Aseet sunnuntaimasennukseen + maapähkinävoiresepti

Sunnuntait ovat ahdistaneet minua lapsesta asti. Sunnuntai on inhokkipäiväni, jossa on aina melankolinen vire, ihan sama mitä olisin tekemässä. Tähän ei vaikuta se, vaikka maanantai olisi lomapäivä tai se, missä työpaikassa satun olemaan. Sunnuntait ovat vaan lähtökohtaisesti surkeita.

Morrisseykin runoili 80-luvulla:

Everyday is like Sunday
Everyday is silent and grey.

Esimerkiksi tänään heräsin aivan huipusta hotellista ihanassa lomakaupungissa, joogasin tunnin, uin uima-altaassa, saunoin ja söin upean aamiaisen tuoreen appelsiinimehun, köyhien ritarien ja mainion seuran kera. Siis aivan täydellinen päivä! Paitsi sunnuntai, joka jostain syystä kummittelee alitajunnassa epämiellyttävien ja epämääräisten tunteiden verhoamana.

Iso peukku Borjomin Crowne Plazan aamiaiselle.

Olen kehittänyt vuosien varrella muutaman selviytymiskeinon sunnuntaiden tuomaan pimeyteen. Asioiden tekeminen. Aika simppeliä, muttei kuitenkaan. Voin esimerkiksi viettää koko lauantain tai torstain sohvalla katsoen Temptation Islandia ja Frendejä sipsejä syöden - kuulostaa ideaalilta tavalta latailla akkuja. Mutta sunnuntaina tämä ei toimi. Sunnuntaina pitää toimia, ainakin jollain tasolla!

Joten, sunnuntaisin:

1) Pesen pyykkiä ja laitan tiskikoneen pyörimään. Maksan kaikki avoinna olevat laskut ja pistän rahaa sijoitusrahastoon. Nämä asiat viestivät, että elämä etenee, ja teen jotain konkreettista, jolla on hyödyllinen tulos.

2) Valitsen tv-tarjonnan varovasti. Sunnuntaina saa katsoa ainoastaan mitä kutsun korkeasti värähtelevää tv-viihdettä. Tämän kategorian täydellinen ilmentymä tällä hetkellä on Sillä silmällä, Queer Eye. Siis pelkkää positiivisuutta, muodonmuutoksia, ihania loppuja, ihana Jonathan van Ness, ylitsepursuavaa rakkautta joka suuntaan. Tähän kategoriaan ei esimerkiksi kuulu Syke, 13 Reasons Why tai Big Little Lies - kaikki hienoja ohjelmia, mutta ajaisivat minut sunnuntaina vielä syvempään rotkoon. Niitä voi katsoa taas maanantaina.

3) Valmistan ruokaa ja kokeilen reseptejä. Tämä liittyy toimimisen ja asioiden luomisen ja tuottamisen aiheuttamaan vasta-aineeseen sunnuntaibluesia vastaan. Ruuan ei tarvitse olla mitään monimutkaista tai upeaa - ihan vaan jotain. Mieluiten jotain, mitä en ole vielä ennen kokeillut. Tein pari viikkoa sitten esimerkiksi ensimmästä kertaa kookosmaitoa.

Tänään tein maapähkinävoita. Siskoni on tulossa kylään Georgiaan, ja pyysin häntä tuomaan (muun pitkän listan lisäksi) maapähkinävoita, jossa ei ole lisättyä sokeria tai palmuöljyä tai muuta ällöttävää, joka ei kuulu maapähkinävoihin. Sitten tajusin, että aika typerä pyyntö, sillä maapähkinävoin tekeminen itse on helpompaa kuin melkein mikään muu asia elämässä. Jos siis omistaa monitoimikoneen.

Maapähkinävoi

Tee näin:

1. Osta pussillinen paahdettuja, suolaamattomia maapähkinöitä.

2. Laita 200 grammaa niitä monitoimikoneeseen.

3. Sekoita 7 minuuttia. Lisää suolaa jos haluat.

Valmis!

Hommassa on pari vaihetta, joiden havannoiminen tuntuu terapeuttiselta. Ensin maapähkinät rikkoutuvat. Kolmen minuutin päästä niistä muodostuu hassu pallo, joka pyörii koneessa mateluvauhtia. Viiden minuutin kohdalla pallo alkaa erkanemaan, ja kermainen, sileä voi alkaa muodostua. Seitsemän minuutin päästä lämmin maapähkinävoi on valmis. Niin simppeliä, mutta täydellistä.

