Afganistan romahtaa - ja naiset kärsivät siitä eniten

Afganistan on sanoinkuvaamattomassa romahtamispisteessä, ja siitä kärsivät eniten naiset.

Talebanin joukot ovat nopeasti otteneet haltuunsa Afganistanin maakuntia ja suurimpia kaupunkeja. Talebanien voittokulku on yllättänyt kaikki – eilen he valtasivat Afganistanin toiseksi suurimman kaupungin Kandaharin,  mikä on symbolisesti hyvin tärkeä voitto, ja eilen he saivat haltuunsa myös Logarin, joka on vain noin 80 kilometrin päässä Kabulista. Tänään he ovat vallanneet kaksi muuta maakuntaa. Talebanit ovat jo Char Asyabin piirikunnassa, vain 11 kilometriä Kabulista etelään. He kontrolloivat nyt 19 maan 34:stä maakunnasta.

Heratin maakunnassa 2016 - Taleban valtasi Heratin eilen.

Kabulin menetys on vain ajan kysymys – jotkut arvioivat muutamia päiviä, jotkut viikkoja.

Afganistanilaiset ystäväni ja kollegani Kabulissa ovat peloissaan ja osa on jo menettänyt toivonsa. Muutama on onnistunut jo aikaisemmin muuttamaan Turkkiin mutta suurin osa asuu vielä Kabulissa tai maakunnissa. YK:n toimistot ovat evakuoineet työntekijöitään Kabuliin. Monet suurlähetystöt ovat sulkemassa ja Yhdysvallat on lähettänyt 3000 sotilasta turvaamaan henkilöstön evakuointia.

”Olemme menettämässä kaiken”

Kollegani mukaan ”tilanne on pahempi kuin mitä uutisissa näkyy”. En ihan tiedä, miten se on edes enää mahdolllista.

Tilanne on äärimmäisen vakava kaikille, mutta varsinkin Afganistanin naisille, puhumattakaan seksuaali- ja sukupuolivähemistöihin kuuluvista. Talebaneilla on nykyään ehkä älypuhelimet ja sosiaalinen media hallussa, mutta heidän suhtautumisensa naisiin ja naisten oikeuksiin ei ole muuttunut. BBC:n haastattelussa Talebanin edustaja kertoo että tietenkin aviorikoksesta koituu naiselle rankaisuksi kuolema kivittämällä. Sadalla raipaniskulla selviää jos vain harrastaa seksiä ennen kuin on naimisissa.

Ystäväni, jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet YK:lla ja ulkomaalaisten kanssa pelkäävät, ja syystä. He kertovat, kuinka heidän tyttärensä eivät todennäköisesti pääse kouluun. He eivät enää voi käydä töissä vaan heidän tulee pysyä kotona.

Manizha (nimi muutettu) kirjoitti minulle tänään näin:

Sydämeni itkee eikä silmissä ole enää jäljellä kyyneleitä. Olemme menettämässä kaiken – toivomme, elämämme, kaikki tapahtuu niin nopeasti. Talebanin eteneminen hetki hetkeltä tuntuu kuin hitaalta kidutukselta.

Manizha kuuluu myös Talebanien vainoamaan hazara-vähemmistöön.

Toinen ystäväni Tahera (nimi muutettu) yrittää löytää pakoreittiä mihin vain. Hän elää leskenä Kabulissa viiden lapsensa kanssa. Tahera sanoo:

He (Taleban) eivät tule ikinä hyväksymään naista joka on työskennellyt YK:lle. He eivät tule koskaan muuttumaan.

Kaikki etsivät pakotietä mutta se ei ole helppoa, varsinkin kun useimmat lähetystöt ovat lopettaneet viisumien myöntämisen afgaaneille viime päivien aikana. Yritän auttaa heitä parhaani mukaan, mutta tilanne tuntuu toivottomalta.

Kabul / 2017

Ei ulospääsyä

Yhdysvallat ja monet länsimaat ovat viime viikon aikana alkaneet myöntämään oleskelulupia maiden palveluksessa olleille afgaaneille. Suomi on sitoutunut evakuoimaan enintään 130 Suomea palvellutta sekä EU:lla ja Natolla työskennellyttä afgaania ja heidän perheenjäseniään, mikä on hienoa. Toivoisin kuitenkin, että Suomi harkitsisi oleskeluluvan myöntämistä laajemmin myös niille afganistanilaisille, jotka eivät ole olleet suorassa palvelusuhteessa Suomen kanssa – erityisesti naisille ja heikommassa asemassa oleville.

Esimerkiksi Kanada on juuri eilen lupautunut  erityisohjelman puitteissa tarjoamaan turvapaikkaa 20,000 afgaanille, joiden henki on vaarassa – erityisesti naisille, ihmisoikeuspuolustajille, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja toimittajille. Toivon, että Suomi voisi Kanadan lailla näyttää mallia tasa-arvon ja naisten oikeuksien puolestapuhujana.

Naiset eivät valitettavasti hyödy tasavertaisesti länsimaiden evakuointiprosesseista – esimerkiksi suuri osa lähetystöille tai sotilasoperaatioille työskennelleistä ovat olleet kokkeja, autonkuljettajia, logistiikka-alan ihmisiä tai tulkkeja, ja suuri osa näistä on Afganistanissa usein miehiä, samalla kun naisia löytyy enemmän kansalaisjärjestöistä ja kehitysyhteistyöhankkeista. Naiset jäävät tyhjän päälle ja vaihtoehtoja ei ole.

Ystäväni Manizha kirjoitti tänään: "Iranin lähetystö on kiinni. Intia on kiinni. Tadžikistan on kiinni. Uzbekistan on kiinni.” Maateitse ei Afganistanista edes pääse enää koska Taleban hallitsee rajanylitysalueita. Ja kukaan ei tiedä miten kauan kaupalliset lentoyhtiöt enää lentävät Kabuliin.

Kunduz (2017), jonne Talebanit saapuivat kolme päivää sitten.

Ulkomaalaiset yrittävät auttaa afgaaneja parhaansa mukaan. Facebookissa ja Whatsappissa ulkomaalaisten koordinaatioryhmissä jaetaan tietoja viisumeista, yhteystiedoista ja evakuointimahdollisuuksista ja yritetään saada jotain selkoa tähän kaaokseen. Olen kirjoittanut ulkoministerille ja toivon, että Suomi harkitsee nykyistä kantaansa. Yritän löytää ratkaisuja, yhteyksiä, mahdollisuuksia - edes jotain toivoa Manizhalle, Taheralle, ja lukemattomille muille, joihin olen ollut yhteydessä. Mutta on vaikea olla menettämättä toivoa koska en voi tarjota heille mitään konkreettista tietä ulos.

Länsimailla on vastuu auttaa täydelliseen kaaokseen luisunutta Afganistania. Toisin kuin eräs asiantuntija vastikään kommentoi TV:ssä, Talebanit eivät ole ”osa Afganistanin DNA:ta”. Talebanin nousua 80-luvulla on tahallisesti tuettu länsimaiden intressien puitteissa Neuvostoliiton vastaisessa sodassa. Afganistan on ollut suurten valtioiden pelinappula, mistä on aina kärsinyt eniten siviilit. Afganistanin DNA ei ole Talebanit. Afganistan on paljon muuta – kauneutta ja hyvyyttä niin monilla tasoilla, ja on väärin  yksinkertaistaa ja määrittää koko maa, historia, kulttuuri ja ihmiset ”tribaaliyhteiskunnaksi”, jonka soluja Taleban ilmentää.

Kandaharissa vuonna 2017 - Afganistanin toiseksi suurin kaupunki joutui Talebanien valtaan eilen.

Afganistanin naiset ovat menettämässä toivonsa, ja kaiken tämän jälkeen he ansaitsevat enemmän.

Jotkut ovat ilmaisseet toiveensa, ettei kaikki ”hyvät ihmiset” lähtisi Afganistanista, jotta maalla olisi vielä edes jotain toivoa tulevaisuudessa, vaikkakin Talebanin hallinnon alla. Kaunis ajatus, mutta keneltä voi odottaa jäämistä elleivät heidän tyttäret pääse peruskouluun, saati yliopistoon? Elleivät he saa tehdä töitä (paitsi opettajana tai lääkärinä burkan alla)? Jos 12-vuotias tytär voidan naittaa Taleban-taistelijoille (kuten on viime viikkoina tapahtunut)? Jos et voi vapaasti lähteä kodistasi ilman miespuolista sukulaistasi?  Jos pelkäät, että Taleban kolkuttaa ovellesi hetkenä minä hyvänsä koska olit tekemisissä ulkomaalaisten kanssa?

Jäisitkö sinä?

 ----

Miten voit auttaa:

Ota yhteyttä Ulkoministeriöön jotta Suomi harkitsisi oleskeluluvan myöntämistä laajemmin kuin nykyisille 130 afgaanille – erityisesti naisille – esimerkiksi somessa tai sähköpostilla (etunimi.sukunimi(at)formin.fi) Ota yhteyttä jos haluat tukea kirjeen kirjoittamisessa.

Lahjoita paikallisille tahoille, jotka tekevät tärkeää työtä, esimerkiksi Emergency NGO joka tukee terveydenhuoltoa + olen seurannut heidän työtä paikan päällä ja tekevät äärimmäisen tärkeää työtä vaikeissa olosuhteissa.

