Abortti Afganistanissa

Tapasin vähän aikaa sitten terveydenhoitajan, joka kertoi minulle yhden masentavimman tositarinan, jonka olen täällä kuullut. "Fatima" työskentelee terveydenhoitajana koillisessa Badakhshanin maakunnassa, pienellä julkisella klinikalla maakunnan pääkaupunki Faizabadin lähistöllä. Kerran klinikalle tuli 16-vuotias tyttö, joka rukoili Fatimaa, että hän saisi klinikalta abortin. Tyttö oli hysteerinen ja anoi apua, mutta Fatima ei voinut kuitenkaan auttaa - abortti on Afganistanissa laiton, eivätkä julkisen puolen terveyskeskukset tee niitä.

Fatima epäili, että tyttö on raiskattu, mutta ei voinut tietää varmasti, sillä tyttö ei suostunut puhumaan tilanteestaan mitään.

Naiset jonottavat klinikan ulkopuolella Badakhshanissa.

Fatima kertoi, että kun tytön isä sai tietää raskaudesta, hän olisi halunnut tappaa tyttärensä. Avioliiton ulkopuolinen lapsi on suuri häpeä perheelle ja koko yhteisölle. Tytön äiti kuitenkin puolusti häntä ja esti "kunniamurhan". Perhe joutui myymään koko omaisuutensa - muutaman vuohen ja pienen maapläntin - jotta saivat tarpeeksi rahaa Kabuliin matkustamiseen ja aborttiin ykisyisellä klinikalla, jossa lääkäri veloitti siitä noin 400 dollaria, joka on täällä paljon rahaa. Perhe menetti kaiken, tärkeimpänä kunniansa muiden silmissä.



Kun tyttö ja äiti palasivat Badakhshaniin, kaikki tiesivät, että tytölle oli tehty abortti. Kukaan ei tulisi ikinä menemään naimisiin hänen kanssaan, koska hän ei ole neitsyt ja vielä sen lisäksi syyllistynyt häpeälliseen aborttiin. Nyt hänen miespuoliset perheenjäsenet hakkaavat häntä säännöllisesti. Hän ei voi ikinä lähteä kotoaan, muuttaa pois tai tehdä mitään elämällään. Ainoastaan äiti suojelee häntä.

Abortti on maassa lailla kielletty, mutta se on silti yleistä. Lääkärit, jotka tekevät abortteja, voivat saada isot sakot tai joutua jopa vankilaan - sama uhka koittaa naisia, jotka hankkivat abortin. Abortti ei ole sallittu edes raiskaustapauksissa - vain jos äidin henki on vaarassa tai jos on todettu että vauva syntyisi hyvin vakavien vammojen kanssa. Näissäkin tapauksissa asiaan vaaditaan monen miehen mielipide ja "asiantuntijalausunto", mukaan lukien uskonnollisen neuvoston.



Naisia kuolee ei-toivottujen raskauksien takia - perheen kunnia on monille, varsinkin miehille, usein tärkeämpää kuin naisen henki. Naiset ottavat suuren riskin, kun he hankkivat laittoman abortin, mutta usein riski kuolla tai kokea vakavaa väkivaltaa raskauden takia on vielä vakavampi.

Sairaanhoitaja-Fatiman kertoma tarina oli ahdistava, mutta valitettavasti hyvin yleinen Afganistanissa. Naiset kärsivät "kunnian" käsitteestä ja koko käsite saa merkityksensä vain naisten kontrolloimisen kautta.

Naiset hankkivat abortteja monista syistä - raiskauksen takia, koska he eivät ole vielä naimisissa, avioeron takia, tai jos ultraääni näyttää, että sikiö on tyttö. Poikalapsia arvostetaan suuresti, ja jos nainen ei kykene synnyttämään poikaa, häntä usein hakataan ja syytetään. Kukaan ei tiedä, että miehen kromosomi päättää lapsen sukupuolen - tämäkin "vaje" on tietenkin vain naisen vika.

Ehkäisy on vieläkin tabu ja naiset synnyttävät keskimäärin 5 lasta elämänsä aikana, eniten kaikista Aasian maista. Myöskään jälkiehkäisytabletteja ei ole vapaasti saatavilla. Monet rinnastavat ne aborttiin, ja menee vielä pitkä aika, ennen kuin tabletit hyväksyttäisiin osaksi maan virallista, sallittua lääkelistaa. Olen monesti joutunut selittämään täkäläisille lääkäreille raiskauksiin liittyvissä koulutuksissa että tabletti ei lopeta jo alkanutta raskautta, vaan estää raskauden alkamisen. Sitä on silti vaikea hyväksyä.

Terveyskeskus Badakhshanissa.

