Kandahar, Afganistanin Beverly Hills

Kävin vähän aikaa sitten Kandaharin maakunnassa. Työni parhaat ja inspiroivimmat asiat ovat ehdottomasti Afganistanin sisällä matkustelu ja maakuntavisiitit. Kabulin toimistossa tietokoneen näppäily on aika usein samanlaista kuin toimistotyöskentely monissa muissakin paikoissa. "Kentällä" (monet avustustyöntekijät vihaavat tätä ilmaisua) omakin maailma aina vähän avartuu.

Täällähän palmujen katveessa voisi kuvata oman Kandahar 90210 -ohjelman.

Yllätyin siitä, miten siisti ja kaunis Kandahar on. Siellä kadun reunoilla kasvaa palmuja! Kandahar on hyvin perinteinen paikka ja siellä on usein turvallisuustilanne aika huono. Talebanit hallitsevat monia maakunnan alueita. En siis odottanut näkeväni kaikkea tätä kauneutta muutaman päivän visiitilläni.

En tule ikinä kyllästymään tähän näkymään. Tämä on myös ensimmäinen muistoni Afganistanista: vuoret lentokoneen ikkunasta.

Kandahar City.

Kandahar on Afganistanin toiseksi suurin kaupunki Kabulin jälkeen. Vuodesta 1994 vuoteen 2001 kaupunki oli Talebanien hallinnon pääkaupunki. Kulttuurillisesti ja poliittisesti paikka on ollut pataaneille (yksi maan isoimmista etnisistä ryhmistä) tärkeä jo pari vuosisataa.

Lounas toimistossa. Paljon Kandaharin herkullista aarretta, granaattiomenaa!

Granaattiomenaa joka puolella.

Kandahar on kaunis. Maakunta on tunnettu erinomaisista viinirypäleistä ja granaattiomenista. Ja kuulemma kannabiksesta myös. Ostin ison laatikon Kandaharin parhaimpia ja laadukkaimpia granaattiomenia mukaan Kabuliin, kannabikset jätin kasvamaan muiden iloksi.

Paikallista seinätaidetta muistuttamassa kandaharilaisia poliorokotteen tärkeydestä.

Kandahar jää ikuisesti mieleeni, sillä täällä ensi kertaa näin, kun nainen synnytti lapsen. Tilanne oli täysin absurdi - olin haastattelemassa kätilöitä synnytysosastolla heidän työstään ja kun kirjoittelin muistiinpanojani vihkoon, vilkaisin vasemmalle, ja siellä nainen juuri pusersi vauvan ulos itsestään, ilman minkäänlaista huutoa tai ääntä. Tämä on kuulemma varsin normaalia - "kyllä naiset saavat huutaa, jos haluavat", minulle vakuutettiin. Se ei vaan ole kovin soveliasta. Synnytysosastollakin naisen osa on olla mahdollisimman huomaamaton, näkymätön.

En edes tiennyt että siellä oli joku juuri samaan aikaan synnyttämässä. Varmaan heillekin todella mukava tilanne, kun vieressä on joku ulkomaalainen kameran ja vihkon kanssa. Lapsi ja vauva voivat hyvin.

Kandaharissa minua viehättää upeat värit. Monilla miehillä on päällä violettia ja vaaleanpunaista. Pinkkejä talojakin löytyy.

Lisää Kandaharin värimaailmaa - violetti on monen suosikki.

Kandaharissa tapaamani lääkäri kertoi, että hoitaa usein lapsia, joita "lääkitään" oopiumilla. Oopiumia annetaan sairaille lapsille lääkkeenä, mutta myös jotta lapset rauhottuisivat ja nukkuisivat paremmin. Olen kuullut tästä tavasta ennenkin Afganistanissa. Oopiumia on helposti saatavilla, mutta monet eivät ymmärrä, että se on vaarallista ja addiktoivaa.

Tämä vauva syntyi juuri Kandaharissa. Afganistanissa on tapana sitoa vauvat tiukkaan pakettiin.

