Välirikko Teheranin metrossa

Bongasin Teheranin metrossa nämä vähän erilaiset taideteokset. Jotenkin virkistävää, kun kaksi maata eivät tykkää toisistaan ja eivät myöskään epäröi ilmaista asiaa värikkään ja omaperäisen taiteen keinoin. Ei mitään semidiplomaattisia seläntakanapuhumisia vaan suorat mielipiteet metron tapetille.

Ainoa mitä en ymmärtänyt, on tämä. Avautuuko tämän viesti jollekin? Amerikassa naisilla on hame? Valkoinen varjo? Rivitanssia?

Joskus on hyvä vaan lähteä yksin

Päätin viime viikolla ottaa bussin Kashanin kaupunkiin Iranissa kun tiedossa oli pitkä viikonloppu ilman muita suunnitelmia. Käsitykseni Iranista on muuttunut paljon sitä myötä, kun olen tavannut kivoja iranilaisia tyyppejä ulkomailla ja tutustunut maahan lisää. Jos olisin vaikka viisi vuotta sitten ajatellut, että matkustaisin joku päivä yksin Iranissa, en olisi varmasti uskonut. Mutta nyt otin illalla yksin bussin kohti eteläistä Kashanin kaupunkia, ilman sen kummempia valmisteluja tai suunnitelmia.



Yksin matkustaminen on joskus ihanaa. Voi itse päättää, mihin menee ja mihin aikaan. Ei tarvitse keskustella yöpymispaikoista tai tehdä kompromisseja, vaan voi yöpyä ihan missä haluaa. Voi syödä mitä ja milloin haluaa.Voi kokea isompia jes-hetkiä kun osaa itse, omalla kielitaidolla pärjätä ja neuvotella asioita. Voi olla usein vaan ihan hyväksytysti hiljaa, mistä myös pidän.

Yövyin tässä söpössä ja vanhassa majatalossa Kashanin keskustassa.

Kashan sijaitsee 2.5 tuntia Teheranista etelään, paitsi minun bussimatka kesti 5 tuntia kovan liikenneruuhkan takia. Lähdin Teheranista klo 7 illalla ja lippuluukun setä ei ensin halunnut myydä lippua, koska bus stop problem is. Bussi ei mennyt Kashanin kaupunkiin vaan pysähtyisi valtatiellä muutaman kilometrin päähän puoleltaöin. Mies väitteli hetken kollegoidensa kanssa ja tunnistin sanat khariji (ulkomaalainen), zan (nainen) ja tanha (yksin). Kun vakuuttelin, että otan sitten taksin ja se on ihan OK, mies myi minulle viimein lipun.

Paikallinen ABC.

Kashan oli ihana ja rentouttava tauko Teheranin kiireiseen elämään. Kashanissa ehtii nähdä paljon päivässä sillä paikka on melko pieni. Kaupunki on tunnettu kauniista Agha Bozorg-moskeijastaan, isosta vanhasta bazaaristaan ja monista upeista vanhoista kartanoista ja hulppeista huviloista sekä vehreistä puistoista.

Kolme kuppia tietenkin - kahvia, teetä ja vettä. Hunaja + tuorejuusto + iranilainen tuore leipä = taivaallista.

Majatalon aamiainen oli aika perus, mutta maistui juuri sillä hetkellä maailman parhaimmalta asialta ikinä. Olin matkustanut edellisenä iltana ja yönä 7 tuntia, joista 3 kesti vain päästä Teheranista ulos.

Nescafe maistui luksukselta.

Kissallakin oli näköjään kova yö.

Iranissa on moskeijoita joka puolella, mutta en ole ainakaan vielä saavuttanut Euroopan kirkkoväsymysefektiä (kirkkoja joka tuutissa, lopulta kaikki näyttää samoilta eikä enää vaikuta).

Tässä Agha Bozorg:











Kashanissa voi kuluttaa koko päivän kierrellen vanhoja kartanoita:

Ameri ha, Amerian house Kashanin keskustassa, rakennettu 1800-luvun puolivälissä

Boroujerdi's House, myös yli sata vuotta vanha. Ja nätti.