----

Lahjoita "Women Globally Working to Protect Afghan Women" kampanjaan täällä:

Women Globally Working to Protect Afghan Women

EPEK International Urgent Refugee Crisis in Afghanistan: August 2021

https://donorbox.org/urgent-refugee-crisis-in-kabul-2021?fbclid=IwAR3FPFHZYBjH5MtQbP2qlO9MQfuBPDKPzbmQoPe8rGrWii6GMAQaMLcKJZY 

---

Lahjoita YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:lle täällä.

---

Ota yhteyttä 1001kabul@gmail.com jos haluat lisätietoja tai keskustella aiheesta.

Lopetin 1001-Kabul -blogini kirjoittamisen Afganistanista lähdettyäni vuonna 2017, mutta kaikki kirjoitukset 2013-2017 säilyvät vielä tällä sivustolla.

Älkää kuunnelko setiä

Tiedättekö sellaisia (yleensä) miehiä, jotka tietävät tarkalleen, mitä sinun kuuluisi tehdä elämälläsi ja jakelevat neuvoja ihan kyselemättä? Ettekö? No hyvä, mutta minäpä tiedän monia, ja kerron teille muutamasta.

Lähdössä Kabulin lentokentältä yli sadan kilon matkatavaroitteni kanssa, kohti uusia unelmia.

Muistan tämän hetken melko elävästi, vaikka siitä on jo kohta kaksi vuotta. Istuin entisten pomojeni kanssa iltaa toisen heistä kotona, mielettömän hyvää uusiseelantilaista Sauvignon Blancia lipitellen (uusiseelantilainen Sauvignon Blanc on muuten ainoa hyvä valkoviini, jota maa päällään kantaa), vihreää wasabijuustoa syöden ja niitä näitä kulahtaneella kangassohvalla jutustellen. Olin lähdössä silloisestani työpaikastani, ja miehet kyselivät, mitä suunnitelmissani on tehdä seuraavaksi.

Sanoin, että haluan keskittyä täysillä tasa-arvoasioiden parissa työskentelyyn. Nämä vanhemmat herrat ilmoittivat, että siitä ei kyllä oikein uraa saa ja se on muutenkin sellaista blah blah hömppänöyhtää. Toinen heistä oli samaa minulle jo kertonut jo monta kertaa aikasemmin - olisi parempi hankkia joku varmempi ja oikea työ.

He kehottivat minua jatkamaan sitä, missä olen jo hyvä. Eli se oli siihen aikaan viestinnän hommat, joita tein enemmän täyspäiväisesti, vaikka oikea intohimoni ja motivaationi on aina ollut tasa-arvoasioissa, joita tein silloinkin aina sivujuonena vaikka pääosassa oli joskus viestintä.

Lasissa ei ole uusiseelantilaista Sauvignon Blancia vaan libanonilaista valkoviiniä, joka maistui ihan kamalalle.

Näiden herrojen mukaan on hyvin harvinaista, että ihminen voisi olla enemmän kuin yhdessä aiheessa todella hyvä, siten miten minä olin todella hyvä silloin viestinnän hommissa. He olivat todella väärässä, ja kun nyt mietin, heidän näkemys työstä ja urasta, ja onnellisuudesta noin yleensä, on aika rajoittuneen surullista.

Olen nimittäin myös todella hyvä tasa-arvoasioiden asioiden parissa työskentelyssä. Olen työskennellyt aiheen parissa vuodesta 2006 kun aloitin yliopiston, ja töissä aina hakeutunut aiheen pariin. Paras käänne tässä setämiesten neuvonannossa on ollut varmaan se, että päädyin vuotta myöhemmin työskentelemään heidän ylipomonsa kanssa ja kirjoittamaan tasa-arvostrategian YK:lle, jota myös heidän organisaationsa joutuvat implementoimaan.

Kun he miettivät, että tuosta gender-hommasta tuskin mitään tulee, voin todeta, että siitä tuli konkreettisesti paljonkin, ja mieleni tuotokset ovat nyt heidän toimistopöydillään ja kulahtaneilla kangassohvilla toimeenpantavana, heidän ylimpien pomojen valvomana.

Ei nimittäin ole totta, että vain yhdessä asiassa voi olla totaalisen hyvä. Olen edelleen todella hyvä viestinnässä, mutta en vain koe isompaa motivaatiota työskennellä asian parissa organisaatioissa. Olen myös hyvä joogaopettaja. Ja nykyään tasa-arvoneuvonantaja kansainvälisessä organisaatiossa. Minua pyydetään mukaan eri projekteihin ja tilaisuuksiin puhumaan ja jakamaan tietojani laajemmin.

Surullista on se, että jos joku olisi kertonut minulle tällaisia viiltäviä analyysejä omista kyvyistäni ja rajoitteistani vaikka 10 vuotta sitten, olisin varmaan uskonut herkemmin ja ohjaillut toimintaani sen mukaan. Onneksi olen tietyin tavoin vahvempi kuin silloin, joten kaikki sedät voivat kertoa minulle niin paljon mielipiteitään siitä, mitä minun kuuluisi tehdä työkseni, ja se ei oikeastaan edes kiinnostaisi pätkääkään.

Aika lailla monessa asiassa voi olla hyvä ja menestyä, jos aiheeseen riittää kiinnostusta ja paloa. Aikaisemmin olin todella ärsyyntynyt pomoilleni heidän alentavasta sävystään ja besserwisseröinnistä. Nyt tiedän, että hekin vaan tarkastelivat asiaa vain omilta nurkiltaan, omien kokemuksiensa läpi ja rajoittamana.

Että rauhaa ja rakkautta heille, mutta yksi neuvo kaikille muille: älkää uskoko setien analyyseja omista kyvyistänne ja maailman mahdollisuuksista. 

Röyhkeät naiset, pyytäkää lisää palkkaa!

En ole itse aina tajunnut neuvotella palkkaani, varsinkaan urani alkuajoilla, jolloin olin kiitollinen siitä että ylipäätään sain jotain töitä. Nykyään neuvottelen aina kun siihen on mahdollisuus, ja se tekee minusta monien silmissä hankalan ihmisen.

Tyhjensin lompakkoni sisällön lattialle, ja kannan näköjään jostain syystä mukanani kuutta eri valuuttaa.

Yksi syy, miksi naiset tienaavat vähemmän kuin miehet, on se, että naiset eivät pyydä yhtä paljon palkankorotuksia ja eivät aina neuvottele palkkaansa yhtä hyvin kuin miehet. Ymmärrän, että monissa paikoissa Suomessa palkkoja säätelee työehtosopimukset, ja niissä ei ole paljon neuvoteltavaa yksilötasolla. Mutta aina kun se on mahdollista, se kannattaa.

Olen tavannut monia nuoria ihmisiä (kaikki naisia!), jotka eivät ole uskaltaneet tai kehdanneet pyytää lisää palkkaa tai neuvotella palkkaansa alunperin. Tähän on yleensä muutama syy, jotka menevät jotenkin näin:

En viitsi pyytää heiltä lisää palkkaa, olen ihan tyytyväinen jo tähänkin palkkaan ja niin kiitollinen että sain tämän työn.

Mitä jos pyydän lisää palkkaa ja he hermostuvat minuun eivätkä haluakaan minua enää tänne töihin?

En viitsi pyytää lisää palkkaa tai neuvotella palkkaa, jotta työnantajani ei ajattele, että olen hankala, ahne tai röyhkeä ihminen.

Ymmärrän hyvin kaikkia, koska olen itse ajatellut kaikkia yllä olevia ajatuksia.

Kun minulle muutama vuosi sitten tarjottiin yhtä työpaikkaa, mietin, pitäisikö palkasta neuvotella. Lopulta rohkaistuin ja kysyin sähköpostilla, kävisikö 10% enemmän. Kymmenen minuutin päästä tuli vastaus - hyvin kävi. Vasta työpaikassa aloitettuani tajusin, että minun olisi pitänyt ymmärtää pyytää ainakin 50% korkeampaa summaa, kuin mitä aluksi tarjottiin. Mieskollegani tienasi tuplasti enemmän kuin minä, melko samanlaisissa tehtävissä. Kun sain selville, mitä muut tienaavat, oli helpompi neuvotella pomon kanssa. Alle vuodessa sain nostettua palkkaani yli 50%, kahdella eri neuvottelukerralla, ja lisäksi sain yhden kokonaista kuukausipalkkaa vastaavan bonuksen.

Tiedostan kuitenkin, että pomo ei ollut kovin mielissään siitä, että pyysin lisää rahaa. Sain käsityksen, että hän ajattelee, että olen jotenkin hankala ihminen. Mutta - jos kyseessä olisi mies kysymässä palkankorotusta, tuskin tulisi kelleen yhtä helposti sama fiilis. Miesten palkankorotuspyyntöihin suhtaudutaan yleisesti myönteisemmin ja heitä pidetään vähemmän röyhkeinä tai ärsyttävinä. Erään tutkimuksen mukaan ihmiset eivät yhtä mielellään työskentele naisten kanssa, jotka neuvottelevat palkastaan, kuin miesten. Mutta se on ihan OK, kaikkia ei voi elämässä miellyttää.