Odotan jo kovasti tämän levittämistä leivälle maanantaina. Tule jo!

Hassanin vaimodilemma

Istuin kuuden afgaanimiehen kanssa syömässä lounasta syrjäisessä pikkukaupungissa Bamyanin maakunnassa. En ihan täysin tiedä miten, mutta kuskimme aloitti keskustelun aiheesta, pitäisikö hänen hankkia toinen vaimo. Afganistanissa miehille on sallittua olla naimisissa neljän naisen kanssa samaan aikaan.



Kysyin Hassanilta, miksi hän miettii, että tarvitsisi uuden vaimon. Hän vastasi, että nykyinen vaimo on hyvin kiireinen kaikkien kotiaskareiden kanssa ja hän tarvitsisi apua. Kysyin, mitä jos hän itse auttaisi vaimoaan kotitöissä – pesisi välillä pyykkiä, siivoisi, tekisi ruokaa. Tiesin jo, että reaktio tulee olemaan hyvin hämmentynyt – aivan kaikilla kuudella miehellä. Miehen osallistuminen kotiaskareisiin ei tulisi kuuloonkaan.

Ihmettelin, miten Hassan otti aiheen puheeksi kun olin läsnä, mutta kun pääsin alkuun, oli vaan pakko kysyä aiheesta lisää ja puida se läpi täysin. Dilemma oli siinä, että uusi vaimo tulisi kyllä tarpeen, mutta se tulisi kalliiksi – Afganistanissa miesten pitää maksaa morsiamen perheelle lahjaraha, joka on aika korkea summa käteistä, koruja, vuohia ja sen sellaista.

Kysyin, mitä mieltä Hassanin nykyinen vaimo on tästä suunnitelmasta. Hassan vakuutti, että vaimolle suunnitelma olisi ihan OK, koska hän todellakin tarvitsee sitä lisäapua kotitöissä. Mitä jos menemme nyt sun kodin kautta kysymään vaimolta, mitä mieltä hän todella on, sopisiko se? kysyin. Mies hämmentyi täysin ja oli jo pienessä paniikissa, että aion tulla kylään.

Ehdotin, että mitä jos sen sijaan, että mies ottaa toisen vaimon, hän palkkaisi osa-aikaisen siivoojan/kotiapulaisen kotiinsa. Siivooja muutamana päivänä viikossa tulisi varmasti halvemmaksi kuin uuden morsiamen hinta ja elättäminen. Tämäkin oli kuulemma ihan käsittämätön idea – miksi maksaisin jollekin toiselle naiselle kotitöistä, jos hän ei sitten tee mitään muita vaimon töitä? (viitaten seksiin). Hölmistyneitä katseita ympäri lounaspöytää. Kaikki olivat samaa mieltä. Toisen vaimon hankkiminen on siis kaikin puolin näköjään kannattavampaa.

Afgaanitytön taidetta.

Keskustelimme, millainen uuden vaimon sitten pitäisi olla. Kysyin, suostuisiko Hassan (45) naimaan vaikka 40-vuotiaan lesken, sillä leskinaisilla on usein todella vaikeaa elää yksin ja heidän ei ole helppo löytää uutta aviomiestä. Pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että vain noin 20-vuotias morsian kelpaisi.

Tämän kiehtovan keskustelun päätteeksi kysyin, miksi on OK että miehet saavat mennä naimisiin useamman kuin yhden naisen kanssa, mutta naisille ei suoda samaa valinnanvapautta. Kysymys oli miesten mielestä järjetön – koska eihän silloin voisi tietää kuka on naisten lasten isä! Huokaus.



Työpaikallani on muutamia miehiä, joilla on enemmän kuin yksi vaimo. Kuskini hankki uuden vaimon, kun edellinen sairastui. Jotkut hankkivat toisen vaimon, jos ensimmäinen synnyttää vain tyttöjä (sekin tietenkin naisten "syy"). Joillekin useampi vaimo on statusjuttu.