Näin yhden päivän aikana satoja vuosia vanhoja, tärkeitä monumentteja ja arkkitehtuurisia ihmeitä. Kuitenkin mieleenpainuvin hetki oli se, kun löysin kadun varrelta söpön pakettiautokahvikojun ja istuin aurinkoon juomaan täydellisesti tehtyä cappuccinoa ja kotitekoista kakkua. Usein juuri näissä sivuseikoissa tuntuukin olevan koko homman pointti.



Kahvin jälkeen oli silti vielä pakko piipahtaa Fin Gardensiin, koska internet kehui sitä yhdeksi maailman kauneimmista puutarhoista.

Fin Gardenin hammam.

Kashanin bazaari oli kiinni mutta silti pikavisiitin arvoinen.

Kashanissa oli kiva hiljentyä yksin, mutta oli myös kivaa kun kaveri laittoi viestiä kysyen mitä teet, ja päättikin tulla illaksi tapaamaan minua toiseen kaupunkiin, Isfahaniin (tästä Persian helmestä myöhemmin lisää), ja ajaa sinne autolla 7 tunnin matkan Teheranista. Aika hullu likka, mutta onneksi tuli. Myöhemmin myös toinen kaveri liittyi matkaan. Tästä eeppisestä jatko-osasta myöhemmin lisää.

Soolomatkabreikkini oli lyhyt mutta tehokas.

Voit seurata juttujani ja matkojani myös Instagramissa nimellä sini_ra. Siellä on aika paljon kuvia kahviloista ja muista elämän oleellisista asioista.

فارسی - eli miten opin uudet aakkoset 31-vuotiaana

Yksi elämäni suurimmista konkreettisista saavutuksista on varmasti tämä: opin kirjoittamaan ja lukemaan uudet aakkoset viidessä päivässä. Jos minulta olisi kysytty pari viikkoa sitten mitenköhän menisi, olisin sanonut että se on mahdotonta.



Mutta näköjään mikään ei ole mahdotonta, jos vaan laittaa tarpeeksi aikaa ja vaivaa asian eteen. Voilà, kirjoitin juuri tämän pätkän tekstiä, jossa kuvailen normaalia päivääni:




Tulin siis Iraniin opiskelemaan farsia, persian kieltä. Afganistanissa puhutaan daria, joka on melko samanlaista kuin farsi. Tai näin minulle ainakin aina sanottiin, mutta suurin osa parin viikon aikana oppimistani sanoista ovat täysin erilaisia näissä kahdessa kielessä.

Intensiivinen kielikurssini alkoi lauantaina, ja saavuin paikalle 15 minuuttia myöhässä, koska yliopistoon rekisteröinti kesti tunnin. Siinä vaiheessa 20 oppilasta oli jo opettelemassa farsin aakkosten kirjoittamista ja yksi pääkirjain, alef, oli mennyt jo ohi.

Ensimmäinen sivu.

Olin täysin pihalla tunneilla ensimmäisen viikon. En ollut ikinä edes yrittänyt opetella farsin aakkosia. Afganistanissa otin muutamia darin oppitunteja ja opiskelin itsekseni, mutta keskityin vain puhumiseen. Suurin osa Teheranin luokan muista oppilaista ymmärsi jo jotenkuten aakkoset, koska osasivat jonkun muun kielen, jota kirjoitetaan samoilla kirjaimilla (esimerkiksi arabia, urdu), tai olivat opiskelleet aakkosia itsekseen etukäteen.



Ensimmäistä kertaa elämässäni luokkahuoneessa olin enemmän pihalla kuin muut, mutta olin kerrankin paljon parempi puhumaan kieltä. Aina ennen olen osannut enemmän kirjoittaa ja lukea eri kieliä, enkä ole osannut uskaltanut puhua paljon.

Oi sitä riemua kun sain ostaa lyijykynän ja terottimen!