Naiskollegani kertoi, että hänellä on usein aivan sama fiilis - häntä on pidetty hankalana, koska hän neuvottelee palkasta eikä ikinä hyväksy ensimmäistä tarjousta. Koen, että palkankorotuksen pyytäminen voi itse asiassa lisätä työnantajan arvostusta työntekijää kohtaan. Kun et itse vähättele itseäsi ja tiedät arvosi, työnantajakin arvostus osaamistasi kohtaan kasvaa.

Kun minulle tarjottiin erästä toista työpaikkaa, pyysin taas lisää palkkaa. Nykyään se on ihan perusperiaatteeni ja toimintatapani, sillä tiedän, että miehet usein kuitenkin kysyvät hanakammin, ja mikään ei muutu ellei jostain aloiteta. Tiedostan myös, ettei siinä ole mitään menetettävää - jos palkkaa ei ole mahdollista neuvotella, ei työnantaja peru työtarjoustaan.

Yhteen työhön palkkaa ei ollut mahdollista neuvotella, mutta pystyin neuvottelemaan esimerkiksi ylimääräisistä lomapäivistä.

Yhdessä työpaikassa kävi ilmi, että itseäni 10 vuotta nuorempi (nais)kollega ei saa päivärahaa, joka oli noin 3000 dollaria kuussa, eli melko merkittävä summa. Hän ei ollut tajunnut pyytää sitä, eikä sitä hänelle automaattisesti tarjottu. Kun kerroin hänelle tästä päiväraha-asiasta, hän jutteli pomonsa kanssa ja sai lisättyä tämän itselleen. Eli hyvin tärkeää on myös jutella kavereiden ja kollegoiden kanssa samassa paikassa palkoista ja eduista. Jos ei kysele, ei voi tietää. Neuvottelu on myös paljon hankalampaa kun ei tiedä mistä edes neuvotella.

Lomistakin kannattaa neuvotella, niin voi vaikka käydä täällä Iranin Yazdissa!

Ja lopuksi

Top 3-vinkkini palkankorotuksen pyytämiseen:

1) Tiedä arvosi. Koska sinulle on jo tarjottu työtä tai olet jo paikassa töissä, on melko todennäköistä, että työnantaja pitää sinusta ja haluaa sinut heille töihin. Tee tutkimusta etukäteen, juttele kollegoille ja selvitä, kuinka paljon muut saavat palkkaa ja vertaile, miten työtehtäväsi eroaa muista. Mieti, mikä on sinun erityisosaamista, ja mitä konkreettista tulosta olet saavuttanut töissä.

2) Älä nöyristele. Voi tuntua ahdistavalta ja kiusalliselta kysellä lisää palkkaa, mutta esitä asia vahvasti pomollesi. Älä ole vaatimaton mutta älä myöskään ole röyhkeä. Keskity osaamiseesi ja tuloksiin. Tiedä, että olet arvokas työntekijä. Kannattaa kysyä aluksi vähän enemmän palkkaa kuin mihin oikeasti tyytyisit, jotta pomo voi tehdä vastatarjouksen, ja lopuksi voitte päätyä näiden tarjousten keskivaiheille.

3) Harjoittele esittämistapaa. Liittyen kahteen ensimmäiseen kohtaan - harjoittele tilannetta etukäteen, niin osaat esittää asiasi vahvemmin ilman turhia täytesanoja ja epäröintiä. "Kun Pekkakin saa X palkkaa ja hän ei edes tee yhtä paljon töitä kuin minä" ei ole koskaan hyvä syy pyytää palkankorotusta. Kannattaa korostaa omaa osaamistaan ja mitä on tuonut/tulee tuomaan organisaatioon panoksellaan. Toisin esiin toisten palkan vasta, jos pomolta tulee vastauksia kuten "nykyinen palkkasi on ihan organisaation maksimi, meillä ei ole mahdollista maksaa kenellekään enempää". Esitä asiasi rauhallisesti, hyvä ryhti, katsekontakti, syvä hengitys. Ääneen harjoittelu kotona etukäteen auttaa, tai vaikka harjoittelu kaverin kanssa.

Onko teillä hyviä (tai huonoja) kokemuksia? Vinkit jakoon!

Hyvä päivä olla nainen

Koen naisena monia asioita, jotka eivät miehiin kovin vaikuta - seksuaalisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan pelko melkein missä vain, mansplainingin kohteena oleminen, seksuaalinen ahdistelu, syrjintä työelämässä, manspreadingin kohteena oleminen, keskimääräisesti alhaisemman palkan saaminen.

Mutta! Sentään 8.3 toimiston miehet tekevät aamiaisen toimiston naisille! Paitsi että piirakoiden eteen on usein kotona nähnyt vaivaa lähinnä heidän vaimot.

365 päivää vuodessa ovat miesten, mutta saatiin me sentään tämä. Hyvää naistenpäivää!

Hassanin vaimodilemma

Istuin kuuden afgaanimiehen kanssa syömässä lounasta syrjäisessä pikkukaupungissa Bamyanin maakunnassa. En ihan täysin tiedä miten, mutta kuskimme aloitti keskustelun aiheesta, pitäisikö hänen hankkia toinen vaimo. Afganistanissa miehille on sallittua olla naimisissa neljän naisen kanssa samaan aikaan.



Kysyin Hassanilta, miksi hän miettii, että tarvitsisi uuden vaimon. Hän vastasi, että nykyinen vaimo on hyvin kiireinen kaikkien kotiaskareiden kanssa ja hän tarvitsisi apua. Kysyin, mitä jos hän itse auttaisi vaimoaan kotitöissä – pesisi välillä pyykkiä, siivoisi, tekisi ruokaa. Tiesin jo, että reaktio tulee olemaan hyvin hämmentynyt – aivan kaikilla kuudella miehellä. Miehen osallistuminen kotiaskareisiin ei tulisi kuuloonkaan.

Ihmettelin, miten Hassan otti aiheen puheeksi kun olin läsnä, mutta kun pääsin alkuun, oli vaan pakko kysyä aiheesta lisää ja puida se läpi täysin. Dilemma oli siinä, että uusi vaimo tulisi kyllä tarpeen, mutta se tulisi kalliiksi – Afganistanissa miesten pitää maksaa morsiamen perheelle lahjaraha, joka on aika korkea summa käteistä, koruja, vuohia ja sen sellaista.

Kysyin, mitä mieltä Hassanin nykyinen vaimo on tästä suunnitelmasta. Hassan vakuutti, että vaimolle suunnitelma olisi ihan OK, koska hän todellakin tarvitsee sitä lisäapua kotitöissä. Mitä jos menemme nyt sun kodin kautta kysymään vaimolta, mitä mieltä hän todella on, sopisiko se? kysyin. Mies hämmentyi täysin ja oli jo pienessä paniikissa, että aion tulla kylään.

Ehdotin, että mitä jos sen sijaan, että mies ottaa toisen vaimon, hän palkkaisi osa-aikaisen siivoojan/kotiapulaisen kotiinsa. Siivooja muutamana päivänä viikossa tulisi varmasti halvemmaksi kuin uuden morsiamen hinta ja elättäminen. Tämäkin oli kuulemma ihan käsittämätön idea – miksi maksaisin jollekin toiselle naiselle kotitöistä, jos hän ei sitten tee mitään muita vaimon töitä? (viitaten seksiin). Hölmistyneitä katseita ympäri lounaspöytää. Kaikki olivat samaa mieltä. Toisen vaimon hankkiminen on siis kaikin puolin näköjään kannattavampaa.

Afgaanitytön taidetta.

Keskustelimme, millainen uuden vaimon sitten pitäisi olla. Kysyin, suostuisiko Hassan (45) naimaan vaikka 40-vuotiaan lesken, sillä leskinaisilla on usein todella vaikeaa elää yksin ja heidän ei ole helppo löytää uutta aviomiestä. Pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että vain noin 20-vuotias morsian kelpaisi.

Tämän kiehtovan keskustelun päätteeksi kysyin, miksi on OK että miehet saavat mennä naimisiin useamman kuin yhden naisen kanssa, mutta naisille ei suoda samaa valinnanvapautta. Kysymys oli miesten mielestä järjetön – koska eihän silloin voisi tietää kuka on naisten lasten isä! Huokaus.



Työpaikallani on muutamia miehiä, joilla on enemmän kuin yksi vaimo. Kuskini hankki uuden vaimon, kun edellinen sairastui. Jotkut hankkivat toisen vaimon, jos ensimmäinen synnyttää vain tyttöjä (sekin tietenkin naisten "syy"). Joillekin useampi vaimo on statusjuttu.

Työkaverini paljasti, että sanoi kerran yhdelle kahden vaimon omaavasta kollegoistamme, että olen moniavioisuuden focal point toimistossamme. En ihan täysin tiedä, miten miehet käsittivät tämän "virallisen" asemani, mutta kyseinen mies oli kuulemma aina vähän paniikissa läheisyydessäni. He paljastivat asian hänelle vitsiksi vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Keskustelu moniavioisuudesta on raivostuttava, koska siinä korostuu yksi epätasa-arvon ydinajatus – että naiset ovat miesten omaisuutta, joita ostetaan helposti ja kohdellaan miten vain. Kansainvälisten järjestöjenkin työntekijöidenkin mielestä on siis ihan ookoo omistaa muutama vaimo, mutta sama ajatus naisista, jotka omaavat monta aviomiestä, järkyttää. Naiset harvemmin saavat sanoa mielipidettään siihen, hankkiiko mies toisen vaimon. Tuplastandardit ja epätasa-arvo on niin silmille hyppivää, mutta useimmat miehet itse eivät koe sitä niin. Se on vain heidän oikeus.

