Kabulin aamuun

Ensimmäinen aamu loman jälkeen Kabulissa, ja heräsin kovaan pommin ääneen ja tärinään. Räjähdys oli todennäköisesti rekka- tai autopommi ja tapahtui kiireisellä alueella keskustassa. Asun noin 10 kilometrin päässä paikasta, mutta ääni oli täälläkin kova. En normaalisti nukkuisi kello 8 jälkeen, paitsi nyt, kun matkustamisen jälkeinen väsymys painaa.



Olen aina iloinen palatessani Kabuliin - jos en olisi, mielestäni ei olisi mitään järkeä enää olla täällä töissä. Vuoristo Kabulin yllä on aina yhtä upea ja pysäyttää miettimään, miten onnekas olen, että olen saanut kokea tämän.

Eilen koko kaupunkia piinasi hiekkamyrsky, hengittäminen ei ollut mukavaa kun nenä ja suu täyttyy viiden minuutin matkalla narskuvasta hiekasta. Ajattelin, että onpa ärsyttävää, mutta aika pieniä huolia.

Tämän aamun tragediasta ei vielä tiedetä, kuka sen aiheutti tai kuinka monta kuoli. Mutta varmasti monia. Kymmeniä, ellei satoja, on ainakin haavoittunut. Tämä on yksi isoimmista pommeista, joita olen Kabulissa kuullut. Monien kavereiden talot keskustassa ovat tuhoutuneet, ikkunat säpäleinä. Vanha koirani sai osuman jostain ja tutisee talon nurkassa, mutta on kuitenkin ihan OK.

Taleban nostaa hyökkäyksien määrää joka kevät/kesä taistelukauden alkaessa. Mutta ramadanin pyhän kuukauden aikaan olisi sopivaa pitää tauko hyökkäyksissä - heidän puhemiehensä kuitenkin ilmoitti viime viikolla, ettei mitään taukoa tule, ja jokainen ramadanin aikaan tehty hyökkäys on vielä arvokkaampi kuin muuna aikana. Tarkalleen ottaen, "70 kertaa arvokkaampi".

Badakhshan, maailman kaunein paikka

Kävin pari viikkoa sitten Badakhshanin maakunnassa, koillisessa Afganistanissa. Se on kaunein paikka, jonka olen nähnyt - missään, ikinä.

Puhdasta ilmaa, vuoristoa joka puolella, vihreitä niittyjä, kukkia, aaseja, jokia. Upeaa luontoa, paljon, ja ihan joka puolella. Ystävällisiä ihmisiä. Kahden tunnin matkalla pääkaupunki Faizabadista Kishemin pikkukaupunkiin naamani oli liimattuna auton ikkunaan. Matkalla piti pysähtyä monta kertaa, ihan vaan, jotta kaiken kauneuden pystyi käsittämään.

Tapasin matkalla tämän vanhan herran. Paijailin hänen aasiaan, ja kysyin, mikä aasin nimi on. Miehen mielestä kysymys oli hauska ja vähän ihmeellinen - "aasi on Aasi", hän sanoi. Hän kuitenkin mietti asiaa vähän aikaa ja tuli sanomaan kollegoilleni, että ei ole ikinä ennen ajatellut asiaa, mutta nyt aikoo antaa aasilleen nimen, "kunhan keksin todella hyvän." Ennen kuin lähdimme, hän tuli innoisssan kertomaan, että on keksinyt nimen. "Se on Trump". Ehkä hauskin tapaamani afgaani ikinä.






Niityillä kasvoi paljon punaisia gul-e-la la -kukkia, unikkoja. Mutta ei niitä oopiumkukkia, vaan ihan eri lajiketta. Miettikää, että tällainen paikka on oikeasti olemassa:




Badakhshan on monilta osin vielä turvallinen maakunta, mutta Talebanit hallitsevat joitain alueita. Kuitenkin, Talebanien hallinnon aikana 1996-2001 Badakhshan oli ainoa maakunta, jossa he eivät voittaneet alueita.

Eräs tulevaisuuden unelmani on matkata Wakhanin käytävällä, joka yhdistää Afganistanin Kiinaan ja on osa Badakhshania. Paikkaan, joka näyttää myös kuin unelmalta, voi tutustua vaikka näiden kuvien kautta.

Badakhshanin yllä.

Parasta brändäystä, KFC: Kabul Faizabad Chief Restaurant.

