Omaloma Vilnassa

Terveisiä Vilnasta! Olen täällä minilomalla itseni kanssa. Yövyn Kempinski-hotellissa, joka on yksi hienoimmista hotelleista, jossa olen ikinä ollut. Tykkään silloin tällöin panostaa ihaniin hotelleihin, varsinkin kaupungeissa, joissa se on melko edullista. Yksi suosikeistani on tähän mennessä ollut Lissabonin SANA-hotelli, ja nyt tämä. Henkilökunta on todella ystävällistä, meininki ei ole yhtään jäykkä tai pröystäilevä. Kun saavuin hotelliin tekemään checkiniä, kouraani iskettiin lasi kuohuviiniä. Aivan parasta.

Yksi asia ärsyttää kuitenkin aina viiden tähden hotelleissa - minun ei anneta kantaa omaa laukkuani. Heti joku tulee nykimään sitä pois, vaikka mielelläni kannan oman laukkuni. Se kuuluu ihan elämän perussettiin, kuten omien käsien peseminen ja oman rahan nostaminen automaatista. Tässä toistuu aina sama kaava - sanon että kiitos, mutta kannan itse. Mies yrittää ottaa väkisin. Sanon taas, että no thaaaanks, haluan itse. Häviän joka kerta. Onko olemassa jotain keinoa pitää itse laukku?! Kertokaa ihmeessä.

<3

Minulla on yksi vähän outo kammo - nimittäin taksikammo. En halua ikinä ottaa takseja, varsinkaan yksin. Jotkut voisivat luulla, että olen pihi asian suhteen, mutta oikeasti en vain halua ottaa takseja, koska asetelma kriipii. Taksikuskit ovat useimmissa maissa aina miehiä. Saavun täysin uuteen kaupunkiin, enkä tiedä yhtään, missä on mitäkin ja minnepäin oikeasti kuuluisi ajaa. Olen jonkun tuntemattoman tyypin takapenkillä, ovet lukittuna, no escape. Ymmärrän, että monissa maissa takseilu on ihan turvallista, mutta se on minulle aina todella epämukavaa.

Saavuin Vilnaan, ja lentokentän turistiopaspistemies sanoi, että kannattaa ottaa bussi 88. Helppo homma, kunnes odotin bussia ulkona 40 minuuttia, ja se ei ikinä tullut. Hyväksyin tappioni ja menin neuvottelemaan taksihinnoista. Olin koko matkan vähän kauhuissani - mitä jos mies ajaakin johonkin ihmiskauppiaan luo, ja minusta ei kuulla koskaan mitään? Katsoin muuten ekana iltanani täällä elokuvan Taken, joka vahvisti pelkoani ihmiskauppiaista. Ulkona on pimeää, ei tietoakaan missä oikeasti on Vilnan vanhakaupunki. Ymmärrän että pelkoni on melko irrationaalinen, mutta semmoista se on. Toinen asia, joka takseissa ärsyttää, on se, että monissa maissa taksikuskit yrittävät huijata lisää rahaa turisteilta, eivätkä suostu laittamaan mittaria päälle. Julkisilla kulkuvälineillä pääsee niin paljon helpommalla!

Katedraaliaukio.

Vilnassa kuuluu käydä Genocide Museumissa, joka kertoo karua tarinaa Liettuan historiasta natsien ja Neuvostoliiton vallan alla. Kellarissa on vankila ja teloituskammio. Museorakennus oli ennen KGB:n päämaja.

Museon kellari oli vankila.

Karmivan museon jälkeen päätin mennä tsekkaamaan Parkas Outletin, josta kuulemma saa urheiluvaatteitta ja muita juttuja outlet-hinnoin. Se sijaitsee kuitenkin 7 kilometrin päässä keskustasta, ja taksikammoni takia päätin selviytyä bussimatkasta kuin paikallinen. Eksyin Vilnan lähiöihin, mutta vihdoin löysin paikalle vain tajutakseni, että siellä ei ole mitään mielenkiintoista - en löytänyt edes rinkkaa, joka oli se ainut asia, jonka halusin.

Lost in the suburbs.

Pettymyksen jälkeen palasin keskustaan bussilla ja söin sushia. Yksi asia, joka soolomatkailussa on erilaista, on iltojen vietto. Jos olen kaverin kanssa liikkeellä, usein iltoihin kuuluu baarit ja pubit. Nyt olen viettänyt iltani ökyhotellihuoneessani tv;tä katsoen, juustoja syöden ja kuohuviiniä juoden. Molemmat ovat erilailla hauskoja tapoja viettää lomaa.