Ghorilainen mikropenis

Kuulin vähän aikaa sitten yhden älyttömimmistä tositarinoista ikinä. Olin illallisella miespuolisten kollegoideni kanssa hienossa hotellissa. Ruuan jälkeen menimme hotellin kattoterassille nauttimaan muutaman tuopillisen vihreää teetä. Vihreä tee + valot kaupungin yllä on näköjään resepti levottomiin, unohtumattomiin tarinatuokioihin.



Puheenaiheena oli Afganstanissa sallittu polygamia, eli miehien mahdollisuus mennä naimisiin enemmän kuin yhden naisen kanssa samaan aikaan. Keskustelu siirtyi siihen, miten vaikea naisten on saada avioero Afganistanissa. Miehet voivat erota naisista sanomalla vain 3 kertaa "eroan sinusta", sillä siisti. Naisille avioero on monissa paikoissa mahdotonta. Avioeroon pitää olla joku tietty ja tarkka "syy", kuten miehen parantumaton sairaus tai että mies ei pysty elättämään naista. Sharia-laissa on säädelty myös muita päteviä avioeron syitä, kuten jos vaikka mies antaa luvan avioeroon, jos mies menee pitkälle matkalle ilman vaimon lupaa tai jos mies pakottaa naisen tekemään "epämoraalisia tekoja".

Avioero ei yleensä ole naisen valinta, kuten ei moni muukaan asia Afganistanissa.



Tämän valaisevan teehetken edetessä opin, että mikropenis on myös ihan validi avioeron syy.

No, ei tietenkään sharia-lain tai muun lain edessä, mutta tämä tarina on silti tosi. Kollegani tiesi afgaanimiehen, jonka vaimo halusi avioeron, koska miehellä oli aivan liian pieni penis. Siis kuulemma mikropenis.

Kun miespuoliset kollegani voivat vapautuneesti puhua keskuudessani mikropeniksistä, tiedän, että olen päässyt aika pitkälle tässä luottamuksenluomishommassa. Mies vähän punasteli kertoessaan juttua, mutta se oli kuitenkin hänen mielestään niin hyvä anekdootti, ettei hän malttanut olla jakamattakaan. Kun hän pääsi kunnolla vauhtiin, jutun kertomista vaikeutti se, että mies oli tukahtua naurusta ja haukkoi monessa kohdassa lisähappea.

Vuosi oli siis 2002, paikka Ghorin maakunta, ja nainen ei hyväksynyt miestään siipaksi kun hääyönä koko totuus valkeni hänelle. Nainen meni paikallisen ghorilaisen sotilaskomentajan ja kyläyhteisön johtomiehen puheille, vaatien avioeroa. Sotilaskomentaja vaati, että mies tuodaan paikalle kyläneuvoston eteen, jotta he voisivat tarkistaa, puhuuko nainen totta. Komentaja halusi miehen pudottavan housut alas neuvoston edessä, jotta asiaan saataisiin reilu, faktoihin perustuva päätös. Aviomies ei suostunut, ja kun sotilaskomentaja pysyi vaatimuksessaan, mies pakeni vähin äänin länsirajan yli Iraniin. Häntä ei ole nähty sen jälkeen. Nainen oli vapaa.



Juttu oli niin älytön, että epäilin sen paikkansapitävyyttä. Ihan totta se kuulemma on - mies tuntee vieläkin ihmisiä tästä ghorilaisesta kylästä, joka ei unohda juttua ikinä. Ex-aviomies on vieläkin maanpaossa Iranissa.

Liian monta kupillista vihreää teetä kattoterassilla, ja nyt olen tätäkin tietoa ja kokemusta rikkaampi.
Ja tiedän myös, että olen luonut niin hyvät suhteet kollegoihini, että he voivat vaivatta sanoa seurassani "mikropenis", googlailla siitä kuvia ja kierrättää mikropenis-iPhonea koko pöytäseurueen kesken, välillä lisää teetä kaataen.

Se on isoa se.

Asennetta asanoilla

Aloitin muutama kuukausi sitten joogaopettajana afgaaninaisille alueella, jossa työskentelen. Jooga on ollut elämässäni jossain muodosta 14-vuotiaasta asti, välillä pitkin tauoin. Se tuli takaisin elämääni Kabulissa, ja nyt olen kaksi vuotta harjoittanut joogaa säännöllisesti, nykyään noin neljä-viisi kertaa viikossa.



Kaverini, joka juuri kouluttautui joogaopeksi, kysyi minulta, josko haluaisin vetää joitain tunteja afgaaninaisille. Vaistomaisesti sanoin heti että ”en tosiaan”, mutta hyvä että muutaman tunnin sulattelun jälkeen sanoinkin hänelle joo. Minun kannattaa sanoa asioihin paljon useammin ”joo”, olen huomannut ja oppinut viime aikoina.

Joogatuntien vetäminen on pelottavaa hommaa, ainakin aluksi. Olen pitänyt muutaman tunnin myös ulkomaalaisille, mutta rakastan tuntejani afgaaninaisten kanssa.

Naiset täällä saavat harvoin tilaisuuksia liikuntaan, jos koskaan. Liikuntaa ei pidetä soveliaana harrastuksena naisille tai tytöille. Pojat sen sijaan saavat vapaasti pelata jalkapalloa, lentopalloa ja krikettiä, kiivetä puihin ja juosta ympäriinsä, mutta tytöille ei suoda tätä vapautta. Liikunnan uskotaan pilaavan naiset, ja varsinkin nuorien tyttöjen puolesta pelätään, että heidän immenkalvonsa tuhoutuu, joka on täällä monille vähän niin kuin maailmanloppu.



Kollegani kertoi, ettei hänen 14-vuotias tytär harrasta minkäänlaista liikuntaa. Hänen koulussaan on kuulema kerran viikossa tunti liikuntaa, mutta tytöille se on teoriaa. Teoriaa! Että tällaiset ovat lentopallon säännöt, mutta hähää ette saa pelata! Poikien kouluissa liikuntatunnit ovat ihan oikeaa liikuntaa, vaikka jalkapalloa. Joka puolella Kabulia näkyy kuntosaleja ja kuntosalimainoksia, mutta vain miehille.

Tätäkään en tule kovin usein miettineeksi - olen mielettömän onnekas, että olen saanut syntyä yhteiskuntaan, jossa tytöt saavat liikkua, ja siihen kannustetaan. Kollegani muisteli, että 30 vuotta sitten täälläkin tytöt liikuivat paljon, ja hänen kaverinsa valmensi tyttöjen koripallojoukkuetta.



Ensimmäisillä joogatunneilla tämä naisten liikuntakielto näkyi selvästi. Naisilla oli hyvin heikot lihakset, kestävyyskunto ja hyvin jäykät raajat. Muutoksen näkeminen on ollut mahtavaa – suurin osa naisista käy joogatunneilla nyt noin kolme kertaa viikossa. Pari kuukautta joogaa, ja nyt heille ei ole enää mikään ongelma tehdä joogan perusasanoita, kuten puu, kobra, perhonen, soturit, aurinkotervehdykset, alaspäin katsova koira, eteenpäinvenytykset, silta, jousi ja muut selkävenytykset.

Joogasali, joka on myös bunkkeri. Kaunis bunkkeri.

Joka tunnilla yleensä häkellyn – mikä meininki, mitkä naiset! Viime kerralla yksi nainen tuli pyytämään, josko voisin opettaa päälläseisontaa! Nyt monet joogaavat suljettujen ovien takana kodeissaan YouTube-videoiden avulla.

Ensin naiset tulivat tunneille huivit päässään ja jäykät, kaapumaiset vaatteet yllään. Nyt monilla on t-paidat ja huivit on jätetty nurkaan.

Työni Afganistanissa on mielenkiintoista, mutta koen tämäntyyppisten kohtaamisten olevan yksi isoimmista inspiraatioista. Joogaa lounastunnilla – kuulostaa jotenkin arkipäiväiseltä, mutta se on samalla melko vallankumouksellista.

On mahtavaa pystyä antamaan naisille vapaus liikkua ja tutustua omiin kehoihinsa tavoilla, joita heille ei ole ikinä suotu. Naisten kikatus tunnilla on vapauttavaa. Heidän voiman ja päättäväisyyden näkeminen ja vahvistaminen on hienoa.

Usein tunnin antoisin hetki on savasana, loppurentoutus, jolloin maataan vaan lattialla pimeässä, kuunnellaan rentouttavaa musiikkia, annetaan aikaa itselle, arvostetaan itseä ja kehoa, ja yritetään olla ajattelematta mitään muuta. Tämä on ehkä ainoita hetkiä näiden naisten elämässä, joilloin he voivat tehdä tätä – olla tekemättä mitään, ja olla vain ihan itsensä vuoksi, hiljaa, ilman kenenkään odotuksia tai vaatimuksia.

