Pelolle ei saa antaa valtaa, koska joitain asioita ei vain voi ennakoida tai estää. Hienoa tässä(kin) iskussa oli huomata, kuinka ihmiset auttavat ja tukevat täysin tuntemattomia ihmisiä. Paljon on vielä hyvääkin jäljellä, toivottavasti se vielä voimistuisi.