Työkaverini paljasti, että sanoi kerran yhdelle kahden vaimon omaavasta kollegoistamme, että olen moniavioisuuden focal point toimistossamme. En ihan täysin tiedä, miten miehet käsittivät tämän "virallisen" asemani, mutta kyseinen mies oli kuulemma aina vähän paniikissa läheisyydessäni. He paljastivat asian hänelle vitsiksi vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Keskustelu moniavioisuudesta on raivostuttava, koska siinä korostuu yksi epätasa-arvon ydinajatus – että naiset ovat miesten omaisuutta, joita ostetaan helposti ja kohdellaan miten vain. Kansainvälisten järjestöjenkin työntekijöidenkin mielestä on siis ihan ookoo omistaa muutama vaimo, mutta sama ajatus naisista, jotka omaavat monta aviomiestä, järkyttää. Naiset harvemmin saavat sanoa mielipidettään siihen, hankkiiko mies toisen vaimon. Tuplastandardit ja epätasa-arvo on niin silmille hyppivää, mutta useimmat miehet itse eivät koe sitä niin. Se on vain heidän oikeus.

Kahvihetki Kabulissa

Kahvihetkiä maailmalla -duo pyysi minua juttelemaan podcastiinsa elämästäni Kabulista. En tietenkään voinut kieltäytyä kun podcastin nimessä on jo kaksi elämäni lempiasioista - kahvihetket ja maailma. Jos kiinnostaa, voit kuunnella jutun täällä. Podcastissa on myös monia muita mielenkiintoisia tarinoita, kannattaa kuunnella myös näitä muita juttuja ihanista suomalaisista ulkomailla.

Pelottaako minua koskaan?

Minulta kysytään usein, eikö minua pelota asua Afganistanissa, jo neljättä vuotta. No - tietenkin pelottaa, mutta ei kuitenkan ihan koko ajan. Jos koko ajan pelkäisin kaikkea, en voisi mennä ikinä tekemään ulos mitään vaan pysyisin vaan turvatun alueen muurien ja piikkilankojen sisässä, jossa sielläkin riskit ovat suuremmat kuin monissa muissa maailman paikoissa.

Kunduzilaisessa leipomossa. Ei ihan varsinaisesti pelottanut, mutta ei ollut myöskään ihan hirveän rento olo.

Olisin ehkä vähän tyhmä, jos en pelkäisi. Turvallisuustilanne Kabulissa, ja muualla Afganistanissa, on mennyt huonompaan suuntaan viimeiset vuodet. Ulkomaalaisten kidnappaukset ovat yleistyneet, Kabulin keskustassa ja muualla maassa. Sodan uhriluvut kasvavat joka vuosi kun YK julkaisee uudet lukunsa. Iskut ulkomaalaisia ja avustustyöntekijöitä kohtaan ovat lisääntyneet ja ISIS on nostanut profiiliaan.

Eli pelottaako? No tietenkin!

Afganistanin ja Pakistanin rajalla Torkhamissa Nangarharin maakunnassa viime vuonna.

Ymmärrän Afganistaniin liittyvät riskit, mutta en aktiivisesti ajattele niitä. Ehkä muutaman kerran vuodessa pelkään jotain ihan tosissani, jos on vaikka joku tietty turvallisuusvaroitus päällä, tai olen matkustamassa Jalalabad Roadilla, joka puolella on kauhea ruuhka ja olen epäilevällä tai jostain syystä herkällä tuulella. Kun meidän alueella on ollut tiedustelupalvelun tietojen mukaan tiettyjä ulkomaalaisiin kohdistuvia, "erittäin uskottavia" uhkia, olen muutaman kerran pysytellyt autossa matalana, jottei niin helposti näy, että kyydissä on myös länkkäri.

Joskus pelottaa panssaroidussa ajoneuvossa, varsinkin jos mukana on aseistettuja afgaaniarmeijan sotilaita "turvaamassa" tietä.

Tästä on jo aika kauan aikaa, mutta olen soittanut äidilleni muutaman kasuaalin "mitäs kuuluu" puhelun Jalalabad Roadilla, ihan vaan koska oli sellainen kumma tunne, että ehkä kohta jotain pahaa tapahtuu. Että saisin kuitenkin vielä kerran puhua hänen kanssaan. (Ja nyt ei äiti mitään paniikkia siellä, tästä on jo aikaa. Kaikki on hyvin.)