Ennen loppu namaste-kiitoskumarrusta kehotan naisia rakastamaan ja arvostamaan itseään enemmän. Jos edes joku heistä ottaa opiksi, tunnen että ehkä tällä kaikella onkin ollut jotain merkitystä.

Abortti Afganistanissa

Tapasin vähän aikaa sitten terveydenhoitajan, joka kertoi minulle yhden masentavimman tositarinan, jonka olen täällä kuullut. "Fatima" työskentelee terveydenhoitajana koillisessa Badakhshanin maakunnassa, pienellä julkisella klinikalla maakunnan pääkaupunki Faizabadin lähistöllä. Kerran klinikalle tuli 16-vuotias tyttö, joka rukoili Fatimaa, että hän saisi klinikalta abortin. Tyttö oli hysteerinen ja anoi apua, mutta Fatima ei voinut kuitenkaan auttaa - abortti on Afganistanissa laiton, eivätkä julkisen puolen terveyskeskukset tee niitä.

Fatima epäili, että tyttö on raiskattu, mutta ei voinut tietää varmasti, sillä tyttö ei suostunut puhumaan tilanteestaan mitään.

Naiset jonottavat klinikan ulkopuolella Badakhshanissa.

Fatima kertoi, että kun tytön isä sai tietää raskaudesta, hän olisi halunnut tappaa tyttärensä. Avioliiton ulkopuolinen lapsi on suuri häpeä perheelle ja koko yhteisölle. Tytön äiti kuitenkin puolusti häntä ja esti "kunniamurhan". Perhe joutui myymään koko omaisuutensa - muutaman vuohen ja pienen maapläntin - jotta saivat tarpeeksi rahaa Kabuliin matkustamiseen ja aborttiin ykisyisellä klinikalla, jossa lääkäri veloitti siitä noin 400 dollaria, joka on täällä paljon rahaa. Perhe menetti kaiken, tärkeimpänä kunniansa muiden silmissä.



Kun tyttö ja äiti palasivat Badakhshaniin, kaikki tiesivät, että tytölle oli tehty abortti. Kukaan ei tulisi ikinä menemään naimisiin hänen kanssaan, koska hän ei ole neitsyt ja vielä sen lisäksi syyllistynyt häpeälliseen aborttiin. Nyt hänen miespuoliset perheenjäsenet hakkaavat häntä säännöllisesti. Hän ei voi ikinä lähteä kotoaan, muuttaa pois tai tehdä mitään elämällään. Ainoastaan äiti suojelee häntä.

Abortti on maassa lailla kielletty, mutta se on silti yleistä. Lääkärit, jotka tekevät abortteja, voivat saada isot sakot tai joutua jopa vankilaan - sama uhka koittaa naisia, jotka hankkivat abortin. Abortti ei ole sallittu edes raiskaustapauksissa - vain jos äidin henki on vaarassa tai jos on todettu että vauva syntyisi hyvin vakavien vammojen kanssa. Näissäkin tapauksissa asiaan vaaditaan monen miehen mielipide ja "asiantuntijalausunto", mukaan lukien uskonnollisen neuvoston.



Naisia kuolee ei-toivottujen raskauksien takia - perheen kunnia on monille, varsinkin miehille, usein tärkeämpää kuin naisen henki. Naiset ottavat suuren riskin, kun he hankkivat laittoman abortin, mutta usein riski kuolla tai kokea vakavaa väkivaltaa raskauden takia on vielä vakavampi.

Sairaanhoitaja-Fatiman kertoma tarina oli ahdistava, mutta valitettavasti hyvin yleinen Afganistanissa. Naiset kärsivät "kunnian" käsitteestä ja koko käsite saa merkityksensä vain naisten kontrolloimisen kautta.

Naiset hankkivat abortteja monista syistä - raiskauksen takia, koska he eivät ole vielä naimisissa, avioeron takia, tai jos ultraääni näyttää, että sikiö on tyttö. Poikalapsia arvostetaan suuresti, ja jos nainen ei kykene synnyttämään poikaa, häntä usein hakataan ja syytetään. Kukaan ei tiedä, että miehen kromosomi päättää lapsen sukupuolen - tämäkin "vaje" on tietenkin vain naisen vika.

Ehkäisy on vieläkin tabu ja naiset synnyttävät keskimäärin 5 lasta elämänsä aikana, eniten kaikista Aasian maista. Myöskään jälkiehkäisytabletteja ei ole vapaasti saatavilla. Monet rinnastavat ne aborttiin, ja menee vielä pitkä aika, ennen kuin tabletit hyväksyttäisiin osaksi maan virallista, sallittua lääkelistaa. Olen monesti joutunut selittämään täkäläisille lääkäreille raiskauksiin liittyvissä koulutuksissa että tabletti ei lopeta jo alkanutta raskautta, vaan estää raskauden alkamisen. Sitä on silti vaikea hyväksyä.

Terveyskeskus Badakhshanissa.

Naiset ja tytöt kärsivät maassa jo muutekin tarpeeksi, ja kun abortti on laiton, he kärsivät vielä enemmän. Monet käyvät klinikoilla, joissa ei ole koulutettuja lääkäreitä tai kätilöitä, ja joutuvat kärsimään huonosti tehdyn abortin seurauksista. Monet menettävät koko omaisuutensa yksityisille klinikoille, koska heillä ei ole vaihtoehtoja.

Naisia kohdellaan kuin rikollisia, mutta he eivät voi tehdä muutakaan, vapaasti päättää omasta elämästään tai kehostaan. Usein valinta on abortti tai oma henki.

Lentoemäntäsankarini

Saavuin tänään Heratiin, Afganistanin läntiseen maakuntaan. Lentokoneessa tapasin aivan mielettömän naisen. Ulkonäön perusteella oletin, että hän ei ole afgaani, mutta varmaan Tadzikistanista. Hänellä oli Safi Airwaysin univormu päällä: lyhyt kirkkaansininen jakku, housut, kirkasta punaista huulipunaa, hiukset isolla nutturalla, ei päähuivia. Ei todellakaan tyypillinen afgaaninainen.

Naiset iltapäiväkävelyllä eilen Kabulin joen varrella.

Vielä uskomattomammaksi asian tekee se, että hän on etniseltä taustaltaan pashto (pataani) ja on kotoisin vanhoillisesta Logarin maakunnasta. Hazarat ovat usein vapaamielisempiä ja naisilla on enemmän mahdollisuuksia, tajikeilla vähän vähemmän, mutta pataanit ovat usein kaikista tiukimpia mitä tulee naisiin ja heidän vapauteen työskennellä ja kulkea vapaammin.



Hän valmistui pari kuukautta sitten yliopistosta englannin kielen kandinohjelmasta. Hän aloitti työt Safi Airwaysilla (Afganistanin paras lentoyhtiö, olen fani) kuukausi sitten ja tienaa noin 350 dollaria kuussa, joka on hyvä palkka. Hän elättää sillä perhettään Kabulissa. "Melkein kaikki naiset haluavat vain heti löytää poikaystävän tai mennä naimisiin, mutta minä en halua miestä - haluan käydä töissä ja oppia uusia asioita." Sankari.

Arvioin, että koko lentokone paheksuu häntä - nuori nainen töissä, palveluammatissa, lyhyt jakku, ei päähuivia. Kollegani varmisti, että näin on - kukaan tässä koneessa (paitsi minä) ei pidä asiaa mitenkään hyvänä juttuna. Jopa naiset kuulemma puhuisivat hänestä pahaa.

Kysyin lentoemännältä, mitä mieltä hänen perheensä on hänen työstään. He hyväksyvät työn (raha on varmasti ihan mukavaa), mutta monet sukulaiset eivät. Monille hän ei edes kerro, missä oikeastaan on töissä.



Hän oli niin itsevarma, motivoitunut ja onnellinen. Haki juuri uusia töitä Turkish Airlinesilta. Koko parisatainen matkustamo tuomitsee häntä, mutta hän ei välitä. Hän joutuu usein seksuaalisen häirinnän kohteeksi töidensä aikana. "Kandahariin menevät lennot ovat kamalimpia." Mutta hän kertoo asiasta heti miespuoliselle pomolleen, joka menee ojentamaan ahdistelijoita samantien.

Haluaisin itselleni osan tämän naisen tarmosta, vahvuudesta ja itsevarmuudesta.

Ehkä mahtavin matkalaukkuhihna, jonka olen koskaan nähnyt. Matkatavaroita tarvitsi odotella vain pari minuuttia kun ne kärrättiin koneesta takaovelle ja siitä hihnalle.

Odotin laukkuani tuloaulassa, kun eräs afgaanimies rupesi juttelemaan. "Niin hienoa, että sinä tulet tänne Amerikasta ja kunnioitat meidän kulttuuria käyttämällä päähuivia. Se lentoemäntä oli ihan kamala, ja hän on sentään afgaani! Ei mitään kunnioitusta!"

Mies varmaan luuli että olen jotenkin otettu tästä kommentista. Kysyin häneltä, miksei lentoemäntä saisi pukeutua niin, kuin itse haluaa. Se ei ole soveliasta täällä meidän kulttuurissa. Kysyin miehen mielipidettä, miksiköhän lentoemäntä ei halunnut pukeutua huiviin. Se on varmaan joku markkinointikikka, se vetoaa moniin nuoriin miespuolisiin asiakkaisiin ja tuo lisää tuloja yhtiölle.

