Omaloma Vilnassa

Terveisiä Vilnasta! Olen täällä minilomalla itseni kanssa. Yövyn Kempinski-hotellissa, joka on yksi hienoimmista hotelleista, jossa olen ikinä ollut. Tykkään silloin tällöin panostaa ihaniin hotelleihin, varsinkin kaupungeissa, joissa se on melko edullista. Yksi suosikeistani on tähän mennessä ollut Lissabonin SANA-hotelli, ja nyt tämä. Henkilökunta on todella ystävällistä, meininki ei ole yhtään jäykkä tai pröystäilevä. Kun saavuin hotelliin tekemään checkiniä, kouraani iskettiin lasi kuohuviiniä. Aivan parasta.

Yksi asia ärsyttää kuitenkin aina viiden tähden hotelleissa - minun ei anneta kantaa omaa laukkuani. Heti joku tulee nykimään sitä pois, vaikka mielelläni kannan oman laukkuni. Se kuuluu ihan elämän perussettiin, kuten omien käsien peseminen ja oman rahan nostaminen automaatista. Tässä toistuu aina sama kaava - sanon että kiitos, mutta kannan itse. Mies yrittää ottaa väkisin. Sanon taas, että no thaaaanks, haluan itse. Häviän joka kerta. Onko olemassa jotain keinoa pitää itse laukku?! Kertokaa ihmeessä.

<3

Minulla on yksi vähän outo kammo - nimittäin taksikammo. En halua ikinä ottaa takseja, varsinkaan yksin. Jotkut voisivat luulla, että olen pihi asian suhteen, mutta oikeasti en vain halua ottaa takseja, koska asetelma kriipii. Taksikuskit ovat useimmissa maissa aina miehiä. Saavun täysin uuteen kaupunkiin, enkä tiedä yhtään, missä on mitäkin ja minnepäin oikeasti kuuluisi ajaa. Olen jonkun tuntemattoman tyypin takapenkillä, ovet lukittuna, no escape. Ymmärrän, että monissa maissa takseilu on ihan turvallista, mutta se on minulle aina todella epämukavaa.

Saavuin Vilnaan, ja lentokentän turistiopaspistemies sanoi, että kannattaa ottaa bussi 88. Helppo homma, kunnes odotin bussia ulkona 40 minuuttia, ja se ei ikinä tullut. Hyväksyin tappioni ja menin neuvottelemaan taksihinnoista. Olin koko matkan vähän kauhuissani - mitä jos mies ajaakin johonkin ihmiskauppiaan luo, ja minusta ei kuulla koskaan mitään? Katsoin muuten ekana iltanani täällä elokuvan Taken, joka vahvisti pelkoani ihmiskauppiaista. Ulkona on pimeää, ei tietoakaan missä oikeasti on Vilnan vanhakaupunki. Ymmärrän että pelkoni on melko irrationaalinen, mutta semmoista se on. Toinen asia, joka takseissa ärsyttää, on se, että monissa maissa taksikuskit yrittävät huijata lisää rahaa turisteilta, eivätkä suostu laittamaan mittaria päälle. Julkisilla kulkuvälineillä pääsee niin paljon helpommalla!

Katedraaliaukio.

Vilnassa kuuluu käydä Genocide Museumissa, joka kertoo karua tarinaa Liettuan historiasta natsien ja Neuvostoliiton vallan alla. Kellarissa on vankila ja teloituskammio. Museorakennus oli ennen KGB:n päämaja.

Museon kellari oli vankila.

Karmivan museon jälkeen päätin mennä tsekkaamaan Parkas Outletin, josta kuulemma saa urheiluvaatteitta ja muita juttuja outlet-hinnoin. Se sijaitsee kuitenkin 7 kilometrin päässä keskustasta, ja taksikammoni takia päätin selviytyä bussimatkasta kuin paikallinen. Eksyin Vilnan lähiöihin, mutta vihdoin löysin paikalle vain tajutakseni, että siellä ei ole mitään mielenkiintoista - en löytänyt edes rinkkaa, joka oli se ainut asia, jonka halusin.