Aakkoset olivat mielestäni todella vaikeita muistaa ja sitten vielä kirjoittaa oikein. Aakkosista tekee vaikeamman myös se, että jokaisella aakkosella on muutama eri kirjoitustyyli, riippuen siitä missä kohtaa sanaa ne ovat - alussa, lopussa, keskellä, yhdessä muun sanan kanssa vai irrallaan. Oli myös vaikea muistaa, mitkä kirjaimet kirjoitetaan yhteen ja mitkä eivät voi yhdistyä toisiinsa. Jotkut voivat yhdistyä vasemmalta, jotkut oikealta. Monia vokaaleja ei kirjoiteta sanaan vaan ne pitäisi vain arvata tietää. Voi elämä. Yllättäen oikealta vasemmalle kirjoittaminen ja lukeminen ei ollutkaan kaikkein haastavin asia.



Ensimmäisen viikon aikana opiskelin paljon itsekseni asuntolassani. Kirjoittelin aakkosia paperille, äänsin niitä yksikseni, kirjoitin simppeleitä sanoja, katsoin YouTube-videoita aiheella Farsi for Children. Harjoittelin paljon.

Muistatteko nämä ekalta luokalta? Mahtaavaa tehdä näitä taas yli kolmekymppisenä.

Opin ensimmäisen aakkosen kolme viikkoa sitten ja nyt osaan jo lukea (hitaasti!) farsinkielisiä tekstejä ja kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Puhuminen on vieläkin päätavoitteeni, mutta on siistiä ymmärtää kirjoitettuja merkkejä kaduilla ja lukea peruslappusia.

Ensi viikolla on tentti - ihanaa! Joka päivä on läksyjä. Teen ne aina suurella motivaatiolla kahvilassa vohvelin tai kakun kanssa.



Kolmen viikon jälkeen osaan lukea yllä olevan tekstin ja ymmärrän myös mitä siinä sanotaan. Tiedän, ettei kotimaassani sovi olla liian ylpeä tai iloinen saavutuksistaan, mutta minä nyt olen. En ikinä ajatellut että osaisin tämän,  mutta osaan! Koska yritin! Olen ylpeä ja onnellinen siitä. .من خوشحال هستم

Uuden paikan vaikeuksia

Olin unohtanut, miten uuvuttavaa on muuttaa uuteen paikkaan. Ensimmäisenä viikkona Iranissa kaikki oli jotenkin hankalaa. Ensinnäkin - halusin matkustaa paikasta A paikkaan B, mutta en tiennyt yhtään, miten julkinen liikenne tai taksit toimivat. Ei ollut nettiä, Google mapsia. Tuli aika monta kertaa mietittyä, miten matkustimme ennen ilman nettiä ja karttoja älypuhelimessa?

Iranilaista taidetta pienestä galleriasta.

Taksin saaminen oli työlästä. Seisoin ruuhkaisen kadun vierellä yrittäen huitoa takseja pysähtymään. Jotkut ovat vihreitä, jotkut keltaisia, joistain ei voi edes erottaa, onko ne takseja. Sen jälkeen, kun joku pysähtyy, pitää yrittää selittää mihin on menossa tarkalleen ottaen (ilman Google mapsia! ja englantia!). Sen jälkeen pitää neuvotella hinta, koska kukaan ei käytä mittareita. Vihdoin kun pääsee taksiin, ei ole kuitenkaan satavarma minne taksi on menossa. Usein taksit vaativat vielä lisää rahaa määränpäähänsä päästyään, sillä eivät muka tajunneet, että se oli niin kaukana (muka).

Menin myös muutaman kerran jonkun perusheebon Toytota-kyydillä määränpäähäni, mikä ei ehkä ole kaikista turvallisin vaihtoehto. Yksi kysyi huonolla englannilla minulta how much do you cost - ensin loukkaannuin, sitten tajusin että tyyppi yritti kysyä paljon maksan hänelle kyydistä. Toisaalta kadunkulmassa huitominen ja seisominen pidempään ei myöskään ole kovin miellyttävää.



Sitten noin viikko oleskeluni jälkeen elämäni pelasti Snapp, paikallinen Uber. Voi sitä riemuntunnetta, kun osasin tilata Snapp-kuskin ensimmäistä kertaa (kaverin lainaamalla älypuhelimella tosin, sillä omani ei vieläkään toimi. Kiitos, Samsung, asiasta nimeltä aluelukitus, ja myyjälle siitä ettei kertonut tästä PIKKUseikasta, jonka takia puhelin ei toimi muualla kuin Suomessa. Viimeiset kaksi viikkoa Samsungin Suomen asiakaspalvelun kanssa asiointi on ollut melkein enemmän raivostuttavaa kuin paikallisten taksien kanssa taisteleminen).