Sanoin miehelle, että mielestäni nainen on todella rohkea. Ai rohkea - mitä, tappoiko hän 15 talebania, mikä hänestä tekee rohkean?! Mies kiihtyi ja ärsyyntyi. Jotenkin mahtavaa, että täällä päin se, kuinka monta talebania on tappanut, on rohkeuden indikaattori.

Sanoin, että hän on rohkea, koska hän uskaltaa elää niin kuin haluaa eikä välitä muiden mielipiteistä. Täällä teidän kulttuurissa monien mielestä naisten ei ole oikein soveliasta edes käydä töissä vaan olla vaan kotona, tehdä ruokaa ja hoitaa lapsia. Hän tekee mitä haluaa ja tukee rahallisesti perhettään, vaikka se ei ole hänelle helppoa. Se on rohkeutta.

Mies ei oikein osannut sanoa enää mitään. Poimin matkalaukkuni ja muistin vielä mainita, että en ole Amerikasta.

Toivottavasti tapaan vielä tämän lentoemännän paluumatkalla. Mikä inspiraatio elää enemmän omannäköistä elämää ja välittää vähemmän muiden mielipiteistä tai esteistä. Idolini.

Hyvä kiertää

Keräsin viime kuussa lahjoituksia kabulilaiselle naisten turvakodille. Järjestin kavereideni kanssa pub quiz -visailuillan, teemana naisten oikeudet ja naiset noin yleensä, naisiin kohdistuvan väkivallan kamppanjan kyljessä. Emme tietenkään kertoneet muille YKlaisille, että teema on feministinen, muutenhan sinne ei olisi tullut kukaan. Surullista, mutta totta.



Nyt talo (YK:n ravintola) oli täynnä. Monet eivät vaan olleet kovin innoissaan teeman kuulleessaan, mutta eivät tietenkään siinä vaiheessa kehdanneet lähteä. Kysymykset vaihtelivat historian tärkeistä naisista musiikkiin, tieteeseen, taiteeseen ja Afganistaniin, kaikki keskittyen jollain tapaa tasa-arvoon ja naisten oikeuksiin.

Jampat kuulolla.

En voittanut paljon tykkäämispisteitä tällä vedolla ("haluamme viettää hauskaa iltaa emmekä kuulla mitään näin vakavia juttua" oli yleinen palaute). Monet sanoivat että kysymykset olivat vaikeita. Ei kai pubivisan kuulukaan ihan helppo olla!

Keräsin yli 1400 dollaria käteislahjoituksina ja paljon vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa turvakodin naisille. Kun vein rahat ja tavarat turvakotiin, organisaatio oli hyvin innoissaan. Nämä naiset saavat harvoin mitään uutta tai kaunista.

Sain lahjoituksia kasaan kaksi säkillistä vain omista vaatteistani.

Afganistanissa on alle 20 naisten turvakotia, vaikka tarvetta olisi tuhansille tällaisille taloille. Yhden tutkimuksen mukaan yli 80% afgaaninaisista kokee jonkinlaista väkivaltaa elämänsä aikana. Naiset, jotka näissä kodeissa asuvat, ovat useimmiten kokeneet perheväkivaltaa, olleet ihmiskaupan uhreja tai paenneet pakkoavioliittoa.

Turvakodissa, johon vein lahjoitukset, asui kymmenen naista, monet lapsiensa kanssa. Jotkut olivat asuneet siellä jo kolme vuotta. He eivät voi mennä mihinkään, edes ulos kävelemään - usein ainoa paikka, jonne he voivat mennä, on sairaala. Pienempiä vaivoja hoitaa sairaanhoitaja, joka käy viikottain talossa. Naiset pelkäävät perheiden kostoa tai sitä, että pahoinpitelijät löytävät heidät.

Yksi naisten turvakoti Kabulissa.

Naiset, joille juttelin, kokevat olonsa turvalliseksi turvakodissa. Heitä ei hirveästi haittaa, etteivät pääse ulos. Yksi nainen näytteli minulle hienoja vaatteita, jotka hän oli itse ommellut. Lapset käyvät koulua turvakodin sisällä. Naisille on rakennettu myös kuntosali, mutta sieltä puuttuu kaikki laitteet.

Afganistanissa turvakodeista liikkuu usein kaikenlaisia pahoja juoruja. Niitä syytetään siitä, että ne kannustavat naisia karkaamaan kodeistaan. Niiden myös sanotaan olevan bordelleja. Esimerkiksi oikeusministeri vuonna 2012 ihan julkisesti sanoi, että turvakoteja käytetään prostituutioon.

Turvakodit ovatkin aina täysin salaisia. Tämänkin turvakodin piti muuttaa edellisestä paikasta 9 kuukautta sitten, koska se paljastui naapureille turvakodiksi. Joku väkivaltainen aviomies löysi vaimonsa sieltä ja alkoi pitää meteliä. Turvakodin afgaanityöntekijät eivät edes kerro perheilleen, missä tarkalleen he ovat töissä.



Turvakodit toimivat minimaalisilla budjeteilla. Aika käsittämätöntä, että biljooneja dollareja on laitettu Afganistanin auttamiseen viimeisen vuosikymmenen ajan, mutta maa ei silti pysty edes takaamaan peruspalveluja ja turvallisuutta melkein kelleen, ei ainakaan pahoinpidellyille naisille.

Naisten turvakoti käsitteenä ei istu kovin hyvin yhteiskuntaan, jossa naisen paikka on kotona, ja jossa naisten katsotaan yleensä olevan miesten omaisuutta. Vaikka muutama nainen pääsee näihin koteihin ja "pelastuu", heidän on usein hyvin vaikeaa aloittaa elämäänsä uudestaan missään päin Afganistania, koska yksinasuvia naisia ei katsota kovin hyvällä missään naapurustossa. Monet turvakodit neuvottelevat naisten perheiden kanssa, jotta he ottaisivat naisen takaisin. Tämä ei kuitenkaan usein onnistu, sillä jos nainen on karannut kotoa, sitä pidetään suurena syntinä.

Ostoskeskus Kabulissa.

Pää hajoaa, mitä enemmän kuuntelen näitä juttuja ja tapaan ihmisiä, joilla on tällaisia kohtaloja. Eräs kaverini - itse asiassa hän, joka inspiroi minua lähtemään Kabuliin vuonna 2013 - koki pari vuotta sitten ettei jaksaa enää Afganistania, suurena syynä naisten olemattomat oikeudet ja epäinhimillinen kohtelu.

Ei yksi ihminen voi mitään ihmeitä tehdä tässäkään maassa, mutta aina on jotain pientä, mikä on mahdollista ja mikä voi jotenkin vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään. Vaikka ahdistaa, tämä pieni ajatus usein kuitenkin kantaa.

Toimistopornoa

Järjestin toimistollemme uusia printtivalokuvia seinille kaunistamaan paikkaa. Otin itse jotkut valokuvista ja palkkasin myös ammattivalokuvaajan, joka otti kauniita kuvia organisaatiomme työhön liittyvistä asioista: terveydenhuollon ammattilaisista, äideistä, lapsista, miehistä, kaikenlaisesta.

Yksi suosikkikuvistani satojen joukossa on tämä:

Kuva on aivan mielettömän kaunis. Siinä afgaanikätilö tarkastelee naisen raskausmahaa. Molemmat naisista ovat antaneet suostumuksen kuvan ottamiseen ja julkaisuun. Kyseinen kuva on otettu Bamyanin maakunnassa klinikalla, joka auttaa sisäisesti siirtymään joutuneita (IDP, internally displacced person) ihmisiä.

Kuulin afgaanikollegaltani, etten todellakaan voi ripustaa kyseistä kuvaa toimistomme seinälle. Siitä syntyisi iso skandaali. Kuva on kuulemma täysin sopimaton.

Selitin, että molemmat naiset ovat kyllä antaneet suostumuksensa, ja kuvassa kuvataan ihan normaalia asiaa: naista, joka on raskaana. Kätilöä, joka tekee työtään. Ei siinä ole mitään pornografista tai alastomuutta - vain nainen, joka on raskaana, kuten noin 50% väestöstä jossain vaiheessa elämäänsä on.

Kaikki afgaanit, joilta asiaa kyselin, olivat samaa mieltä - kuva on todella kaunis, mutta emme voi laittaa sitä seinälle. Sen voisi kuulemma lahjoittaa johonkin sairaalaan Kabulissa, mutta meidän YK-toimiston seinälle sitä ei voi laittaa näytille.

Kysyin lisää, että miksi ei. Vaivaantuuko tästä enemmän naiset vai miehet? Yksi nainen sanoi minulle, että miehet. Mutta kun kysyin mieheltä, kuulemma naiset vaivaantuisivat. Jos kyseinen kuva riippuisi jossain toimistossa jossa nainen työskentelee, ja mies astuisi sisään, mies ei voisi katsoa kuvaa. Jos hän tällöin katsoisi kuvaa, nainen nolostuisi täysin.

Ymmärrän kulttuuriargumentin, mutta se silti ärsyttää minua. Eräs kaverini on tehnyt hyvän pointin aiemmin tässä maassa työskentelystä: työskentelemme kaikki YK:lla. Meillä pitäisi olla joitain yhteisiä arvoja ja normeja, joihin kaikkien pitäisi sitoutua. Olemme kaikki kansainvälisiä virkamiehiä. Monille afgaaneille on OK olla töissä YK:lla, ja lafkan palkka ja edut kelpaavat. Silti, kun on kyse "kulttuurikysymyksistä", tulee usein seinä vastaan.