Maakuntamatkoissa mielenkiintoisinta on tällaisten tarinoiden kuuleminen, joita en kuulisi missään muualla, ja sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en muualla tapaisi. Kuulen surullisia tarinoita (kuten näistä oopiumivauvoista) mutta usein myös iloisempia juttuja, joista saan lisää uskoa tämän maan tulevaisuudelle. Kuten kaikki mahtavat kätilönaiset, jotka pelastavat lapsien ja äitien henkiä vaikeissa olosuhteissa, ilman kunnon välineitä ja tiloja.

Matkailu avartaa ja rikastuttaa noin yleensä joka puolella, mutta matkailu Afganistanissa avartaa aina ihan eri tavalla.

Vesiterapiaa

Naispuolinen kollegani tuli toimistooni yksi päivä todella innoissaan. Hän kertoi minulle, että oppi viikonloppuna uimaan. Hänen veljen talossa on uima-allas, jossa koko perhe oli polskutellut  viikonlopun. Hän ei ollut eläessään ollut järvessä, meressä tai uima-altaassa. Kabulissa on uimahalleja, mutta ne ovat tarkoitettu vain miehille. On siis todella harvinaista, että nainen osaa uida.

Siksi olin tästä uutisesta enemmän kuin innoissani - Mariam ui sammakkoa, niin moni muukin asia on vielä mahdollista.



Kollegani näytti minulle videoita, joissa näkyy kun hän, hänen tyttärensä ja siskonsa opettelevat uimaan. He polskivat uima-altaassa t-paidat ja farkut päällä, perheen miesten seurassa. Voi elämä. Googlasin hänelle kuvan burkinista, mutta hän ei ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta, eikä niitä kuulemma myydä Kabulissa.

Ajattelin tilata hänelle netistä seuraavan lomani aikana burkinin. Jos joku tietää, mistä Suomessa voi ostaa burkineja, kertokaahan.

Tässä ei nimittäin ole kyse mistään pienestä jutusta - afgaaninaiset eivät yleensä saa harrastaa mitään urheilua. Sitä ei pidetä sopivana vaan kaikki urheilu kuuluu miehille, kuten melkein kaikki muukin tässä maassa. Uimisen lisäksi tämä nainen käy lounastauoilla kuntosalilla ja joogaa kotonaan monta kertaa viikossa. Respect.

Mikä isyysloma?

Kävin taannoin mielenkiintoisen keskustelun miespuolisen paikallisen kollegani kanssa isyyslomasta. YK:lla isät saavat noin kuukauden isyyslomaa (äideille suodaan lomaa huimat 4 kk). Kysyin, onko hän käyttänyt isyyslomiaan. Ei ole. Kysyin että no miksi, johon mies selitti jotain epämääräistä että "kyllähän niitä lomia voisi pitää kun ne on meille annettu, en ole vaan vielä tähän mennessä pitänyt." Yleensä afgaanifirmoilla tai järjestöillä ei ole isyyslomakäytäntöä.

Aivan mahtavat julisteet jotka sain YK:n Väestörahasto UNFPA:lta. Ne ovat näyttävästi esillä toimistossani.

Kun kysyin, miksi hänen mielestään isyysloma on edes olemassa, hän ei tiennyt mitä sanoa. Hyvä kysymys, hän sanoi ja alkoi oikeasti miettiä asiaa. Kun kysyin, mitä tekisit isyyslomalla jos käyttäisit sitä, hän sanoi että aina kotoa löytyy jotain pientä korjattavaa, yleistä hengailua, sukulaisten ja kavereiden kanssa seurustelemista. Kun kysyin, entä jos isyysloman aikana auttaisi vaimoa lastenhoidossa, siivoamisessa ja ruuanlaitossa, sain vastaan hyvin hämmentyneen ilmeen. Miehet eivät siivoa tai hoida lapsia. Siis kunnon miehet. Tiesin jo etukäteen hänen vastauksensa, mutta kunhan halusin silti kysellä - olen välillä ärsyttävä sillä tavalla.



Kyselin toiseltakin kollegaltani isyysloman vietosta. Hän oli kuulemma pitänyt isyyslomansa aina. Silti - isyysloman pointti ei ole osallistua kotitöihin ja lastenhoitoon. Se on vain extralomaa. Monille miehille on todella noloa jos muut saisivat tietää että he auttavat kotona tasavertaisesti vaimojaan.