Lost in the suburbs.

Pettymyksen jälkeen palasin keskustaan bussilla ja söin sushia. Yksi asia, joka soolomatkailussa on erilaista, on iltojen vietto. Jos olen kaverin kanssa liikkeellä, usein iltoihin kuuluu baarit ja pubit. Nyt olen viettänyt iltani ökyhotellihuoneessani tv;tä katsoen, juustoja syöden ja kuohuviiniä juoden. Molemmat ovat erilailla hauskoja tapoja viettää lomaa.

En pääse yli siitä, kuinka hieno tämä hotelli on. Tulin hotellin aulaan kirjoittamaan tätä juttua, tilasin negronin. Tarjoilijamies toi pienen tapaslautasen juustoja, oliiveja ja pähkinöitä. <3. Iltaisin käyn hotellin spa-osastolla - höyrysauna, normaalisauna ja uima-allas. Sauna oli lämmitetty vain 70 asteiseksi, mutta celsiuksia tuli lisää kun vain pyysin.

Hotellin aamiainen on aivan ihana, kuten nyt kaikki muukin täällä. Savulohta, tuoreita leipiä, vohveleita, pannareita, kananmunia monella tapaa, kakkuja, hedelmiä, kuoharia, mehuja, kaikkea (en kyllä ikinä kykene juomaan kuoharia aamiaisella). Hotellien buffetaamiaisissa on vain se huono puoli, että nälkä tulee seuraavan kerran vasta myöhään iltapäivällä, jolloin ei saa kokeilla niin paljon erilaisia kivoja ravintoloita ja kahviloita. Valintoja, valintoja!

Tänään hillitsin itseni buffetissa, jotta pystyin syömään perinteistä liettualaista ruokaa lounaaksi. Vaaleanpunaista kylmää saltibarsciai punajuuri-keittoa ja perunapannukakkuja smetanan kanssa. Raskasta, mutta hyvää.

Vilna on todella kiva ja melko pieni kaupunki. Tänään veitin koko päivän tihkusateessa kävellen. Kävelin kauniin vanhankaupungin katuja ja tsekkasin Uzupis-kaupunginosan, joka on taiteilijoiden työmaa. Alue julistautui vuonna 1997 itsenäiseksi ja on nykyään mikrovaltio. Löysin valtion perustuslain, tällaista:

Monet kaverit ihmettelivät, miksi menin Vilnaan lomalle. Kaupunki ei monissa herätä paljon kiinnostusta. Voin kuitenin lämpimästi suositella paikkaa. Lähellä Helsinkiä (tunnin lento), todella halpa, eurot käytössä, söpö vanhakaupunki, shoppailumahdollisuuksia, kivoja ravintoloita. Kesällä paikka olisi varmasti vieläkin kivempi. Ja missä muualla maailmassa saa vaaleanpunaista keittoa?

Lasten mieli

8-18-vuotiaat lapset Kabulista osallistuivat taidekilpailuun aiheella "masennus." En tiedä, miten suomalaiset lapset lähestyisivät aihetta, mutta afgaanilasten taide on, no, masentavaa. Melkein kaikki piirustukset kuvaavat sotaa ja väkivaltaa.

Aivan mieletöntä taiteellista kapasiteettia mutta myös hyvin surullista. Ajattelin, että ehkä näen piirustuksia, jossa tytöt vaikka leikkivät keskenään, pelaavat jotain tai puhuvat toisilleen tai vanhemmilleen. Tai ehkä olisi vaikka koulukiusausta tai yksinäisyyttä. Sen sijaan näen ilkeitä, korruptoituneita poliisimiehiä, jotka haluavat varastaa toisen toimeentulon. Miehen, joka hakkaa vaimoansa. Sotilaskoneita, helikoptereita ja raketteja Kabulin taivaalla, traumatisoituneita lapsia.

