Vuosi nuoruudestani

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saavuin ensimmäistä kertaa Afganistaniin. Muistan sen päivän aika hyvin: epäröin siskolleni vielä Lontoon lentokentällä, että onkohan tässä järkeä ja kannataakohan mennä. Lentokoneessa heräsin Afganistanin vuorien yllä - sitä näkyä en unohda ikinä. Olin aivan paniikissa Kabulin lentokentällä, enkä tiennyt missä on parkkipaikka. Pelkäsin, onko kukaan vastassa. Olihan siellä onneksi Fawad-kuski firman logo paperissa, ja kivi vierähti sydämeltä. Lentokentällä vastaani käveli ensimmäistä kertaa elämässäni burkaan pukeutunut nainen, säikähdin näkyä. Se oli niin outoa - olin lukenut Afganistanista uutisissa ja yliopistossa, ja oli vaikea tajuta, että olin nyt siellä.

Afganistanin yllä, Day 1.

Kavereita ja varjoja.

Markkinoilla.

Ensimmäinen Afganistanin blogipostaukseni oli bileistä, joihin minut oli kutsuttu heti ensimmäisenä iltana. Ihan hullua, että siitä on muka vuosi. Muistan sen illan todella hyvin, muistan ihmiset, joita oli siellä, juttuja, joista puhuttiin. Minulle mm. sanottiin, ettei täällä voi kävellä kadulla tai mennä ostaan vihanneksia kaupasta, koska "tämä ei ole Eurooppa". No, aika hyvin silti pääsin vuoden aikana näkemään ja kokemaan paikkoja, kävelemään siellä ja täällä pitkin kaupunkia päivällä ja aamuyöllä, ostamaan leipää, vihanneksia, leijoja, astioita, vaatteita ja kaikkea muuta kaunista.

Vuoteen on mahtunut aika paljon. Olen vaihtanut työpaikkaa ja toteuttanut pitkäaikaisen unelmani urasta YK:lla. Olen tehnyt koko vuoden myös viestintään liittyviä hommia, vaikka en ole päivääkään opiskellut alaa yliopistossa. Eeva Kolu kirjoitti muuten juuri erittäin hienon blogipostauksen koulutuksesta ja ammateista ja elämän valinnoista. Hän myös toteaa, että Suomessa elää melko vahvana ajatus, että ihmisten pitäisi aina valmistua johonkin tiettyyn ammattiin, esim. toimittajan pitäisi opiskella jotain mediaan tai kirjoittamiseen liittyvää tai kääntäjien nimenomaan kääntämistä. Oma juttu voi löytyä niin monilla muillakin tavoilla, monet asiat voi oppia työtä tekemällä ja verkostoituminen on tärkeää - sen olen huomannut myös tänä vuonna.

Kaunis iltapäivä helmikuussa.

Vanhassa toimistossani. Tykkäsin violeteista seinistä. Fanitan myös noita uuni-lämmittimiä, niissä on tunnelmaa ja hyvät savun aromit.

Afganistanin vuoden aikana olen tavannut monia aivan mahtavia ja mielenkiintoisia tyyppejä, solminut uusia ystävyyssuhteita, oppinut aivan mielettömästi työmaailmasta, käynyt afgaaniystävien häissä, ollut mukana lukemattomissa mielenkiintoisissa ja ärsyttävissä keskusteluissa, pelännyt itsemurhaiskuja, saanut elämäni ensimmäisen oman kylppärini, kävellyt burka päällä, hiihtänyt Bamyanin maakunnassa, tavannut afgaanipopparin, matkustanut Afganistanin sisällä ja muualla. En voi edes muistaa, mitä kaikkea on tapahtunut, mutta onneksi on tämä blogi, josta voi välillä käydä tarkistamassa.

Kiitos sinulle, että olet täällä mukana jutuissa ja lukemassa. Toinen vuosi Kabulin postinumerossa 1001 alkaa än yy tee NYT.

365 päivää

Haloo uusi vuosi, uudet jeet! Jee jee ja kippis vuodelle 2014.

Täällä on ollut hiljaista koska olen viime viikot keskittynyt perunalaatikon ja juustojen suursyöpöttelyyn (olen sitä mieltä ettei perunalaatikkoa voi syödä liikaa tai liian usein), Äkäslompolon latujen kuluttamiseen (ensimmäinen kertani Lapissa), glögin ja punaviinin juontiin ja lehtien lukemiseen ja asioiden tekemättä jättämiseen parhaani mukaan (silti oli pakko vastailla työmaileihin lomalla. Miksi?).