Naiset ja tytöt kärsivät maassa jo muutekin tarpeeksi, ja kun abortti on laiton, he kärsivät vielä enemmän. Monet käyvät klinikoilla, joissa ei ole koulutettuja lääkäreitä tai kätilöitä, ja joutuvat kärsimään huonosti tehdyn abortin seurauksista. Monet menettävät koko omaisuutensa yksityisille klinikoille, koska heillä ei ole vaihtoehtoja.

Naisia kohdellaan kuin rikollisia, mutta he eivät voi tehdä muutakaan, vapaasti päättää omasta elämästään tai kehostaan. Usein valinta on abortti tai oma henki.

4 vuotta elämäni parasta aikaa

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun muutin Kabuliin. En vieläkään ole unohtanut sitä päivää ja ensimmäisiä hetkiä, kun astuin ulos Safi Airwaysin 4Q202-lennolta ja löysin itseni Kabulin Hamid Karzai -lentokentältä. Olin paniikissa, mutta tiesin, että nyt on vaan mentävä ja toivottava parasta.

Vieläkin yksi suosikkikuvistani, jonka olen Kabulissa ottanut. Se roikkuu nykyään myös tauluna makuuhuoneessani.

Ja hyvinhän kaikki loppujen lopuksi menikin. Kävelin ulos 20 kilon matkalaukkuni kanssa, siniseen burkaan pukeutuneita naisia tuli vastaan, pojat kerjäsivät rahaa, kello oli 7 aamulla ja heinäkuun aurinko poltti jo kovaa. Olin helpottunut, kun löysin vihdoin kuskini Fawadin odottamassa minua parkkipaikalla C -kauimmaisella parkkipaikalla, pienen punaisen Toyotansa kanssa. Hän vei minut kotiin.

Ensimmäinen retki ulos tutustumaan lähinaapurustoon 6.6.2013.

Ensimmäisen kotini puutarha.

Paljon on mahtunut näihin neljään vuoteen. Sanoisin, että ne ovat olleet parhaat vuoteni elämässäni tähän asti. Olen saanut tehdä työtä, joka on superkiinnostavaa ja inspiroivaa (suurimman osan ajasta ainakin), ja tästä olen kiitollinen. Olen tehnyt joskus ihan kamalia töitä ahdistavissa työpaikoissa, joten todellakin osaan nykyään arvostaa työpaikan merkitystä yhtenä elämäni tärkeänä osana, joka tuottaa suurta onnea.

Olen tavannut monia hyviä ystäviä, jotka ovat vieläkin elämässäni, vaikka ovat lähteneet Kabulista vuosia sitten. Osa on onneksi vielä täällä. Olen tavannut myös ihan mukavia miehiä, mutten vieläkään ketään tarpeeksi inspiroivaa. Mutta se ei sinänsä haittaa, kun elämässä on ollut myös jotain näin söpöä:

Vanha tankki, jonka löysimme pellolta Bamyanissa.

Olen saanut kokea mitä mahtavimpia kokemuksia eri puolilla Afganistania - Kabulissa, Bamyanissa, Heratissa, Kunduzissa, Nangarharissa, Balkhissa, Parwanissa, Kandaharissa... Upeimpia maisemia ja muistoja, joita olen koskaan saanut mistään.

Bamyanin Band-e-Amir -järvi.

Moskeija Mazar-i-Sharifissa.

Badakshan, all-time-favourite.

Olen saanut kokea myös ikävämpiä asioita, kuten olla kiväärimiehen maalitauluna ja nähdä luotien sinkoilevan metrin päässä ohi, ja selvitä siitä samalla kuin yksi ihminen kuoli muutaman metrin päässä. Jotkut joskus sanovat että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta tämän päivän mielellään vaihtaisin. Silti, tämäkin on kasvattanut minua ihmisenä ja jättänyt myös jotain positiivisia jälkiä.

Kunduz.

Afganistan on antanut minulle paljon. Ystäviä, tietoa, rakkautta, työkokemusta, illallisia kavereiden kanssa, urheilua, patikointia, ikävää, jäisiä talviöitä, brunsseja, konsertteja, surua, kattobileitä, matkustelua, kärsivällisyyttä, menetystä, laskettelua Bamyanissa, kauniin kodin, keilaamista Kabulin keilahallissa, joogan, aivan liikaa afgaanimattoja, astioita ja koruja, joista en tiedä miten saan ne ikinä takaisin Suomeen.

Kuten kaikki hyvä, tämäkin tulee pian päätökseen. Neljä vuotta on superpitkä aika olla yhdessä paikassa, ja on aika kokea myös muita maita, kriisejä ja töitä. En vielä tiedä, koska tarkalleen lähden, mutta joku päivä senkin päivän on tultava eteen.

Helppoa se ei tule olemaan, mutta ei kai muutos ikinä ole.

Darulamanin palatsi Kabulissa.