Siskoni synnytti viime viikolla aivan ihanan vauvan. Toimiston väki oli tästä myös hyvin innoissaan ja onnittelivat paljon. Tuli puhetta afgaaninaisten synnytyksestä - kuulemma miehet eivät todellakaan tulisi samaan huoneeseen, jossa nainen synnyttää. Heitä ei usein päästetä edes sairaalaan, vaan naiset synnyttävät useimmin yksin, tai sitten jonkun naispuolisen sukulaisen läsnäollessa.

Selitin, että meillä miehet ovat usein synnytyksessä mukana, ja että haluaisin itsekin mieheni synnytykseen mukaan, koska molemmillehan se lapsi tulee. Miehet olivat hyvin hämmästyneitä - näin ei todellakaan tapahtuisi täällä.

Kuvassa, jonka halusin ripustaa seinälle, on afgaanikätilö ja afgaaninainen, jotka ovat molemmat suostuneet kuvattavaksi ja antaneet luvan kuvan julkaisuun. Kuvan otti afgaaninainen. Sen printtasi afgaaniyritys. Silti se on liikaa yhteiskunnalle, Yhdistyneille kansakunnille.

Tämä alla oleva kuva on kuulemma ihan OK ja se roikkuu tällä hetkellä toimistoni edessä. Siinä näkyy naisen vauvamaha, mutta emme voi nähdä naisen kasvoja. Ja se on hyväksyttävää.

Miehet ja naiset voivat molemmat katsoa sitä ilman että kukaan vaivaantuu.

Minua vieläkin harmittaa tuo ylin kuva. Niin kaunis, täydellinen valokuva. Mutta kukaan ei saa nähdä sitä.

Afganistanin tanssivat pojat

Tiesin Afganistanin monista epäkohdista ennen kuin muutin tänne. Naisten ehkä huonoin asema maailmassa oli tullut tutuksi median ja opintojen kautta. Tiesin sodasta, köyhyydestä, korruptiosta. Opintojeni aikana kuulin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltä bacha bazi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä "boy's play" ja viittaa maassa esiintyvään poikien laajamittaiseen ja järjestäytyneeseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tämä laajamittainen lasten oikeuksien riisto ja Afganistanin "avoin salaisuus" on tänään enemmän pinnalla kuin yleensä, koska pohjoisessa Baghlanin maakunnassa  ainakin 20 ihmistä kuoli hääjuhlissa tapahtuneessa ammuskelussa. Paikallisen median mukaan ammuskelu liittyi sotaherrojen riitoihin bacha bazi -pojasta.

Bacha bazi -juhlat Afganistanissa. Kuva Washington Postista.

Bacha bazi -ilmiö on ollut olemassa Keski-Aasiassa jo vuosikymmeniä. Kyseessä on hyvin tunnettu instituutio: joku aikuinen "omistaa" teini-ikäisen pojan ja treenaa tästä hyvän esiintyjän ja tanssijan. Sitten poika pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, koruihin ja korollisiin kenkiin - meikit naamalla ja kynsilakkaa kynsissä hän viihdyttää "omistajan" vieraita erilaisissa illanistujaisissa ja juhlissa, kuten häissä. Tähän vakavaan ihmisoikeusrikkomukseen liittyy tanssin lisäksi tanssivien poikien, dancing boys, seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus. Pojat ovat omistajiensa seksiorjia, bacha bazi on ihmiskauppaa.

Tässä joku on Kabulissa kuvannut bacha bazi -juhlia kännykkäkamerallaan:



Afganistanin itsenäinen ihmisoikeuskomissio kirjoitti viime vuonna raportin bacha bazista. Ilmiötä ei ole selkeästi määritetty Afganistanin laissa. Lapsien hyväksikäyttäjät ovat usein rikkaita, hyväosaisia mujahideen-sotaherroja. Pojat ovat yleensä 10-18 vuotiaita, monet heistä on kidnapattu tai ostettu köyhältä perheeltä. Pojilla ei usein ole mahdollisuuksia kieltäytyä, sillä he tarvitsevat jonkinlaisen toimeentulon ja katon pään päälle.

Bacha bazi yleistyi 1980-luvulla kun mujahideentaistelijat taistelivat Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Talebanit eivät virallisesti hyväksyneet tätä perinnettä ja se kiellettiin heidän hallinnon aikana 1996-2001 - perinteen harjoittamisesta sai kuolemantuomion. Kun Talebanit kukistettiin, vallan tyhjiössä ja korruption lisääntyessä bacha bazi alkoi taas yleistyä eri puolilla maata.

Bacha bazi on yleistä maan eteläisillä ja itäisillä pataani-alueilla, ja myös tadzikkien keskuudessa Pohjois-Afganistanissa. Ilmiö on yleistymässä myös Kabulissa - erään häävideokuvaajan mukaan joka viidennessä hänen kuvaamissaan häissä on tanssipoikia. Bacha bazin omistaminen on eräänlainen statussymboli miehille. Tähän rikokseen on vaikeaa puuttua, koska rikoksentekijät ovat vaikutusvaltaisia miehiä, joilla on yhteyksiä poliisiin. Poliisit, sotilaat ja virkamiehet taputtavat bacha bazi -juhlissa rytmin mukaan. Ilmiö on vain voimistunut Talebanien hallinnon kaatamisen jälkeen - bacha baziin mieltyneet mujahideen-sotaherrat ovat nauttineet vallasta ministeriöissä, poliisissa ja armeijassa viimeisen vuosikymmenen ajan, lain ulottamattomissa.

Afganistanissa ei siedetä homoutta, mutta nuorten poikien tanssista nauttimista ja heidän raiskaamistaan ei kuitenkaan pidetä mitenkään homoseksuaalisena. Kyse on vallasta, nautinnosta, leikistä. Naisilla tehdään lapsia ja täytetään sosiaalisia konventioita, mutta pojista voidaan nauttia helposti, he ovat enemmän saatavilla. Eräs tanssipojan omistava sanoo dokumentissa, että bacha bazin voi viedä helposti mihin vain juhliin, mutta naisia ei voi viedä mihinkään bileisiin julkisesti.

Suosittelen kaikille dokumenttia The Dancing Boys of Afghanistan. Dokumentissa afgaanijournalisti soluttautuu bacha bazi -piireihin, ja videolla puhuvat miehet, jotka käyttävät poikia hyväkseeen ja selittelevät tekojaan. Myös poikien näkökulmaa kuullaan. Dokumentti on raskasta katsottavaa, mutta silti tärkeä aihe, josta ei puhuta tarpeeksi tässä maassa, länsimaissa, tai oikeastaan missään.

Dokumentin voi katsoa tästä YouTube -linkistä, josta löytyy linkki koko dokumenttiin Vimeossa:


Dokumentin katsomisen jälkeen sinua varmasti vihastuttaa, ärsyttää, surettaa, raivostuttaa. Mitä tälle oikein voi tehdä? No, ensinnäkin Afganistan voisi määritellä selkeästi bacha bazin olevan laitonta maan rikoslaissa. Kaiken juuri on kuitenkin oikeusvaltion heikkous ja vallallaan oleva korruptio, joka antaa sotaherroille ja vallanpitäjille vapaat kädet tällaisiin laajiin ihmisoikeusrikkomuksiin, ihmiskauppaan ja orjuuteen. Tarvitaan tasa-arvoa, köyhyyden poistamista, vahva oikeuslaitos. Tarvitaan muutos tietyillä alueilla vallitsevaan kulttuuriin, joka on normalisoinut bacha bazi -instituution ja pitää sitä statussymbolina. Ei ole helppoja tehtäviä, mutta oikeusvaltion vahvistuessa ja ihmisoikeustilanteen parantuessa poikien hyväksikäyttö myös vähenisi.

Muutos on vain niin hidasta, että usein mietin, onko sitä, ja jos on, niin missä.

Ramazan - täällä taas!

Ramadanin paastokuukausi alkoi torstaina. Tämän kuun aikana muslimit eivät saa syödä tai juoda päiväsaikaan mitään, eli noin kello kolmesta aamuyöllä kello 19:30 illalla.

En vieläkään ymmärrä, miten paikalliset jaksavat. Itse näen sumeasti ja olen liian heikko tekemään mitään jos en syö jotain viiden tunnin välein. Ilman vettä en todellakaan kestäisi. Kollegani heräävät kello kahden aikaan rukoilemaan ja syömään aamulla, menevät takaisin nukkumaan pariksi  tunniksi, heräävät töihin ja ovat siellä kello kolmeen asti, sitten odottavat pari tuntia illallista.

Toimistossa tankkaan vettä ja hörpin kahvia aina kuin kollegani lähtee pois huoneesta. Hotkin lounasta vaivihkaa sisäpihalla. Kaikki ovat väsyneitä, kukaan ei jaksa keskittyä mihinkään kunnolla, mikä on ihan ymmärrettävää.