Joskus pelottaa ihan vaan liikenteessä. Liikennevaroitus Kunduzissa.

Olen täyttänyt töissä lomakkeita, jossa ilmoitan, kenelle perheenjäsenistä menee kuinka paljon palkastani, eläkkeestäni, omaisuudestani ja vahingonkorvauksista, prosentteina kullekin, jos kuolen töissä.



Olen täyttänyt töissä proof of life -lomakkeen, jossa on kuvani edestä, sivusta ja takaa (aivan kamalana hiuspäivänä) ja kysymyksiä joihin vain minä osaan vastata sen varalta, jos minut joskus kidnapataan ja muiden tarvitsee tietää olenko vielä elossa.

Olen antanut läheiselleni some- ja nettisivujeni salasanoja, jotta he voivat sulkea ne, jos minulle joskus sattuu jotain.

Olen soittanut äidilleni puhelun bunkkerista, kun ihan oikeasti ajattelin, että kohta taloomme hyökätään ja ehkä kuolen täällä. Lainasin indonesialaisen kaverini puhelinta, koska bunkkeriin juostessa käsilaukkuni ei tullut mukaan, ja silloinkin perisuomalaiseen tapaan olin pahoillani että teen hänelle massiivista puhelinlaskua 30 sekunnin puhelullani. Kämppäämme kohtaan oli alkanut aseellinen hyökkäys ulkoapäin, ja tässä vaiheessa en vielä tiennyt, ovatko hyökkääjät sisällä tai ovatkohan he pian sisällä. Halusin vain soittaa ja puhua äidille ainakin vielä kerran ja sanoa että rakastan häntä. Muistan lopettaneeni puhelun sanomalla, että mä soitan sulle pian, vaikka en ollut varma, onko se totta.

Onneksi olen sittemmin saanut soitella hänelle montakin kertaa.

Hesco-turvamuuria näkyy Kabulissa enemmäin kuin taloja tai puutarhoja.

Eli ei tämä ole mikään kovin normaali paikka olla töissä tai asua. Mutta olen valinnut sen itse, ja olen vieläkin valinnastani onnellinen.

Pelko on läsnä aika monessa asiassa, mitä täällä teen, mutta en anna sen silti hallita kaikkea. En halua olla se tyyppi, joka ei lähde leirialueelta mihinkään muualle ulos kuin lentokentälle kotiin mennessään, sillä millaista elämää se olisi? Jos en ikinä tapaisi afgaaneja ulkopuolisista organisaatioista tai menisi kentälle katsomaan, mitä kaikkea siellä tapahtuu, voisin ihan hyvin tehdä tätä työtä samanlaisessa toimistossa vaikka Genevessä.

Ensin pelotti matkustaa YK:n helikoptereilla mutta pääsin siitä yli.

Eli pelottaako Afganistanissa? Tietenkin. Kaikkihan pelkäävät. Ehkä pelossa on myös jotain addiktoivaa, jotain mikä pitää kiinni elämässä, antaa merkitystä pienille asioille.

"It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live"

sanoi Marcus Aurelius. Eli ei kuolemaa kannata pelätä, vaan sitä ettei ikinä alkanut edes elää.

Ehkä Afganisanissa olen tuntenut joskus kuolevani, mutta en ole myöskään kokenut koskaan olevani yhtä elossa.

Surujen viikko

Lensin eilen aamulla Bamyanin maakuntaan, ja tunnin mittaisen helikopterilennon aikana ehdin miettiä paljon mennyttä viikkoa ja kaikkea sitä vihaa ja surua, mitä maailma käy läpi. Rakastan helikopterilla lentämistä - kuulokkeet vaimentavat moottorin äänen tarpeeksi hiljaiseksi taustameluksi, aurinko paistaa sisään ikkunoista, alla avautuu upeat Afganistanin vuoret, kopterin tärinä auttaa vajoamaan puolihorrokseen.

Viime viikolla huonoja uutisia on riittänyt melkein jokaiselle päivälle. Sain alkuviikosta tietää, että vanha opiskelukaverini, ruotsalainen toimittaja, on tapettu Tanskassa. Hän oli tekemässä juttua tanskalaisesta keksijästä ja meni hänen mukaan tyypin rakennuttamaan sukellusveneeseen, jonka mies upotti todennäköisesti tahallaan peittääkseen jälkiään. Kaveriani ei ole nähty sen jälkeen, mutta ruumistakaan ei ole löydetty – eilen mies tunnusti, että sukellusveneellä sattui "onnettomuus", ja hän ”hautasi” naisen mereen.