Afganistanissa rittää paljon tekemistä sukupuoliroolien höllentämisessä. Monet miehet varmasti haluaisivat auttaa kotona, tehdä ruokaa tai hoivata lapsia, mutta näiden asioiden tekeminen kyseenalaistasi koko miehuuden ja maskuliinisuuden. Haluan ajatella, että suljettujen ovien takana miehet hämmentävät munakoisopataa ja heittävät pyykkiä koneeseen.

Kollegani sanoi, ettei ole ikinä vaihtanut vaippaa. Hänellä on viisi lasta. Vaipan vaihtaminen on naisten työtä, ei sovi miehille.



Yhdellä kollegallani on käyttämättä 80 vuosilomapäivää. 80! Kun mietin asiaa, kyse ei ole siitä etteikö tyyppi voisi kadota työpaikalta viikoksi aina silloin tällöin. Mutta se olisi hänelle varmasti vaan tosi tylsää - mitä hän tekisi kotona kaikki päivät? Toimistossa on kaverit, juttuseuraa, miehet, lounastauot, sosiaalinen elämä.

Monet miehet käyvät vapaasti töissä, mutta samat miehet eivät hyväksy, että vaimo lähtisi kotoa ilman heidän lupaansa. Tämä on todella yleinen käytäntö - naisten tulee kysyä lupa miehiltään ennen kuin menevät esimerkiksi markkinoille ostamaan vihanneksia. Jos mies on töissä, vaimo soittaa hänelle ja kysyy luvan. Ja en siis puhu mistään lukutaidottomista, maalla asuvista afgaaneista, vaan ihan niistä, jotka ovat lääkäreitä moderneissa sairaaloissa ja projektikoordinaattoreita YK:lla.



Sanoin kollegoilleni että miten niin naisten täytyy kysyä teiltä lupa, hehän ovat ihmisiä siinä missä tekin ja heillä on oikeus tehdä omia pääätöksiä ja poistua kotoaan? Kyse on kuulemma kunnioituksesta miehiä kohtaan eikä siinä ole mitään outoa. Työpaikan naiset vahvistivat tämän - luvan kysyminen on ihan normisettiä.

Erään uuden tutkimuksen mukaan 50% afgaaninaisista poistuu kotoaan korkeintaan neljä kertaa kuukaudessa ja 12% ei poistu koskaan kotoaan. 12 prosenttia! Niistä jotka joskus poistuu, 53% käyttää aina kasvot peittävää burkhaa.

Mieti, jos sinä olisit yksi niistä kymmenestä, joka ei ikinä poistu kotoaan? En osaa edes kuvitella.

Toimistopornoa

Järjestin toimistollemme uusia printtivalokuvia seinille kaunistamaan paikkaa. Otin itse jotkut valokuvista ja palkkasin myös ammattivalokuvaajan, joka otti kauniita kuvia organisaatiomme työhön liittyvistä asioista: terveydenhuollon ammattilaisista, äideistä, lapsista, miehistä, kaikenlaisesta.

Yksi suosikkikuvistani satojen joukossa on tämä:

Kuva on aivan mielettömän kaunis. Siinä afgaanikätilö tarkastelee naisen raskausmahaa. Molemmat naisista ovat antaneet suostumuksen kuvan ottamiseen ja julkaisuun. Kyseinen kuva on otettu Bamyanin maakunnassa klinikalla, joka auttaa sisäisesti siirtymään joutuneita (IDP, internally displacced person) ihmisiä.

Kuulin afgaanikollegaltani, etten todellakaan voi ripustaa kyseistä kuvaa toimistomme seinälle. Siitä syntyisi iso skandaali. Kuva on kuulemma täysin sopimaton.

Selitin, että molemmat naiset ovat kyllä antaneet suostumuksensa, ja kuvassa kuvataan ihan normaalia asiaa: naista, joka on raskaana. Kätilöä, joka tekee työtään. Ei siinä ole mitään pornografista tai alastomuutta - vain nainen, joka on raskaana, kuten noin 50% väestöstä jossain vaiheessa elämäänsä on.