Taas juttelin tänään afgaanikollegani kanssa siitä, mihin tämä maa on oikein menossa. Konflikti tappaa koko ajan enemmän ihmisiä, mutta muuta maailmaa ei enää jaksa kovin paljon kiinnostaa. YK laskee sodan uhreja joka vuosi, ja vuonna 2016 lukemat olivat taas huipussaan - 11,418 siviiliä kuoli tai haavottui vuoden aikana.

Olisi kiva ajatella, että ehkä vaikka 10 vuoden päästä kun tulen takaisin ja pyydän lapsia piirtämään aiheesta masennus, sotakoneet eivät enää kiertelisi Kabulia ja maa ei eläisi terrorin ja väkivallan pelossa. Epätodennäköistä, mutta aina kai saa toivoa.

Pois mukavuusalueelta

Olen tehnyt jonkinlaisen uudenvuodenlupauksen, vaikka en yleensä sellaisia lupauksia harrasta. Olen joululoman jälkeen yrittänyt oppia sanomaan asioille ja ihmisille useimmin "joo", eikä "ei" tai "ehkä" tai "en tiedä". Olen miettinyt, että pitäisi osata elää vähän enemmän niin, että tapaan enemmän ihmisiä, käyn enemmän ulkona ja avaudun enenmmän asioista.

Olen luonteeltani introvertti ja ylpeä siitä (kaikille introverteille ja muillekin muuten suosittelen kirjaa Quiet - the Power of Introverts in a World That Cannot Stop Talking.) Nautin paljon omasta ajastani ja hektisen päivän jälkeen tarvitsen aikaa yksinäni akkujen lataukseen. Tykkään paljon muiden seurasta, juhlista ja yhdessäolosta, mutta rakastan myös olla itseni kanssa, ihan yksin. Tykkään kuunnella enemmän kuin puhua, tykkään miettiä kunnolla ennen kuin puhun. Perusintroverttisettiä - tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi myös sosiaalinen.

Yritän avautua maailmalle vähän enemmän. Tämä vaatii vähän harjoittelua. Rakastan esimerkiksi kotonani olemista, hyvän ruuan kokkaamista itsekseni ja hyvien tv-sarjojen katselemista sohvallani. Aivan parasta. Kuitenkin, nyt kun joku kysyy illalliselle, sanon JOO vaikka pieni osa minua haluaisi jatkaa The Killingin katselemista kämpässäni. Olen itse aktiivisempi pyytämään muita ulos lounaalle ja illalliselle, vaikka olisikin kiire ja paljon töitä.

Juttelen enemmän työkavereille ja kyselen heidän kuulumisia paremmin. Menen juhliin, vaikka en tuntisi siellä ketään - tämä oli ensiksi aika kauhistuttavaa, mutta siinäkin kehittyy. Usein siellä on muitakin, jotka ovat tulleet yksin, ja on ihan ookoo lyöttäytyä toisten ryhmään ja esittäytyä ja kysyä miten menee. Toisinaan olen saanut vähän jäisen vastaanoton, mutta sitten siirryn baarin kautta kohti muita, kivempia ihmisiä.

Viime viikonloppuna menin espanjalaisten karnevaalijuhliin.

Yksinolo ja introverttius on jees, mutta samalla tajuan että on hyvä rakentaa sosiaalisia verkostoja ja tavata uusia tyyppejä. Aina kun menen uusiin juhliin, puhun uusille ihmille, opin jotain uutta.