Hänen perheeltä tuli pyyntö, josko kaverit voisivat lähettää hänestä valokuvia ja muistoja. Sellaisen viestin lukeminen riipaisee. Kaverini oli vasta 30-vuotias, samanikäinen kuin minä. Hän oli lahjakas, inspiroiva ja kaikinpuolin kaunis ihminen. Hän oli matkustellut paljon ja raportoinut vaarallisimmistakin maailmankolkista, ja sitten hänet tapettiin Tanskassa, yhdessä maailman turvallisimmista maista, muutama kymmen kilometriä hänen kotoaan. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu. En voi edes kuvitella, mitä hänen perheensä joutuu käymään läpi.

Viikolla tuli myös toinen video julki Kabulissa kidnapatusta suomalaisesta avustustyöntekijästä. Katsoin videon muutamaan kertaan, siitä tuli toivoton olo. Kamalaa on myös lukea ihmisten kommentteja Hesarin tästä kirjoittamista uutisista – ”mitäs läks”, ”oma vika” jne. Miten voi olla niin vaikeaa monen ihmisen tuntea minkäänlaista empatiaa tai edes vähän yrittää laajentaa omaa ymmärrystä? Tai vaikka olisikin noin aliarvoisia kommentteja toisen ihmisen hädästä, voisiko ne pitää ihan vain omana tietonaan?

Torstaina telkkarissa uutisoitiin Barcelonan iskusta.

Perjantaina heräsin pitkään viikonloppuun, menin uimaan, saunaan ja joogaan, ja kun tulin kotiin, luin Turun tapahtumista. Turku on nykyinen kotikaupunkini, joten tapahtumat koskettavat paljon, niin kuin varmasti montaa suomalaista. Äitini ja muutama kaverini asuvat Turussa, ja on jotenkin absurdia soitella ja laittaa viestejä että ”onko kaikki OK” Kabulista, kun yleensä se kaikki menee toisin päin. Olin Turussa juuri viikko sitten ja kävelen kauppatorin halki melkein joka päivä. Kuten ruotsalaisen kaverini kohtalossa, ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu.

Maailma ei ole enää turvallinen paikka monin osin, mutta toivon, että Turun tapahtumat eivät lietso lisää vihaa ja kostoa, mikä vaikuttaa todennäköiseltä. Jotkut huolehtivat, että miten uskallan olla Kabulissa, mutta olisin voinut saada puukosta ihan pari korttelia kotoanikin. Pelolle ei saa antaa valtaa, koska joitain asioita ei vain voi ennakoida tai estää. Hienoa tässä(kin) iskussa oli huomata, kuinka ihmiset auttavat ja tukevat täysin tuntemattomia ihmisiä. Paljon on vielä hyvääkin jäljellä, toivottavasti se vielä voimistuisi.

Abortti Afganistanissa

Tapasin vähän aikaa sitten terveydenhoitajan, joka kertoi minulle yhden masentavimman tositarinan, jonka olen täällä kuullut. "Fatima" työskentelee terveydenhoitajana koillisessa Badakhshanin maakunnassa, pienellä julkisella klinikalla maakunnan pääkaupunki Faizabadin lähistöllä. Kerran klinikalle tuli 16-vuotias tyttö, joka rukoili Fatimaa, että hän saisi klinikalta abortin. Tyttö oli hysteerinen ja anoi apua, mutta Fatima ei voinut kuitenkaan auttaa - abortti on Afganistanissa laiton, eivätkä julkisen puolen terveyskeskukset tee niitä.

Fatima epäili, että tyttö on raiskattu, mutta ei voinut tietää varmasti, sillä tyttö ei suostunut puhumaan tilanteestaan mitään.

Naiset jonottavat klinikan ulkopuolella Badakhshanissa.