En pääse yli siitä, kuinka hieno tämä hotelli on. Tulin hotellin aulaan kirjoittamaan tätä juttua, tilasin negronin. Tarjoilijamies toi pienen tapaslautasen juustoja, oliiveja ja pähkinöitä. <3. Iltaisin käyn hotellin spa-osastolla - höyrysauna, normaalisauna ja uima-allas. Sauna oli lämmitetty vain 70 asteiseksi, mutta celsiuksia tuli lisää kun vain pyysin.

Hotellin aamiainen on aivan ihana, kuten nyt kaikki muukin täällä. Savulohta, tuoreita leipiä, vohveleita, pannareita, kananmunia monella tapaa, kakkuja, hedelmiä, kuoharia, mehuja, kaikkea (en kyllä ikinä kykene juomaan kuoharia aamiaisella). Hotellien buffetaamiaisissa on vain se huono puoli, että nälkä tulee seuraavan kerran vasta myöhään iltapäivällä, jolloin ei saa kokeilla niin paljon erilaisia kivoja ravintoloita ja kahviloita. Valintoja, valintoja!

Tänään hillitsin itseni buffetissa, jotta pystyin syömään perinteistä liettualaista ruokaa lounaaksi. Vaaleanpunaista kylmää saltibarsciai punajuuri-keittoa ja perunapannukakkuja smetanan kanssa. Raskasta, mutta hyvää.

Vilna on todella kiva ja melko pieni kaupunki. Tänään veitin koko päivän tihkusateessa kävellen. Kävelin kauniin vanhankaupungin katuja ja tsekkasin Uzupis-kaupunginosan, joka on taiteilijoiden työmaa. Alue julistautui vuonna 1997 itsenäiseksi ja on nykyään mikrovaltio. Löysin valtion perustuslain, tällaista:

Monet kaverit ihmettelivät, miksi menin Vilnaan lomalle. Kaupunki ei monissa herätä paljon kiinnostusta. Voin kuitenin lämpimästi suositella paikkaa. Lähellä Helsinkiä (tunnin lento), todella halpa, eurot käytössä, söpö vanhakaupunki, shoppailumahdollisuuksia, kivoja ravintoloita. Kesällä paikka olisi varmasti vieläkin kivempi. Ja missä muualla maailmassa saa vaaleanpunaista keittoa?

Lasten mieli

8-18-vuotiaat lapset Kabulista osallistuivat taidekilpailuun aiheella "masennus." En tiedä, miten suomalaiset lapset lähestyisivät aihetta, mutta afgaanilasten taide on, no, masentavaa. Melkein kaikki piirustukset kuvaavat sotaa ja väkivaltaa.

Aivan mieletöntä taiteellista kapasiteettia mutta myös hyvin surullista. Ajattelin, että ehkä näen piirustuksia, jossa tytöt vaikka leikkivät keskenään, pelaavat jotain tai puhuvat toisilleen tai vanhemmilleen. Tai ehkä olisi vaikka koulukiusausta tai yksinäisyyttä. Sen sijaan näen ilkeitä, korruptoituneita poliisimiehiä, jotka haluavat varastaa toisen toimeentulon. Miehen, joka hakkaa vaimoansa. Sotilaskoneita, helikoptereita ja raketteja Kabulin taivaalla, traumatisoituneita lapsia.

Taas juttelin tänään afgaanikollegani kanssa siitä, mihin tämä maa on oikein menossa. Konflikti tappaa koko ajan enemmän ihmisiä, mutta muuta maailmaa ei enää jaksa kovin paljon kiinnostaa. YK laskee sodan uhreja joka vuosi, ja vuonna 2016 lukemat olivat taas huipussaan - 11,418 siviiliä kuoli tai haavottui vuoden aikana.

Olisi kiva ajatella, että ehkä vaikka 10 vuoden päästä kun tulen takaisin ja pyydän lapsia piirtämään aiheesta masennus, sotakoneet eivät enää kiertelisi Kabulia ja maa ei eläisi terrorin ja väkivallan pelossa. Epätodennäköistä, mutta aina kai saa toivoa.

Pois mukavuusalueelta

Olen tehnyt jonkinlaisen uudenvuodenlupauksen, vaikka en yleensä sellaisia lupauksia harrasta. Olen joululoman jälkeen yrittänyt oppia sanomaan asioille ja ihmisille useimmin "joo", eikä "ei" tai "ehkä" tai "en tiedä". Olen miettinyt, että pitäisi osata elää vähän enemmän niin, että tapaan enemmän ihmisiä, käyn enemmän ulkona ja avaudun enenmmän asioista.