Viime viikolla pelasin krikettiä. Krikettiä! En ole ikinä katsonut lajia telkkarista enkä tiennyt mitään säännöistä. Usein joukkuelajit kammottavat minua. En ole pelannnut joukkuelajeja lukion pakollisen liikunnan jälkeen. Perjantaiaamuna katsoin telkkaria ja join kolmatta maitokahvia, ja ajattelin että en jaksa mennä, ensi kerralla sitten. Pakotin itseni kuitenkin lenkkareihin, ulos ja urheilukentälle. Pelasin mukavan porukan kanssa krikettiä kolme tuntia, opin perussäännöt ja osuin palloonkin aika monta kertaa! Se päivä oli yksi kivoimmista pitkään aikaan.

Vähän kuin pesäpallo, mutta ei kuitenkaan! 

Kriketissä ei juosta pesille, vaan vain edestakaisin kahden keltaisen pökkylän (wicketin) väliä. Kriketistä on muuten viime aikoina tullut tosi suosittu afgaanien keskuudessa.

Kriketin jälkeen menimme syömään ja opetin peliporukalle hattupelin, jonka opetin myös perheelleni joululomalla. Hattupeli on mielettömän hauska, mutta yksi osa sitä on näyttelemistä, charades. Minua kammottaa näytellä tuntemattomien ihmisten edessä, mutta oma-aloitteisesti tein niin, ja se oli hauskaa.

Olen valittanut töissä pitkään, etten pääse ikinä matkoille maakuntiin, vaikka niin luvattiin työhaastattelussa. Päätin vihdoin tehdä asialle jotain, ja keksin itselleni matkan pohjoisen Balkhin maakuntaan valokuvaamaan projekteja ja haastattelemaan ihmisiä. En kysellyt lupia tai että voinkohan tehdä näin, sanoin vaan että tämä on hyvä idea ja sain suostuteltua projektipäällikön mukaan ja järjestämään matkan. Ensi kuussa kutsuu Mazar-i-Sharif!

Että less words, more action on näköjään minun elämänohjeeni tänä vuonna. Yritän harjoitella avautumista ja sosialisointia ja epämukavuusalueelle menemistä. Silti pidän kiinni introverttiminästäni. Buukkasin matkan ensi viikolle Vilnaan. Aion yöpyä luksushotellissa YKSIN kolme päivää, juoda punkkua ja katsoa telkkaria hotellin sängyssä ja haahuilla pitkin Vilnan katuja ja kahviloita, hiljaisuudessa, omien ajatuksieni kanssa. Aivan ihanaa sekin. Kabulissa odottaa sitten kriketti.

Seitsemän päivää Kabulissa

Minulta joskus kysellään, millaista arki täällä on ja mitä oikeastaan teen työkseni. Mietin välillä itsekin, että mihin kaikki aika oikeasti kuluu ja mitä oikeasti teen - niinpä päätin pitää viikon ajan kirjaa tekemisistäni ja liikkumisistani. Voilà:

Sunnuntai:

5:55 Herään isoon jysäykseen, joka on pommin ääni, ikkunat helisevät vähän. Jossain kauempana menee sireeni päälle. Laitan päälle radiopuhelimen ja kuuntelen josko jotain infoa tulisi tapahtuneesta. Yritän katsoa Twitteristä, mutta netti on liian hidas. Menen takaisin nukkumaan tunniksi. Pommi oli rekkapommi muutaman kilometrin päässä lähellä lentokenttää, muutama ihminen haavoittui mutta onneksi kukaan ei kuollut.

8:30 toimistolla, sähköpostien kirjoittelua, esitelmään valmistautumista, printtailua, kansioiden valmistelua esitelmää varten. Kabuliin on satanut paljon lunta yön aikana ja kollegat ovat asiasta innoissaan.

11:45 lähtö Yhdysvaltojen suurlähetystöön esitelmöimään naisiin kohtistuvaan väkivaltaan liittyvästä projektista, jota toivon USA:n tukevan rahallisesti. Esitelmä meni hyvin, ja hyvin nopeasti. 