Fatima kertoi, että kun tytön isä sai tietää raskaudesta, hän olisi halunnut tappaa tyttärensä. Avioliiton ulkopuolinen lapsi on suuri häpeä perheelle ja koko yhteisölle. Tytön äiti kuitenkin puolusti häntä ja esti "kunniamurhan". Perhe joutui myymään koko omaisuutensa - muutaman vuohen ja pienen maapläntin - jotta saivat tarpeeksi rahaa Kabuliin matkustamiseen ja aborttiin ykisyisellä klinikalla, jossa lääkäri veloitti siitä noin 400 dollaria, joka on täällä paljon rahaa. Perhe menetti kaiken, tärkeimpänä kunniansa muiden silmissä.



Kun tyttö ja äiti palasivat Badakhshaniin, kaikki tiesivät, että tytölle oli tehty abortti. Kukaan ei tulisi ikinä menemään naimisiin hänen kanssaan, koska hän ei ole neitsyt ja vielä sen lisäksi syyllistynyt häpeälliseen aborttiin. Nyt hänen miespuoliset perheenjäsenet hakkaavat häntä säännöllisesti. Hän ei voi ikinä lähteä kotoaan, muuttaa pois tai tehdä mitään elämällään. Ainoastaan äiti suojelee häntä.

Abortti on maassa lailla kielletty, mutta se on silti yleistä. Lääkärit, jotka tekevät abortteja, voivat saada isot sakot tai joutua jopa vankilaan - sama uhka koittaa naisia, jotka hankkivat abortin. Abortti ei ole sallittu edes raiskaustapauksissa - vain jos äidin henki on vaarassa tai jos on todettu että vauva syntyisi hyvin vakavien vammojen kanssa. Näissäkin tapauksissa asiaan vaaditaan monen miehen mielipide ja "asiantuntijalausunto", mukaan lukien uskonnollisen neuvoston.



Naisia kuolee ei-toivottujen raskauksien takia - perheen kunnia on monille, varsinkin miehille, usein tärkeämpää kuin naisen henki. Naiset ottavat suuren riskin, kun he hankkivat laittoman abortin, mutta usein riski kuolla tai kokea vakavaa väkivaltaa raskauden takia on vielä vakavampi.

Sairaanhoitaja-Fatiman kertoma tarina oli ahdistava, mutta valitettavasti hyvin yleinen Afganistanissa. Naiset kärsivät "kunnian" käsitteestä ja koko käsite saa merkityksensä vain naisten kontrolloimisen kautta.

Naiset hankkivat abortteja monista syistä - raiskauksen takia, koska he eivät ole vielä naimisissa, avioeron takia, tai jos ultraääni näyttää, että sikiö on tyttö. Poikalapsia arvostetaan suuresti, ja jos nainen ei kykene synnyttämään poikaa, häntä usein hakataan ja syytetään. Kukaan ei tiedä, että miehen kromosomi päättää lapsen sukupuolen - tämäkin "vaje" on tietenkin vain naisen vika.

Ehkäisy on vieläkin tabu ja naiset synnyttävät keskimäärin 5 lasta elämänsä aikana, eniten kaikista Aasian maista. Myöskään jälkiehkäisytabletteja ei ole vapaasti saatavilla. Monet rinnastavat ne aborttiin, ja menee vielä pitkä aika, ennen kuin tabletit hyväksyttäisiin osaksi maan virallista, sallittua lääkelistaa. Olen monesti joutunut selittämään täkäläisille lääkäreille raiskauksiin liittyvissä koulutuksissa että tabletti ei lopeta jo alkanutta raskautta, vaan estää raskauden alkamisen. Sitä on silti vaikea hyväksyä.

Terveyskeskus Badakhshanissa.

Naiset ja tytöt kärsivät maassa jo muutekin tarpeeksi, ja kun abortti on laiton, he kärsivät vielä enemmän. Monet käyvät klinikoilla, joissa ei ole koulutettuja lääkäreitä tai kätilöitä, ja joutuvat kärsimään huonosti tehdyn abortin seurauksista. Monet menettävät koko omaisuutensa yksityisille klinikoille, koska heillä ei ole vaihtoehtoja.

Naisia kohdellaan kuin rikollisia, mutta he eivät voi tehdä muutakaan, vapaasti päättää omasta elämästään tai kehostaan. Usein valinta on abortti tai oma henki.