Snappin kanssa arki on nyt noin sata kertaa helpompaa. Näppäilen vaan ruutuun lähtöpaikan ja määränpään, ruudulle tulee hinta ja kuski saapuu paikalle noin minuutissa. Ei kadulla huitomista, epämääräisten miesten kanssa neuvottelua. Usein kuskin kanssa voi myös harjoitella farsin kielen taitoja - kätevää! Eilen kuskini kertoi minulle hevosestaan, joka hänellä on Turkmenistanissa.

Ensimmäisenä viikkona pankissa asiointi ja rahan vaihtaminen oli hämmentävää. Menin pankkiin ja yritin maksaa vuokrani ja opintolaskuni - otin vuoronumeron ja tajusin sitten että en osaa farsinkielisiä numeroita. Kyselin sitten kanssajonottajilta että hei lukekaa tää lappu mulle, milloin on mun vuoro. Sain laskut maksettua vihdoin - taas voittajafiilis! Vaatekaupassakin jouduin osoittelemaan hintalappua ja pyytämään myyjää lukemaan ääneen farsiksi, mitä siinä lukee. Viime viikolla opin lukemaan numerot, ja se on myös helpottanut elämää huomattavasti.

Iranissa ei toimi mitkään ulkomaiset pankki- tai luottokortit, joten kaikki eurot piti ottaa käteisenä mukaan ja niitä pitää vaihtaa rialeiksi Teheranin monissa rahanvaihtopaikoissa. Kesti myös jonkin aikaa ymmärtää paikallista rahaa koska kukaan ei puhu rialeista vaan tomaneista, joka on rial miinus yksi nolla perästä - jos kahvi maksaa 100,000 rialia (2.4 e), se on tomaneissa 10,000 mutta usein menussa vain "10", 10 tomania. Ymmärrän numerot, mutta kun leipämyyjä sanoi "yek hezar" eli 1000, tarjosin hänelle 1000 rialin seteliä ja hän vain nauroi. Ymmärrettävästi, sillä se on noin 0.02 euroa. Hän tarvitsi 10,000 setelin. Hämmentävää. Myös se, että vastaleivottu leipä maksaa 20 senttiä.

Kun kaikki ahdistaa ja peruselämä on vähän liian vaikeaa, visiitti kahvilaan usein rauhoittaa. Istun joka päivä jossain kahvilassa, vaikka elämän perusaskareet ovatkin joka viikko vähemmän hämmentäviä.

Totuus.

Uudessa paikassa moni asia on aika vaikeaa, mutta on myös hienoa huomata, miten suurta iloa pienet asiat saa aikaan. Kävelin viime viikolla katua ylöspäin, kunnes jäin odottamaan bussipysäkille bussia. Tajusin, että osaan vihdoin lukea bussiaikataulun. Kaikki viimeiset bussit olivat jo menneet siltä illalta, joten kävelin mäen ylös kotiin yksin. Mutta se ei haitannut, sillä osasin lukea bussiaikataulun.

Tämä ei ole enää pelkkä kokoelma hassuja merkkejä - voittajatunne.

Mitäs te muut ulkomailla asustelevat, minkälaiset arkiset asiat ovat aluksi tuottaneet tuskaa?

Hassanin vaimodilemma

Istuin kuuden afgaanimiehen kanssa syömässä lounasta syrjäisessä pikkukaupungissa Bamyanin maakunnassa. En ihan täysin tiedä miten, mutta kuskimme aloitti keskustelun aiheesta, pitäisikö hänen hankkia toinen vaimo. Afganistanissa miehille on sallittua olla naimisissa neljän naisen kanssa samaan aikaan.



Kysyin Hassanilta, miksi hän miettii, että tarvitsisi uuden vaimon. Hän vastasi, että nykyinen vaimo on hyvin kiireinen kaikkien kotiaskareiden kanssa ja hän tarvitsisi apua. Kysyin, mitä jos hän itse auttaisi vaimoaan kotitöissä – pesisi välillä pyykkiä, siivoisi, tekisi ruokaa. Tiesin jo, että reaktio tulee olemaan hyvin hämmentynyt – aivan kaikilla kuudella miehellä. Miehen osallistuminen kotiaskareisiin ei tulisi kuuloonkaan.