14:30 takaisin toimistossa, sähköposteja, dokumettien editointia, työnkuvan kirjoittamista uudelle konsultille

15:30 lähdin aikaisin töistä koska:

16:30 tapaaminen Suomen suurlähetystössä, vähän työhön liittyviä juttuja, saunomista, illalllista, ihanaa pälpättää suomea maanmiesten ja -naisten kanssa. Ruisnappeja ja suomalaista tuorejuustoa - mahtavaa!

21.45 kotona, nukkumaan aikaisin, täysin väsynyt olo - saunominen vei kaiken energian, saunakestävyyteni on alentunut huomattavasti. Noloa. Aamulla herättänyt pommi ei myöskään auttanut asiaa.

Maananatai:

8:45 toimistolla, lähetän sähköposteja, keskustelen pomon kanssa työjutuista

10:15 lähtö terveysministeriöön kokoukseen jossa käsitellään paria uutta tutkimusraporttia

13:30 takaisin, lounaaksi linssikeittoa ja leipää. Oikoluen dokumentteja, pyyntö aluetoimistosta lehdistötiedotteeseen liittyen, hankin tietoa paikallisista terveydenhuollon työntekijöistä, jotka talibanit olivat kidnapanneet pari viikkoa sitten ja välitän tiedon eteenpäin. Pitkät keskustelut Admin-osaston kanssa kämppiemme uusista sähkömittareista, jotka muuttavat sähkölaskumme kymmenkertaisiksi edellisiin verrattuna.

17:00 kotiin, flunssainen olo, ei voi mennä hikiliikkumaan, katson pari jaksoa the Killingiä ja 30 Rockia ja syön salaattia, teen vähän työjuttuja.

22:00 nukkumaan, ennätysmäistä, sillä yleensä vasta puolenyön jälkeen.

Tiistai:

8:30 Tylsiä admin-hommia aamulla, konsultin, tutkimusfirman ja uuden harjoittelijan (saan oman harjoittelijan, niin kivaa!) työnkuvan kehittelyä, buukkaan lennot ja hotellit seuraavalle lomalleni, luen läpi Afganistanin tulevan HIV/AIDS -strategian ja lisään siihen kommentteja ja tekstiä gender ja ihmisoikeuksiin liittyen

13:00 lounaaksi taas linssikeittoa, paras lounasruoka. Suunnittelen, kirjoitan ja editoin kaksisivuisen esittelyn organisaatiostamme pomolle tulevia tapaamisia varten. Valmistelen PowerPointtia liittyen gender-asioihin ja humanitäärisiin ja emergency -tilanteisiin.

17:30 menen Insanity-hikiliikuntaan,  olen koukussa.

18:30 teen illalliseksi spaghetti bolognesea soijarouheesta, katson Killingiä, teen työjuttuja.

00:15 nukkumaan

Tein toimistooni oman kahvi/teennurkan ja löysin supermarketista tämän superihanan vedenkeittimen

Keskiviikko

8:30 töissä, sähköposteja

9:30 muokkaan koulutusesitelmää, valmistelen treenausmateriaaleja. Etsin projektiin tyyppejä, jotka ovat ammattivalokuvaajia, osaavat tehdä videoita ja kirjoittaa hyvin ja valmiita matkustelemaan Afganistanin vaarallisimpiin maakuntiin. Ei kovin helppo tehtävä. Googlaan hulluna, katselen portfolioita, käytän Facebookia ja lähettelen maileja.

12:30 lounas ravintolassa kavereiden kanssa, syön miekkakalaa ja kasviksia

13:30 töissä lisää sähköposteja, valokuvaajan/kirjoittajan/videotyypin metsästäminen jatkuu

15-16:30 kokous liittyen eri toimistojen koordinointiin - juuri tällaisia kokouksia on töissä aivan liikaa: puhutaan paljon ja suunnitellaan että miten tehdään paremmin yhteistyötä ja koordinoidaan, ja sitten asiasta ei kuitenkaan tule mitään järkevää ja konkreettista lopputulosta.