Yksi Faizabadin ainoista hotelleista - upeat jokinäkymät.

Kasvissyöjänä maakuntamatkoilla ei ole usein kovin monipuolista ruokaa, syön yleensä leipää, banaaneja ja proteiinipatukoita. Tässä ravintolassa onnistuin neuvottelemaan off menu -kasvispizzan, joka maistui 12-tunnin työpäivän ja banaaniravinnon jälkeen upealta.

Mies kalastaa.

Taukopaikka noin tunnin päästä pääkaupunki Faizabadista. Hotelli-teekojun omistaja tarjoaa tuoretta kalaa, jota hänen poikansa pyydysti alhaalla virtaavasta joesta.

Taukonäkymät.

Kaunein paikka, jossa olen juonut teetä.

Jäätelökioski pienessä kylässä.

Tällä(kin) paikalla olisi niin paljon mahdollisuuksia aivan mielettömälle turismibisnekselle, jos maa vaan joskus rauhottuisi. Olisi mahtavaa palata tänne kymmenen vuoden kuluttua patikoimaan ja vuorikiipeilylomailemaan, vuokrata Toyota Corolla ja kruisalla sillä ikkunat auki, ei mitään panssaroituja ajoneuvoja. Teltta pystyyn unikkoniitylle, vihreää teetä termarissa.

Aina sopii unelmoida.

Toukokuussa

Viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun melkein kuolin ampumishyökkäyksessä Kabulissa. Vietin tätä vuosipäivää perheen kanssa mökillä Turun saaristossa. 20.5 on  minulle ja kavereilleni, jotka selvisivät hyökkäyksestä, eräänlainen "uusi syntymäpäivä". WhatsApp viestiryhmä täyttyi "hyvää syntymäpäivää" -toivotuksista. Selviytyminen oli eräänlainen ihme, sillä jokaista paikallaolijaa kohti ammuttiin useita luotia.

Mietin sitä päivää vieläkin usein ja muistan jokaisen hetken selvästi, kuin kaikki olisi tapahtunut viime viikolla. Mietin myös, olisinko voinut tai olisiko pitänyt tehdä jotain toisin tuona päivänä, mutta tiedän, että ei. En enää tunne vihaa, tai pelkoa. Päällimmäisenä tunteena nousee pintaan kiitollisuus, ihan kaikesta.

Sunnuntaina heräsin surullisiin uutisiin Kabulin kidnappauksesta. Monet mediat kyselivät kommenttiani asiaan, mutta en halua käsitellä tai kommentoida asiaa julkisesti, edes täällä. Tällaisissa tilanteissa on yleensä parempi uhrin kannalta, että media ei kirjoittele tai spekuloi aiheella.

Toivon vain parasta, niin kuin kaikki.

Torakka-zen

Muutaman viime viikon ajan kotini kylppärissä minua on aamuisin tervehtinyt iso torakka. Tai niitä on varmaan monia, mutta ne ilmenee vain yksi kerrallaan.



Ennen torakoiden näkeminen sai minussa aikaan massiivisen hepulin. Tällä kertaa oma zen-suhtautuminen torakkaan yllätti itsenikin. Menen vessaan, näen sen suihkun lattialla, mutta en tee mitään, annan sen olla. On todella vaikea tappaa torakoita, varsinkin jos ei halua jättää kamalaa ruskeaa mönjää joka puolelle. En todellakaan pystyisi laittamaan torakkaa lasiin ja ulos paperin avulla, sillä niin lähelle en halua mennä. Joskus huuhtelen sitä vedellä alas viemäriin, mutta tiedän ettei se kuole, ja ryömii kohta kuitenkin takaisin ylös.

Olen vain hyväksynyt sen. "Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa", jne. En tiedä onko tämä alistumista vai olosuhteisiin mukautumista ja laajempaa hyväksynnän harjoittamista.

Se voi elää kylppärissä, kunhan ei tule sänkyyni. Sovussa, saman katon alla.

Ekoja kertoja

Olen viime aikoina tyrkkinyt itseäni ulos mukavuusalueelta enemmän kuin yleensä.

Kuten kerroin huhtikuun alussa, päätin juosta Kabulin kympin osana maratonjoukkuetta. En ole ikinä pitänyt hirveästi juoksemisesta ja lenkkini ovat rajoittuneet noin 3 kilsan lenkkeihin, jonka jälkeen happi loppuu. Harrastan kyllä muuta liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta en juokse. Usein juostessa mahaan sattuu, olkapää särkee, polvea kolottaa ja koko homma on muutenkin tylsää.