4 vuotta elämäni parasta aikaa

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun muutin Kabuliin. En vieläkään ole unohtanut sitä päivää ja ensimmäisiä hetkiä, kun astuin ulos Safi Airwaysin 4Q202-lennolta ja löysin itseni Kabulin Hamid Karzai -lentokentältä. Olin paniikissa, mutta tiesin, että nyt on vaan mentävä ja toivottava parasta.

Vieläkin yksi suosikkikuvistani, jonka olen Kabulissa ottanut. Se roikkuu nykyään myös tauluna makuuhuoneessani.

Ja hyvinhän kaikki loppujen lopuksi menikin. Kävelin ulos 20 kilon matkalaukkuni kanssa, siniseen burkaan pukeutuneita naisia tuli vastaan, pojat kerjäsivät rahaa, kello oli 7 aamulla ja heinäkuun aurinko poltti jo kovaa. Olin helpottunut, kun löysin vihdoin kuskini Fawadin odottamassa minua parkkipaikalla C -kauimmaisella parkkipaikalla, pienen punaisen Toyotansa kanssa. Hän vei minut kotiin.

Ensimmäinen retki ulos tutustumaan lähinaapurustoon 6.6.2013.

Ensimmäisen kotini puutarha.

Paljon on mahtunut näihin neljään vuoteen. Sanoisin, että ne ovat olleet parhaat vuoteni elämässäni tähän asti. Olen saanut tehdä työtä, joka on superkiinnostavaa ja inspiroivaa (suurimman osan ajasta ainakin), ja tästä olen kiitollinen. Olen tehnyt joskus ihan kamalia töitä ahdistavissa työpaikoissa, joten todellakin osaan nykyään arvostaa työpaikan merkitystä yhtenä elämäni tärkeänä osana, joka tuottaa suurta onnea.

Olen tavannut monia hyviä ystäviä, jotka ovat vieläkin elämässäni, vaikka ovat lähteneet Kabulista vuosia sitten. Osa on onneksi vielä täällä. Olen tavannut myös ihan mukavia miehiä, mutten vieläkään ketään tarpeeksi inspiroivaa. Mutta se ei sinänsä haittaa, kun elämässä on ollut myös jotain näin söpöä:

Vanha tankki, jonka löysimme pellolta Bamyanissa.

Olen saanut kokea mitä mahtavimpia kokemuksia eri puolilla Afganistania - Kabulissa, Bamyanissa, Heratissa, Kunduzissa, Nangarharissa, Balkhissa, Parwanissa, Kandaharissa... Upeimpia maisemia ja muistoja, joita olen koskaan saanut mistään.

Bamyanin Band-e-Amir -järvi.

Moskeija Mazar-i-Sharifissa.

Badakshan, all-time-favourite.

Olen saanut kokea myös ikävämpiä asioita, kuten olla kiväärimiehen maalitauluna ja nähdä luotien sinkoilevan metrin päässä ohi, ja selvitä siitä samalla kuin yksi ihminen kuoli muutaman metrin päässä. Jotkut joskus sanovat että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta tämän päivän mielellään vaihtaisin. Silti, tämäkin on kasvattanut minua ihmisenä ja jättänyt myös jotain positiivisia jälkiä.

Kunduz.

Afganistan on antanut minulle paljon. Ystäviä, tietoa, rakkautta, työkokemusta, illallisia kavereiden kanssa, urheilua, patikointia, ikävää, jäisiä talviöitä, brunsseja, konsertteja, surua, kattobileitä, matkustelua, kärsivällisyyttä, menetystä, laskettelua Bamyanissa, kauniin kodin, keilaamista Kabulin keilahallissa, joogan, aivan liikaa afgaanimattoja, astioita ja koruja, joista en tiedä miten saan ne ikinä takaisin Suomeen.

Kuten kaikki hyvä, tämäkin tulee pian päätökseen. Neljä vuotta on superpitkä aika olla yhdessä paikassa, ja on aika kokea myös muita maita, kriisejä ja töitä. En vielä tiedä, koska tarkalleen lähden, mutta joku päivä senkin päivän on tultava eteen.

Helppoa se ei tule olemaan, mutta ei kai muutos ikinä ole.

Darulamanin palatsi Kabulissa.