Mennyt vuosi on ollut itse asiassa aika siisti. Äkäslompolossa lompsiessani tein päässäni listaa kaikesta, mitä sattui ja tapahtui vuonna 2013. Aikamoista:

Vuosi 2013 alkoi Lusakan lentokentällä Sambiassa. Olin ollut kaverin häissä Zimbabwessa ja kone jäi Lusakaan jumiin koska rengas meni rikki ja korjaajat eivät hirveästi halunneet olla töissä uuden vuoden aattona. Lentokentän lattialla vilisi torakoita ja siellä haisi pissa. Evääksi tarjottiin vihreää upean ällöä Sparletta-juomaa ja cashewpähkiöitä. Kippis! Tänä vuonna vietin uuden vuoden ihanassa Lappimökissä, lumen, perheen ja cavan ympäröimänä.

Olin kolmessa työpaikassa. Eka oli ihan OK, toka ihan hirveä ja kolmas nykyinen aivan ihana.

Muutin Afganistaniin - päätös jota kyseenalaistin vielä lentokentällä ollessani. Onko tässä mitään järkeä? Oli siinä sittenkin.

Viime vuonna olin koko ajan velkaa kaikille. Vielä olen velkaa pankille, mutta en muille, ja se on kiva.

Ajattelin etten ikinä löydä hyvää työpaikkaa - kohtaloni on kaikesta vaivannäöstä huolimatta jämähtää minimipalkkaiseen työhön, joka ei mitenkään liity työkokemukseeni tai koulutukseeni.

Juhlin muslimien Eid-juhlaa afgaaniperheen kanssa ja näin, miten vuohi teurastetaan halal-menetelmällä vereä kurkusta vuodattamalla (tästä lisää juttua kun kykenen taas ajattelemaan asiaa enemmän).

Ostin vihdoin Tarot-kortit, joita aion oppia ymmärtämään.

Matkustin vuonna 2013 paljon vähemmän kuin vuonna 2012, mutta koin silti niin paljon enemmän. Biletin afgaanihäissä, keilasin Kabulissa.

Olin ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa Dubaissa. Sieluton paikka, jossa on liian kuuma ja kaikki tykkää ilmastoiduista tiloista ja shoppailusta.

En ollut ikinä ollut Lapissa. Nyt olen. Näin kolme poroa. Kokeilin lumilautailua ja perseessä on siitä muistona isot haalenneet mustelmat.

Viime vuonna jääkaapissani oli seitsemää eri juustoa ja se teki minut hyvin, hyvin onnelliseksi.

Joulu ei ole joulu ilman juustoa, elämä ei ole elämä ilman juustoa.

Vuosi 2013 oli aika hyvä. En voittanut lotossa tai laihtunut kymmentä kiloa, mutta hyvin meni noin muuten ja paljon uutta sain ja näin. Innolla odotan, mitä jännää 2014 tuo.

Uutta uutta vuotta kaikille, kiitos että olet siinä.

Passi ja hammasharja

Tänään pitää lähteä. En ihan vieläkään tajua, että perjantai-aamuna avaan ikkunan uudessa kodissani Kabulissa. Hermoja on koiteltu pakkaamisessa, kun viime yönä selvisi, että saankin tuoda vaan 20 kg tavaraa. Aika mahdotonta saada kaikki oleellinen elämässä mukaan, mutta on siellä ainakin Jenkki-purukumia ja Fazerin sinistä.

Ensin pitää selvitä päivän viisumireissusta Dubaissa ja sitten - Kabul!

Pää piiloon ja feministinen dilemma

Tasan viikko aikaa ennen kuin lentokone lähtee Dubain kautta Kabuliin, minä siellä mukana. Toissapäiväinen itsemurhaisku Kabulin keskustan "turvallisimmalle" alueelle on totta kai huolestuttavaa ja lisää pelkoa. Taliban on iskenyt melko tiuhaan tahtiin Kabuliin viime kuukauden aikana. Silti olen päättänyt ottaa tämän haasteen vastaan ja voin vain toivoa parasta.

Yksi asia, joka tulee Kabulissa muuttumaan aika radikaalisti, on pukeutumiseni. Ihoa ei saa paljastella, ja ulkosalla liikkuessa päähän pitää kietoa huivi. Kammosin tätä huiviasiaa hieman, sillä aina kun olen käyttänyt päähuivia esimerkiksi uskonnollisissa paikoissa, näytän enemmän venäläiseltä mummulta kuin 26-vuotiaalta naiselta. Sitten tajusin, että tätäkin asiaa voi treenata. Päähuivin voi väsätä kasaan monella eri tapaa, ja YouTubesta löytyy tähänkin pelastus.