Bloggailen täällä kuitenkin vielä muutaman kuukauden ainakin. Jos teillä on jotain toiveita postauksille, joita haluaisitte minun käsittelevän täällä, kertokaa! Jotkut ovat laittaneet joskus hyviä ehdotuksia kommenttilootaan, jolloin aina ajattelen, että siisti idea ja ehdottomasti kirjoitan siitä pian, mutta sitten olen usein unohtanut. Eli muistuttakaa niistäkin!

Bamyanin Band-e-Amirin järvellä.

Neljä vuotta - vaikea hahmottaa mihin se kaikki meni niin nopeasti, mutta onneksi on tämä blogi, jonka kautta voin mennä aina fiilistelemään vanhoja muistoja kun siltä tuntuu. Kabulia en unohda.

When the going gets tough

Isoin hyökkäys, jonka Kabul on kokenut sitten vuoden 2001, tappoi ainakin 150 ihmistä ja haavoitti satoja Kabulin keskustassa kuukausi sitten. Sen jälkeen kaupungin tunnelma on muuttunut. Ajoin eilen ensimmäistä kertaa räjähdyspaikan ohi - tie oli suljettu muutaman viikon, sillä tuhot olivat valtavia. Pommin lähistöllä olleet rakennukset ovat vieläkin täysin tuhoutuneita, jotkut täysin lytyssä, monet ilman ikkunoita.



Kabul ei monin tavoin ole enää sama kuin ennen. Monet ulkomaalaiset ovat lähteneet, ja monet afgaanit yrittävät lähteä vielä suuremmalla tarmolla kuin ennen.

Muutamat suurlähetystöt kokivat mittavia aineellisia vahinkoja iskussa, jonka vaikutusta on ymmärrettävästi vähätelty - eihän kukaan halua maailman tietävän, että heidän organisaationsa tai lähetystönsä on heikko ja helppo kohde. Jotkut lähetystöt ja organisaatiot ovat lähettäneet kaikki ulkomaalaiset työntekijänsä kokonaan kotimaahan, jotkut ovat evakuoineet henkilökuntaansa vain osittain. Expat-piirit pienenee ja hiljenee.

Kabulin ruusut ja Hesco-turvamuurit.

Kabulin turvallisuustilanne on huonontunut jo monien kuukausien ajan, ja ihan tasaisesti viime vuosien ajan, mutta vasta lähiaikoina paikka on alkanut tyhjentyä.





Sain kuulla ystävältäni lomalla ollessani, että hän joutui lähtemään Kabulista - työpaikka antoi vain 24 tunnin varoitus- ja pakkausajan. Hän lähetti minulle viestin, ettei enää ole täällä kun tulen takaisin - organisaatio evakuoi kaikki ulkomaalaiset työntekijät. Tapasin hänet vuonna 2013 kun tulin tänne töihin, asuimme yhdessä ja hän oli yksi läheisimmistä ystävistäni täällä. Ja sitten hän on vaan poissa, 24 tuntia, neljän vuoden elämä pakattuna, talo tyhjänä.



YK on sinänsä hyvä työpaikka, sillä se säilyy täällä, vaikka tunnelma kirentyisi mittavastikin nykytilanteesta. Pitäisi olla aika vakava skenaario, että kaikki työntekijät lähetettäisiin kotiin tai työskentelemään Dubaista käsin. Siis lähinnä joku sisällissota, suora uhka YK:ta vastaan tai todella kovaksi eskaloituneet väkivaltaisuudet lähialueilla.



Se, että Kabul tyhjenee ulkomaalaisista, on surullista, mutta tuntuu myös melko epäoikeudenmukaiselta. Tässä tilanteessa, kun niin sanotusti shit hits the fan ja koko maa syöksyy alaspäin, afgaanit tarvitsisivat avustusta, kehityshankkeita ja tukea valtion instituutioille enemmän kuin koskaan. Silti samalla apu vähenee, ulkomaalaiset pakkaavat tavaransa. Se lähettää terroristeille viestin, että heidän taktiikkansa toimivat - he saavat juuri sen, mitä halusivatkin.



Samaan aikaan moni länsimaa kategorisoi Afganistanin turvapaikanhakijoille ihan turvalliseksi maaksi asua (varsinkin Kabulin!). Tänne voi hyvällä omallatunnolla palauttaa afgaaneja ilman pelkoa, että heille tapahtuu pahoja asioita. Kuitenkin samalla evakuoidaan ulkomaalaisia työntekijöitä isoista, aidatuista leireistä ja tukikohdista, joita suojelee sadat aseistetut sotilaat, koirat, tarkastuspisteet, panssaroidut autot, piikkilanka ja betonimuurit.

Näkymä Kabulin kadulle panssaroitusta autosta.

Täällä on siis paikallisille ihan turvallista olla ja asua, ja samalla kuitenkaan ei ulkomaalaisille, jotka elävät erittäin turvattua elämää ja harvoin edes astuvat panssaroidusta ajoneuvostaan kadulle.

Tekopyhää?