Kahvilat ja muut maailman ihanimmat itsestäänselvyydet

Olen ollut vähän yli viikon lomalla Euroopassa. Tuntuu siltä, että olisin ollut lomalla jo kuukauden. Kun joku päivä lähden Kabulista lopullisesti, pelkään yhtä asiaa: että pienet asiat eivät enää tunnu niin upeilta, kuin nyt.

Yksi parhaimmista aamiaisista ikinä, Berliinissä, Betty'n Caty Prenzlauer Bergissä eilen.

Cafe Anna Blume tänään Berliinin auringonpaisteessa.

Varsovan Cafe Kulturalnan vessan lattia.

Olen asunut Kabulissa melkein neljä vuotta, mutta fiilistelen vieläkin elämän pieniä asioita jokaisella lomallani. Esimerkiksi sitä, että kaduilla voi kävellä ilman sen suurempaa huolta kidnappauksista tai pommeista. Kahviloita, joita on joka puolella, ja joihin voi vain kävellä sisään ja hengata vapaasti niin kauan kuin haluaa. Hanavettä. Ihanaa järjestelmällisyyden tunnetta liikennevaloissa, kun kaikki odottavat vihreää. Kauppoja, joissa myydään kymmeniä eri viinejä ja juustoja, ja olen ihan vapaa valitsemaan, mitä haluan. Sekoan aina jokaisessa supermarketissa ulkomailla. Hummusta, jukurttia, tuoreita marjoja, avokadoja, limejä, Ben & Jerrysiä, kunnon leipää, eri sipsejä kuin Doritos tai Lays! Paratiisi.

Krakovan Cytat-kahvilassa jaetaan myös elämänviisauksia hyvän juustokakun kylkeen.

Kreuzbergin kukkia.

Muroja hostellissa viime viikolla - kuin matkustaisi ajassa taaksepäin kymmenen vuotta.

Ihana Cafe Camelot Krakovassa.

Kun tekee kello 1 yöllä mieli savulohta ja leipää ja sekin on mahdollista.

Jossain Krakovan ja Varsovan välissä.

Leipä ja viini, 2.80 euroa Krakovan Literarni Kavarnassa.

Näkymät vessan ikkunasta baarissa Hampurin Reeperbahnilla eilen.

Saksassa on niin hyvät limsat ettei oikeastaan ole mitään syytä juoda alkoholia.

Viimeisen viikon aikana olen kulkenut Krakovassa, Varsovassa, Hampurissa ja Berliinissä. Enimmäkseen huumaannun niistä pienistä jutuista. Ne kaikki tuntuvat vieläkin niin isoilta.

Krakovassa viime viikolla olin yhtenä sateisena päivänä kuudessa kahvilassa ennen kuin kello oli edes kuusi iltapäivällä. Jokainen niistä oli ihana.

Mutta mitä tapahtuu, kun joskus palaan ns. normaaliin elämään? Pelkään sitä tunnetta, että kaikki tuntuu itsestäänselvyydeltä ja normaalilta, sellaiselta jokapäiväiseltä arjelta, joka ei enää sytytä samoja, vahvoja rakkaudentunteita supermarketin vihanneshyllyllä.

Haluan vaan tulevaisuudessakin rakastaa jokaista marketin hummusrasiaa niin kuin se olisi elämäni viimeinen.

Taistelukauden verinen alku

Viime viikko on taas ollut verinen Kabulissa. Tänään aamulla Kabulin keskustassa sijaitsevaan sotilassairaalaan hyökättiin. Viisi itsemurhaliiveillä, käsikranaateilla ja kivääreillä varusteltua miestä aloittivat hyökkäyksen yhden räjäyttäessä itsensä sairaalan portilla, jonka jälkeen neljä muuta ryntäsivät sisälle jatkamaan hyökkäystä, tappamaan siviilejä, sotilaita, siivoojia, lääkäreitä, terveydenhoitajia.

Kabulin sotilassairaalan teho-osasto.