Videon nainen näyttää todella tyylikkältä. Ei tullut mieleenikään, että tässäkin lajissa tekniikka ratkaisee lopputuloksen, ja että huivi kiinnitetään nuppineuloilla. Itse käytän hakaneuloja, koska haluan välttää verenvuodatuksen. Materiaali tietysti ratkaisee, kuinka tyylikäs lopputulos on. Videon nainen käyttää laadukasta pashminahuivia, omani on ostettu kolmella eurolla Itä-Lontoon markkinoilta.

Naisten vartalon peittelystä ja huivin käytöstä muslimimaissa voi olla montaa mieltä. Ymmärrän, että joidenkin mielestä kyseessä on naisia alistava traditio, jota minun feministinä pitäisi vastustaa. Kaverini ihmetteli, miksi aion käyttää päähuivia, koska niille pitää näyttää ettei naisten ei ole pakko peitellä itseään ja mukautua miesten määräyksiin. 

No todellakin aion käyttää päähuivia, koska olen ulkomaalainen ja haluan kunnioittaa maan tapoja. En halua herättää ei-toivottua huomiota. Saattaisin itseni jopa vaaraan, jos päättäisin lähteä markkinoille sortseissa pää paljaana.

Mielestäni huivin käyttö ei sinänsä ole naisia alistavaa - sen käyttö merkitsee eri naisille eri asioita ja sen merkitys riippuu kontekstista. Monien mielestä se on jopa vapauttavaa ja olennainen osa identiteettiä ja kulttuuria. Kolonialistit ovat usein käyttäneet naisten huivin poistamista tapana osoittaa länsimaisen kulttuurin paremmuus ja ihana vapaus. Näin kävi myös Yhdysvaltojen hyökätessä Afganistaniin syksyllä 2001. Lehdet olivat täynnä juttuja siitä, kuinka länsimaat "vapauttavat" ja "pelastavat" afgaaninaiset: "women are lifting their veils, finally seeing the sunlight", ja näin länsimainen liberalismi vetää naiset pimeydestä valoon.

Nyt 12 vuoden jälkeen naisten oikeuksiin keskittyvä huomio on jäänyt vähemmälle, ja se, ovatko afgaaninaiset nyt "vapaita", on hyvä kysymys. Monilta osin naisten oikeudet ovat ottaneet jopa takapakkia. Se burqan poistaminen ei ainakaan ole "vapauttanut" naisia, ja minun huivittomuuteni tuskin inspiroisi ketään.

Mitä mieltä olette, olenko huono feministi kun peitän pääni? Ei ainakaan tarvitse miettiä hiustyylejä aamuisin, ja bad hair day voi olla vaikka joka päivä.

Uusi elämä, uusi blogi

Irtisanouduin tänään töistäni Lontoossa. Se oli hieno hetki, koska sitä juhlistetaan cavalla ja sipseillä Tower Bridgen kupeessa. Se oli myös hieno hetki, sillä vihdoin jätän taakseni ahdistavan ja ikävän työympäristön, ja muutan suuntaa – Kabuliin!

Kippis Kabulille! Kuva: Marianne Mandujano

Olen saanut työtarjouksen afgaanifirmasta Kabulissa liittyen konfliktinjälkeiseen kehitykseen ja jälleenrakentamiseen. Uusi elämä Kabulissa alkaa kahden viikon kuluttua. Sitä ennen on noin miljoona asiaa hoidettavana, mutta tänään juhlitaan sillan valojen välkkyessä. Myöhemmin huolehditaan muista asioista, mm. kuinka pysyä hengissä Kabulissa ja miten elämä sujuu suurten muutosten edessä olevassa Afganistanissa.

Cavaa, sipsejä, ja vapaus.

Päässä pyörii monia kysymyksiä. Miten hijab puetaan oikeaoppisesti? Voiko Kabulissa ostaa juustoa? Miten selviän heinäkuussa alkavasta Ramadanista syömättä, juomatta & pyörtymättä kollegojen edessä? Miltä tuntuu, kun itsemurhaisku tapahtuu omassa naapurustossa? Millaisia ovat Kabulin ulkomaalaisbileet? Myydäänkö siellä salaattia? Pysynkö hengissä? Näistä ja muista jutuista aion bloggailla täällä. Kiitos käynnistä ja pysy matkassa!