Ihmettelin, miten Hassan otti aiheen puheeksi kun olin läsnä, mutta kun pääsin alkuun, oli vaan pakko kysyä aiheesta lisää ja puida se läpi täysin. Dilemma oli siinä, että uusi vaimo tulisi kyllä tarpeen, mutta se tulisi kalliiksi – Afganistanissa miesten pitää maksaa morsiamen perheelle lahjaraha, joka on aika korkea summa käteistä, koruja, vuohia ja sen sellaista.

Kysyin, mitä mieltä Hassanin nykyinen vaimo on tästä suunnitelmasta. Hassan vakuutti, että vaimolle suunnitelma olisi ihan OK, koska hän todellakin tarvitsee sitä lisäapua kotitöissä. Mitä jos menemme nyt sun kodin kautta kysymään vaimolta, mitä mieltä hän todella on, sopisiko se? kysyin. Mies hämmentyi täysin ja oli jo pienessä paniikissa, että aion tulla kylään.

Ehdotin, että mitä jos sen sijaan, että mies ottaa toisen vaimon, hän palkkaisi osa-aikaisen siivoojan/kotiapulaisen kotiinsa. Siivooja muutamana päivänä viikossa tulisi varmasti halvemmaksi kuin uuden morsiamen hinta ja elättäminen. Tämäkin oli kuulemma ihan käsittämätön idea – miksi maksaisin jollekin toiselle naiselle kotitöistä, jos hän ei sitten tee mitään muita vaimon töitä? (viitaten seksiin). Hölmistyneitä katseita ympäri lounaspöytää. Kaikki olivat samaa mieltä. Toisen vaimon hankkiminen on siis kaikin puolin näköjään kannattavampaa.

Afgaanitytön taidetta.

Keskustelimme, millainen uuden vaimon sitten pitäisi olla. Kysyin, suostuisiko Hassan (45) naimaan vaikka 40-vuotiaan lesken, sillä leskinaisilla on usein todella vaikeaa elää yksin ja heidän ei ole helppo löytää uutta aviomiestä. Pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että vain noin 20-vuotias morsian kelpaisi.

Tämän kiehtovan keskustelun päätteeksi kysyin, miksi on OK että miehet saavat mennä naimisiin useamman kuin yhden naisen kanssa, mutta naisille ei suoda samaa valinnanvapautta. Kysymys oli miesten mielestä järjetön – koska eihän silloin voisi tietää kuka on naisten lasten isä! Huokaus.



Työpaikallani on muutamia miehiä, joilla on enemmän kuin yksi vaimo. Kuskini hankki uuden vaimon, kun edellinen sairastui. Jotkut hankkivat toisen vaimon, jos ensimmäinen synnyttää vain tyttöjä (sekin tietenkin naisten "syy"). Joillekin useampi vaimo on statusjuttu.

Työkaverini paljasti, että sanoi kerran yhdelle kahden vaimon omaavasta kollegoistamme, että olen moniavioisuuden focal point toimistossamme. En ihan täysin tiedä, miten miehet käsittivät tämän "virallisen" asemani, mutta kyseinen mies oli kuulemma aina vähän paniikissa läheisyydessäni. He paljastivat asian hänelle vitsiksi vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Keskustelu moniavioisuudesta on raivostuttava, koska siinä korostuu yksi epätasa-arvon ydinajatus – että naiset ovat miesten omaisuutta, joita ostetaan helposti ja kohdellaan miten vain. Kansainvälisten järjestöjenkin työntekijöidenkin mielestä on siis ihan ookoo omistaa muutama vaimo, mutta sama ajatus naisista, jotka omaavat monta aviomiestä, järkyttää. Naiset harvemmin saavat sanoa mielipidettään siihen, hankkiiko mies toisen vaimon. Tuplastandardit ja epätasa-arvo on niin silmille hyppivää, mutta useimmat miehet itse eivät koe sitä niin. Se on vain heidän oikeus.