Hyökkäyksessä on kuollut ainakin 30 ihmistä, mutta uhriluku on todennäköisesti paljon korkeampi. Isis ilmottautui hyökkäyksen tekijäksi. Arvasin heti, ettei kyseessä ole Taleban, sillä heillä on useimmiten jonkinlainen käsitys siitä, mitkä ovat sodan oikeussääntöjen mukaan sopivia kohteita. Sairaalat eivät todellakaan ole. Ei, vaikka sisällä hoidettaisiin sotilaita, sillä ei ole väliä. Kyseisessä sairaalassa hoidetaan myös siviilejä - se on yksi Kabulin parhaimmista sairaaloista, jolla on parhaimmat resurssit.

Kävin tässä sairaalassa muutama kuukausi sitten. Tapasin lahjakkaita kirurgeja ja potilaita, jotka olivat todella kiitollisia saamastaan hoidosta. Tämänpäiväinen hyökkäys kesti noin 7 tuntia, kun hyökkääjät linnoittautuivat massiivisen sairaalan sisään ja taistelivat afgaanijoukkoja vastaan.

Sairaalavisiitillä. Parempaa henkilökuntaa ja laitteita on vaikea löytää Kabulista.

Tasan viikko sitten Kabulissa räjähti kaksi kertaa päivän aikana kun Talebanit hyökkäsivät poliisiasemaa ja tiedustelupalvelua vastaan. Hyökkäyksessä kuoli ainakin 16 ihmistä, mukaan lukien viisi rokottajaa, jotka olivat kulkeneet päivän Kabulin kaduilla rokottamassa lapsia ovelta ovelle. Tapasin eilen heidän perheensä. Se oli yksi vaikeimmista työpäivistäni tähän mennessä.

Yksi iskussa kuollut rokottaja oli 35-vuotias nainen, jolla oli viisi lasta ja hän oli juuri valmistunut kätilöksi. Naisen aviomies ja lasten isä kuoli vuosi sitten syöpään, ja lapset ovat nyt orpoja, ilman minkäänlaista toimeentuloa. Kysyin 12-vuotiaalta lapselta, mitä hän haluaa tehdä isona ja mikä on hänen haaveensa. Hän kertoi, että halua olla isona kätilö niin kuin hänen äitinsä.

Kaikki perheet ovat surunmurtamia, mutta niin ylpeitä perheenjäsenistään, jotka tekivät tärkeää työtä lasten puolesta. Kaikki perheet sanoivat, että he kuolivat "oikein", tehdessään työtä, johon uskoivat. Yksi äiti, joka menetti nuoren poikansa iskussa, sanoi että Taleban ei anna afgaanien elää kunniallista elämää. He eivät toivo mitään muuta kuin rauhaa.

Tilanne Afganistanissa on todella huono ja se on mennyt huonompaan suuntaan jo pidemmän aikaa. On käsittämätöntä, että Suomi ja monet muut maat julistavat Afganistanin turvalliseksi maaksi, jonne on ihan OK palauttaa turvapaikanhakijoita.

Maahanmuuttovirasto linjaa: "Afganistanin yleisessä tianteessa ei ole tapahtunut merkittäväiä muutoksia keväästä 2016. Maahanmuuttovirasto ja Helsingin hallinto-oikeus ovat olleet yksimielisiä siitä, että Kabuliin voi palata ja sisäinen pako sinne on yleisesti mahdollista."

Taistelukausi alkaa joka vuosi maaliskuussa, kun Talebanit aloittavat tiheämmät iskunsa ympäri maata. Mukana on nyt Isis vahvempana kuin koskaan, ja kymmeniä muita ryhmiä, joilla ei ole mitään kunnioitusta siviilien elämää tai sodan sääntöjä kohtaan. Että tervetuloa Kabuliin vaan, kaikille niille sedille ja tädeille jotka kirjoittavat näitä virallisia linjauksia Kabulin turvallisuudesta.