Ensimmäinen juoksutreenini oli 6. huhtikuuta ja kisa oli 28. päivä. Ehdin treenata siis kolme viikkoa, ja noiden kolmen viikon aikana juoksin 14 lenkkiä, noin 66 kilometriä. Siis ympäri YK:n piikkilangoin ja betoniseinin suojattua harmaata betonialuetta ja asfalttitietä, josta pisimmillään saa aikaan noin 1.5 kilsan lenkin.



Relay-maraton juostiin Amerikan suurlähetystöllä ja Resolute Support (NATO) -operaation leirillä. Aluksi tiedotettiin, että kännyköitä ei saa tuoda mukaan turvallisuussyistä, joten huolella valitsemani musiikkilista jäi hyödyntämättä. Kännykän olisi sittenkin saanut tuoda sisään, joten kiva että jätin sen kokonaan kotiin. Lisäksi paikan päällä selvisi, että välimatka onkin 12 km, ei 10. Voi elämä. En vieläkään tiedä, miten on mahdollista, että hölkkäsin 12 kilsaa ympäri sotilasleiriä ja lähetystöä kuvitellen päässäni juoksulistani biisejä ja biittejä - Haddaway, Cheek, Aikakone, Coolio, The Journey. Timantteja.

Ensimmäinen mitali, ja hienoin  mitali. Muita ei enää tarvitakaan.

Selviydyin hengissä, ja sain elämäni ensimmäisen mitalin. Juoksun jälkeen join kotona simaa, ja se maistui paremmalta kuin mikään missään pitkään aikaan.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa joogatunnin. Koekaniineina ja oppilaina oli YK-leirin väkeä. Se oli pelottavaa, mutta hauskaa. Viikonloppuna vedin toisen joogatuntini ja tänään kolmannen.

Suomessa harrastan hotjoogaa Turussa, jossa on tämä upea chakrataulu.

Aloitin joogan harrastamisen noin 12-vuotiaana, kun siskoni sai lahjaksi legendaarisen joogakirjan, Joogan käsikirja. Se on vieläkin äitini kirjahyllyssä (kiitos, äiti!). Siitä tuli tutuksi kaikki joogan perusasanat ja hengitys. Lukiossa kävin muutamalla joogatunnilla, yliopistossa aloitin uudestaan. Jooga jäi jossain 20-30 vuosien välissä, mutta tuli takaisin Kabulissa. Täällä on joogatunteja neljä kertaa viikossa, ilmaiseksi, vapaaehtoisvoimin järjestettynä. Käyn melkein joka tunnilla.

Melkein pari vuotta sitten vietin viikon ikimuistoisella jooga-surffiretriitillä Marokossa. Silloin rakastuin joogaan vielä vähän enemmän.

Näkymät Marokon joogasalista.

Kun kaverini kysyi, voisinko vetää joogatunnin kun hän ja muut sijaiset ovat kaikki lomalla, sanoin heti että no en todellakaan. Siis EN TOD. Mietin asiaa kuitenkin päivän, ja tajusin, että oikeasti halusin. Minua vain pelotti - muiden mielipiteet, osaanko, olenko tarpeeksi hyvä.

No, olen. En ole käynyt joogaopettajan koulutusta, mutta ei ole moni muukaan Kabulin freelancejoogaopettajista, jotka järjestävät joogatunteja ilmaiseksi, omalla ajallaan. Sain paljon hyvää palautetta ja tiedän, että osaan rakentaa loogisia joogatunteja, joilla liikeet tehdään oikeassa järjestyksessä, kehoa suojellen.

Paljon uusia juttuja siis. Aika pelottavia aluksi, mutta palkitsevia. En olisi osannut ennen ajatella, että Kabul tekisi elämästäni terveellisen, päinvastoin. Mutta tässä nyt olen, herättelemässä tuntemattomien tyyppien chakroja, kireitä selkärankoja ja lihasjumeja. Huomenna menen taas lenkille, vaikka kuukausi sitten vihasin juoksemista.

Yritän nykyään sanoa myös harvemmin "en todellakaan", koska mistä sitä ikinä tietää. Kyllä on usein parempi vastaus.