Bloggailen täällä kuitenkin vielä muutaman kuukauden ainakin. Jos teillä on jotain toiveita postauksille, joita haluaisitte minun käsittelevän täällä, kertokaa! Jotkut ovat laittaneet joskus hyviä ehdotuksia kommenttilootaan, jolloin aina ajattelen, että siisti idea ja ehdottomasti kirjoitan siitä pian, mutta sitten olen usein unohtanut. Eli muistuttakaa niistäkin!

Bamyanin Band-e-Amirin järvellä.

Neljä vuotta - vaikea hahmottaa mihin se kaikki meni niin nopeasti, mutta onneksi on tämä blogi, jonka kautta voin mennä aina fiilistelemään vanhoja muistoja kun siltä tuntuu. Kabulia en unohda.

Alle viikko, yli sata ruumista

Kabulin tunnelma on kireä. Viimeisten päivien aikana yli sata ihmistä on kuollut ja yli 500 on loukkaantunut.



Viime viikolla räjähti 1500 kilon rekkapommi, joka tappoi ainakin 90 ihmistä ja haavoitti yli neljääsataa. Se oli isoin pommi, jonka Kabul on kokenut sen jälkeen kun Operation Enduring Freedom alkoi vuonna 2001. Pommin tunsi jokainen Kabulissa - vaikka olin 10 kilometrin päässä, se sai minut hyppäämään sängystä samalla sekunnilla. On vaikea kuvitella, millaista tuhoa pommi aiheutti Kabulin keskustassa - tällä videolla näkyy se hetki, kun jätevesirekka räjähti, jättäen jälkeensä massiivisen kraaterin ja niin paljon tuhoa, ettei kaikkia uhreja ja heidän ruumitaan ole vieläkään löydetty.

Heti iskun jälkeen kabulilaiset tulivat toistensa tueksi, sairaalat olivat täynnä ihmisiä luovuttamassa verta loukkaantuneille, vaikka meneillään on ramadanin paastokuukausi, jolloin monet eivät mielellään luovuta verta. Luovutin myös, vaikka kaksi ja puoli desilitraa A-positiivista vertani tuntui aika pisaralta tässä väkivallan valtameressä.





Seuraavana päivänä kabulilaiset kerääntyivät kaduille protestoimaan hallitusta ja huonoa turvallisuustilannetta vastaan. Protestit yltyivät väkivaltaisiksi. Perjantain mielenosoituksissa kuoli seitsemän ihmistä poliisin ampumiin luoteihin. Lauantaina haudattiin yksi mielenosoituksessa kuollut mies, tärkeän poliitikon poika, ja hautajaisissa kolme itsemurhapommittajaa räjäytti itsensä muutaman sekunnin sisällä. 20 kuoli, yli 100 loukkaantui. Lisää ruumiita, lisää protesteja, sekasortoa, kostoa.

Koko kaupunki on sekaisin ja pysähtynyt. Jotkut rekkapommin lähistöllä olleet lähetystöt kärsivät iskussa aineellisia vahinkoja ja ovat lähettäneet työntekijöitään pois Kabulista. Kansainväliset organisaatiot ovat rajoittaneet toimintaansa ja työntekijöiden liikkumista. Monet tiet ovat kiinni, liikenne ei kulje. Monet vaativat presidentin eroamista ja uutta hallitusta.



Huomenna Kabulissa järjestetään iso "rauhan konferenssi" joka kokoaa yhteen tärkeitä tahoja yli 20 maasta keskustelemaan, miten saada Afganistan raiteilleen. Tässä paikassa varmaa on vain se, ettei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että joku on suunitellut tämän(kin) tapahtuman ympärille jonkinlaisen kenkä/liivi/rekkapommin.

On vieläkin vaikea ymmärtää, miten joidenkin mielestä Afganistan on aivan turvallinen maa ja tänne voi hyvin palauttaa afgaaneja (isoihin kaupunkeihin kuten Kabuliin varsinkin!). Jos seuraa maan tilannetta yhtään (ja katsoo vaikka nuo kaksi linkittämääni Tolo TV:n videota viime päivien itsemurhapommituksista), on aika vaikea käsittää tällaista ajattelutapaa.

Tässä tuoretta analyysiä aiheesta myös Amnesty Internationalilta.

Olen usein kysynyt, mihin tämä maa on menossa, mutta nyt olen vielä kauempana vastauksesta kuin ennen.