16:30-18:30 liian pitkiä juttutuokioita kollegojen kanssa, editointia, yleistä häsäilyä ja dokumenttien hiomista

19:30 kaverin yllätyssyntymäpäiväjuhlat, tein hummusta ja salaattia. Kaveri oli tehnyt mahtavan suklaakakun.

23:30 takaisin kotona, nukkumaan

Torstai:

8:30 Töissä, luen ja vastailen sähköposteihin, kirjoitan työnkuvauksia projektiin tuleville tyypeille, hion gender training -materiaaleja

12:30 lounaaksi linssikeittoa ja kukkakaalia työpöydän ääressä, etsin sosiaaliseen mediaan jotain aiheita ja kuvia, jatkan treenauksen suunnittelua, oikoluen pari dokumenttia, pitkä keskustelu kollegan kanssa, etsin vielä valokuvaajia ja katselen portfolioita netissä

16:00 Lempiautokuskillani on juhlat, koska hän sai vihdoin pysyvän työsopparin. Hän on ollut samaassa työssä 15 vuotta. Paljon afgaaniruokaa ja musiikkia, ihanaa.

18:30 lähden EU:lle syömään ja viettämään iltaa. Söin lohiquichen ja pinaattivuohenjuustosalaatin, nam. Salsa-ilta, mutta pysyin poissa tanssilattialta - salsataitoja pitää vielä hioa.

23:45 takaisin kotona, menen ravintolaan vielä yhdelle, tanssin

1:30 menen nukkumaan

Perinteistä afgaaniruokaa: kabuli pulao-riisiä, jossa rusinoita, manteleita, porkkanaa ja öljyä; perunaa ja lihaa

Perjantai:

10:30 herätys, aamiaiseksi banaani-mustikka smoothie, uunileivät, katson n. 5 jaksoa the Killingiä

15:30 menen tekemään töitä ravintolaan, koska siellä on paljon lämpimämpi kuin kotona. Juon pahaa kahvia ja kivennäisvettä.

17:30 tuttuja tulee ravintolaan ja töiden tekeminen keskeytyy, sosialisoidaan, syödään ranskiksia ja voileipiä

18:30 menen takaisin jäätävään kotiini, skypetän siskon ja äitin kanssa, surffailen netissä

20.00 Alan katsoa lisää Killingiä ja syön illalliseksi popcornia ja wasabipähkinöitä  ja teen itselleni vadelmadaiquireja (koska jos on blenderi, pakastevadelmia ja rommia, miksi ei!). Yksi jakso Girlsiä.

23:30 nukkumaan, nukahdan yhden aikaan.

Lauantai:

9:30 Herätys, aamiaiseksi kaksi kuppia kahvia, varaan hotellit Vilnasta ja Helsingistä seuraavaa lomaa varten, lähettelen työsähköposteja

12:00 tapaan kavereita lounaalla, syön margaritapizzan, joka maistuu taivaalliselle. Charlie Hebdon vastainen protesti käynnissä parin kilometrin päässä, kaksi ihmistä kuolee mellakoissa, poliisi ampuu laukauksia ilmaan.

14.00 lounas on ohi ja alan tehdä töitä, valmistelen koulutusta ja koulutusmateriaaleja ja editoin toista esitelmää. Tuttuja tulee koko ajan ja työ keskeytyy, Australia pelaa jalkapalloa Koreaa vastaan ja voittaa.

17:30 Insanity-hikitreenit

18:30 Teen ruokaa tulevalle viikolle: tomaattikeittoa, punajuurihummusta ja perunasalaattia, paahdan manteleita valmiiksi ensi viikon aamupuuroihin. Vaihdan vanhasta jääkaapista tavarat uuteen ja iloitsen siitä miten siistiltä se näyttää.

20:30 Syön illallista ja katson kaksi jaksoa Killingiä. Kirjoitan blogipostauksen, lojun netissä.

23:50 nukkumaan