Yksi afgaaninaiskollegani avautui siitä, kuinka Ramadan (tai Ramazan kuten täällä päin sanotaan) on todella epäreilu naisille: kun naiset pääsevät töistä kotiin, heillä alkaa uusi työpäivä kun pitää valmistella kotia ja ruokaa iftar-illallista varten. Tuplataakka, siitä ei pääse eroon. Miehet voivat vain odotella illallisen saapumista, mutta naiset kokkaavat supernälkäisinä ja janoisina. Kun ehdotan, että mitä jos miehet ottaisivat myös osaa illallisen valmisteluun ja auttaisivat tasapuolisesti, saan takaisin vain hämmentyneitä katseita.

Salaista tankkailua toimistossa.

Nainen poltti "Koraanin", nainen poltettiin

Kabulia on kuohuttanut torstai-iltana tapahtunut järkyttävä murha. Joukko satoja afgaanimiehiä hakkasivat 27-vuotiasta afgaaninaista kivillä, kepeillä ja laudoilla, jonka jälkeen hänen ruumista raahattiin pitkin katua, hänet sytytettiin tuleen ja heitettiin Kabulin jokeen. Syy: nainen oli muka polttanut sivuja Koraanista.

Kun kuulin järkyttävästä uutisesta, ensimmäinen ajatukseni oli, että nainen varmasti kärsi mielenterveysongelmista ja/tai halusi kuolla. Koraanin polttaminen on täällä vakava juttu, jonka tähden on ennenkin tapettu ja mellakoitu. Olin oikeassa: naisen perhe kertoi, että hän oli kärsinyt mielenterveysongelmista lapsesta asti, eikä ymmärtänyt tekojaan.

Moskeija, jonka lähellä nainen hakattiin ja poltettiin.

Tapahtuma meni silminnäkijöiden mukaan näin: nainen oli alkanut polttaa paperia moskeijan lähellä, ja ilmoitti, että Koraani palaa. Lähellä ollut mies meni heti tarkastamaan tilanteen, otti palavia papereita talteen ja meni läheiselle kadulle kailottamaan kovaan ääneen, että nainen polttaa Koraania. Nopeasti kymmeniä, sitten satoja miehiä kerääntyi paikalle. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt todistamaan, että nainen poltti Koraanin sivuja. Silminnäkijän mukaan sivuilla oli darin kieltä, ei arabiaa, joten sivut eivät olleet Koraanista.

Kukaan ei tietenkään välittänyt tarkastaa faktoja tai miettiä, että ehkä nainen on mielisairas. Sinänsä ihan sama - vaikka nainen olisi polttanut Koraania, ei mikään oikeuta miesten tekoja. Miehet päättivät olla itse oikeuslaitos, tuomari ja rankaisija, ja kokivat, että heillä on täysi oikeus hakata puolustuskyvytöntä naista.

Naisen palanut ruumis heitettiin Kabulin joen penkalle.

Tapaus on järkyttävä jo ihan itsensä takia: että joukko miehiä pääkaupungissa alkaisivat heitellä kiviä ja hakata naista, joka ilmoitti polttavansa Koraanin sivuja. Että he sitten raahaisivat ruumista kadulla ja sytyttäisivät sen tuleen (ei ole selvää, oliko nainen vielä elossa, kun hänet poltettiin). Mutta mikä tässä järkyttää todella paljon, on se, että sadat ihmiset ottivat tapahtumasta valokuvia ja videota, kannustivat miesjoukkoa, ja poliisikaan ei estänyt tätä brutaalia tekoa.

Mikä on myös järkyttävää, on tapahtumaa seurannut keskustelu. Monet afgaanit ovat tuominneet teon barbaarisena ja islaminvastaisena. Mutta jotkut korkeassa asemassa olevat, ns. tärkeät ihmiset, hyväksyvät miesjoukon teot. Ihan OK hakata ja polttaa nainen. Uskonnollisen ministeriön työntekijä ilmoittaa videolla, että jos nainen oli islaminvastainen, ei-muslimi ja poltti Koraania, joukon teot ovat täysin hyväksyttyjä. Korkea-arvoinen poliisijohtaja myös ilmoitti, että teko oli ihan OK ja sopiva rankaisu.

Yhdeksän miestä on kuulemma pidätetty tapauksen johdosta ja presidentti vakuuttaa, että asia tutkitaan läpikotaisin ja oikeus toteutuu. Samaan aikaan kabulilaisen moskeijan imaami varoittaa viranomaisia pidättämästä ketään, sillä se johtaisi vain protesteihin.

Biljoonia dollareita on kulutettu Afganistanin oikeuslaitoksen ja naisten/ihmisoikeuksien vahvistamiseen ja koulutukseen. Tämä tapaus raivostuttaa minua aivan suunnattomasti. Miesjoukon kuvaamien videoiden katseleminen raivostuttaa minua vielä enemmän. Ihmiset hyppivät naisen päällä, potkivat, huutavat, tökkivät, lyövät, tappavat, hurraavat, katsovat sivusta, videokuvaavat.

Muuttuuko mikään ikinä? Milloin?

Put a ring on it

Afgaanit usein ihmettelevät, miksi en ole naimisissa. Täällä olisi hyvin harvinaista että kolmeakymppiä lähestyvä nainen eläisi yksin. Poikaystävän tai avopuolison konseptia ei täällä tunneta.

Jotkut myös paheksuvat sitä, jos nuoret naiset eivät ole naimisissa. Se on vähän epäilyttävää ja monet varmasti miettivät, mitä vikaa naisessa on. Kulttuurissa avioliitto on normi ja siihen pyritään.

Jotkut ulkomaalaisista kavereistani ovat alkaneet käyttää sormusta nimettömässä ja ovat keksineet itselleen aviomiehen. Se kuulemma auttaa - heitä kunnioitetaan enemmän, heidän ei tarvitse kuunnella kyselyjä avioliitosta ja he kokevat joissain paikoissa olevansa enemmän turvassa. Olen harkinnut samaa - pitäisikö kehittää itselle joku oma Jared, keksiä siitä tarinoita, tulostaa kuva lompakkoon ja rengastaa nimetön? No ei.

Ymmärrän, että se tekisi joskus elämästä vähän helpompaa (monet yksin esim. Intiassa matkustavat kaverini ovat myös kokeilleet tätä aviopuolison keksimistä matkan helpottamiseksi), mutta ajatus tämän rakennelman takana ärsyttää: että jonkun pitäisi jo tavallaan omistaa minut, jotta joku toinen ei ahdistelisi minua tai että hän kunnioittaisi minua enemmän. En myöskään haluaisi valehdella ihmisille ja joutua sepittelemään satuja.

Mitäs mieltä olette, esittäisittekö naimisissaolevaa jos se ehkä lisäisi turvallisuutta ja elämän helppoutta esimerkiksi matkusteltaessa? Olen huomenna matkustamassa Mazari-i-Sharifin kaupunkiin Pohjois-Afganistaniin, ilman aviomiestä, ilman sormusta. Raportoin myöhemmin.

Kabulin säärishokki

Pari viikkoa sitten eräs tuntematon nainen käveli pitkin Kabulin katuja sääret paljaina. Tästä seurasi aikamoinen kohu, media on julkaissut aiheesta monia juttuja ja tuhannet jakoivat kuvia Facebookissa ja miettivät naisen motiiveja. Protestoiko hän jotain? Onko hän epästabiili ja kärsii mielenterveyshäiriöistä? Mikä vika?

"Koko kaupunki on shokissa" on ehkä vähän yliampuvaa medialta - koko kaupungin pitäisi olla enemmänkin shokissa jokapäiväisistä pommeista, mutta epätavallistahan tämä on. Itseänikin kiinnostaa mikä meininki naisella oli, ja onko hän afgaani vai ulkomaalainen.

Kabulissa vielä 70-luvulla minihameet ja paljaat sääret olivat ihan normaaleja. Ajat ovat muuttuneet, siinä samalla vaatetus ja naisia koskevat normit. Minua ärsyttää, kun jotkut vetoavat "Afganistanissa käytettiin ennen minihameita, nyt kaikki naiset hunnutetaan, mitä sortoa" -argumenttiin. Aivain kuin minihame olisi kehityksen tai naisten oikeuksien mittari ja päähuivi jotenkin automaattisesti alistava. Kuitenkin, tässä asiassa feministiminäni menee solmuun - minihame argumentti ärsyttää, mutta samalla jotenkin komppaan. Arvostan sitä, että naiset saavat laittaa päälleen mitä tahansa haluavat. Jos se on päähuivi, OK, jos se on minihame, OK. Säärikohu osoittaa, miten vahvasti kulttuuri ohjaa ja rajaa vaatetusta. Sama juttu tietysti kaikissa maissa, mutta joillain on enemmän valinnanvapautta.

Afganistanin lentoemäntiä 70-luvulla.

Tätä kuvakokoelmaa Afganistanista 60/70-luvulta on vaikeaa uskoa todeksi - levykauppoja, huippumuotia, road trippejä, naiset ja miehet hengailemassa keskenään, turismia - minihameita. Yli 30 vuotta sotaa, ja koko maa on täysin päälaellaan. Kysyin eilen kollegaltani, uskooko hän että Talebanit tulisivat vielä takaisin valtaan täällä. Hän sanoi, että Afganistan on sellainen maa, jossa mitä tahansa voi tapahtua silmänräpäyksessä ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Kaikki on mahdollista.