Olen luonteeltani introvertti ja ylpeä siitä (kaikille introverteille ja muillekin muuten suosittelen kirjaa Quiet - the Power of Introverts in a World That Cannot Stop Talking.) Nautin paljon omasta ajastani ja hektisen päivän jälkeen tarvitsen aikaa yksinäni akkujen lataukseen. Tykkään paljon muiden seurasta, juhlista ja yhdessäolosta, mutta rakastan myös olla itseni kanssa, ihan yksin. Tykkään kuunnella enemmän kuin puhua, tykkään miettiä kunnolla ennen kuin puhun. Perusintroverttisettiä - tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi myös sosiaalinen.

Yritän avautua maailmalle vähän enemmän. Tämä vaatii vähän harjoittelua. Rakastan esimerkiksi kotonani olemista, hyvän ruuan kokkaamista itsekseni ja hyvien tv-sarjojen katselemista sohvallani. Aivan parasta. Kuitenkin, nyt kun joku kysyy illalliselle, sanon JOO vaikka pieni osa minua haluaisi jatkaa The Killingin katselemista kämpässäni. Olen itse aktiivisempi pyytämään muita ulos lounaalle ja illalliselle, vaikka olisikin kiire ja paljon töitä.

Juttelen enemmän työkavereille ja kyselen heidän kuulumisia paremmin. Menen juhliin, vaikka en tuntisi siellä ketään - tämä oli ensiksi aika kauhistuttavaa, mutta siinäkin kehittyy. Usein siellä on muitakin, jotka ovat tulleet yksin, ja on ihan ookoo lyöttäytyä toisten ryhmään ja esittäytyä ja kysyä miten menee. Toisinaan olen saanut vähän jäisen vastaanoton, mutta sitten siirryn baarin kautta kohti muita, kivempia ihmisiä.

Viime viikonloppuna menin espanjalaisten karnevaalijuhliin.

Yksinolo ja introverttius on jees, mutta samalla tajuan että on hyvä rakentaa sosiaalisia verkostoja ja tavata uusia tyyppejä. Aina kun menen uusiin juhliin, puhun uusille ihmille, opin jotain uutta.

Viime viikolla pelasin krikettiä. Krikettiä! En ole ikinä katsonut lajia telkkarista enkä tiennyt mitään säännöistä. Usein joukkuelajit kammottavat minua. En ole pelannnut joukkuelajeja lukion pakollisen liikunnan jälkeen. Perjantaiaamuna katsoin telkkaria ja join kolmatta maitokahvia, ja ajattelin että en jaksa mennä, ensi kerralla sitten. Pakotin itseni kuitenkin lenkkareihin, ulos ja urheilukentälle. Pelasin mukavan porukan kanssa krikettiä kolme tuntia, opin perussäännöt ja osuin palloonkin aika monta kertaa! Se päivä oli yksi kivoimmista pitkään aikaan.

Vähän kuin pesäpallo, mutta ei kuitenkaan! 

Kriketissä ei juosta pesille, vaan vain edestakaisin kahden keltaisen pökkylän (wicketin) väliä. Kriketistä on muuten viime aikoina tullut tosi suosittu afgaanien keskuudessa.

Kriketin jälkeen menimme syömään ja opetin peliporukalle hattupelin, jonka opetin myös perheelleni joululomalla. Hattupeli on mielettömän hauska, mutta yksi osa sitä on näyttelemistä, charades. Minua kammottaa näytellä tuntemattomien ihmisten edessä, mutta oma-aloitteisesti tein niin, ja se oli hauskaa.

Olen valittanut töissä pitkään, etten pääse ikinä matkoille maakuntiin, vaikka niin luvattiin työhaastattelussa. Päätin vihdoin tehdä asialle jotain, ja keksin itselleni matkan pohjoisen Balkhin maakuntaan valokuvaamaan projekteja ja haastattelemaan ihmisiä. En kysellyt lupia tai että voinkohan tehdä näin, sanoin vaan että tämä on hyvä idea ja sain suostuteltua projektipäällikön mukaan ja järjestämään matkan. Ensi kuussa kutsuu Mazar-i-Sharif!

Että less words, more action on näköjään minun elämänohjeeni tänä vuonna. Yritän harjoitella avautumista ja sosialisointia ja epämukavuusalueelle menemistä. Silti pidän kiinni introverttiminästäni. Buukkasin matkan ensi viikolle Vilnaan. Aion yöpyä luksushotellissa YKSIN kolme päivää, juoda punkkua ja katsoa telkkaria hotellin sängyssä ja haahuilla pitkin Vilnan katuja ja kahviloita, hiljaisuudessa, omien ajatuksieni kanssa. Aivan ihanaa sekin. Kabulissa odottaa sitten kriketti.