Kaikki afgaanit, joilta asiaa kyselin, olivat samaa mieltä - kuva on todella kaunis, mutta emme voi laittaa sitä seinälle. Sen voisi kuulemma lahjoittaa johonkin sairaalaan Kabulissa, mutta meidän YK-toimiston seinälle sitä ei voi laittaa näytille.

Kysyin lisää, että miksi ei. Vaivaantuuko tästä enemmän naiset vai miehet? Yksi nainen sanoi minulle, että miehet. Mutta kun kysyin mieheltä, kuulemma naiset vaivaantuisivat. Jos kyseinen kuva riippuisi jossain toimistossa jossa nainen työskentelee, ja mies astuisi sisään, mies ei voisi katsoa kuvaa. Jos hän tällöin katsoisi kuvaa, nainen nolostuisi täysin.

Ymmärrän kulttuuriargumentin, mutta se silti ärsyttää minua. Eräs kaverini on tehnyt hyvän pointin aiemmin tässä maassa työskentelystä: työskentelemme kaikki YK:lla. Meillä pitäisi olla joitain yhteisiä arvoja ja normeja, joihin kaikkien pitäisi sitoutua. Olemme kaikki kansainvälisiä virkamiehiä. Monille afgaaneille on OK olla töissä YK:lla, ja lafkan palkka ja edut kelpaavat. Silti, kun on kyse "kulttuurikysymyksistä", tulee usein seinä vastaan.

Siskoni synnytti viime viikolla aivan ihanan vauvan. Toimiston väki oli tästä myös hyvin innoissaan ja onnittelivat paljon. Tuli puhetta afgaaninaisten synnytyksestä - kuulemma miehet eivät todellakaan tulisi samaan huoneeseen, jossa nainen synnyttää. Heitä ei usein päästetä edes sairaalaan, vaan naiset synnyttävät useimmin yksin, tai sitten jonkun naispuolisen sukulaisen läsnäollessa.

Selitin, että meillä miehet ovat usein synnytyksessä mukana, ja että haluaisin itsekin mieheni synnytykseen mukaan, koska molemmillehan se lapsi tulee. Miehet olivat hyvin hämmästyneitä - näin ei todellakaan tapahtuisi täällä.

Kuvassa, jonka halusin ripustaa seinälle, on afgaanikätilö ja afgaaninainen, jotka ovat molemmat suostuneet kuvattavaksi ja antaneet luvan kuvan julkaisuun. Kuvan otti afgaaninainen. Sen printtasi afgaaniyritys. Silti se on liikaa yhteiskunnalle, Yhdistyneille kansakunnille.

Tämä alla oleva kuva on kuulemma ihan OK ja se roikkuu tällä hetkellä toimistoni edessä. Siinä näkyy naisen vauvamaha, mutta emme voi nähdä naisen kasvoja. Ja se on hyväksyttävää.

Miehet ja naiset voivat molemmat katsoa sitä ilman että kukaan vaivaantuu.

Minua vieläkin harmittaa tuo ylin kuva. Niin kaunis, täydellinen valokuva. Mutta kukaan ei saa nähdä sitä.

Afganistanin tanssivat pojat

Tiesin Afganistanin monista epäkohdista ennen kuin muutin tänne. Naisten ehkä huonoin asema maailmassa oli tullut tutuksi median ja opintojen kautta. Tiesin sodasta, köyhyydestä, korruptiosta. Opintojeni aikana kuulin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltä bacha bazi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä "boy's play" ja viittaa maassa esiintyvään poikien laajamittaiseen ja järjestäytyneeseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tämä laajamittainen lasten oikeuksien riisto ja Afganistanin "avoin salaisuus" on tänään enemmän pinnalla kuin yleensä, koska pohjoisessa Baghlanin maakunnassa  ainakin 20 ihmistä kuoli hääjuhlissa tapahtuneessa ammuskelussa. Paikallisen median mukaan ammuskelu liittyi sotaherrojen riitoihin bacha bazi -pojasta.

Bacha bazi -juhlat Afganistanissa. Kuva Washington Postista.

Bacha bazi -ilmiö on ollut olemassa Keski-Aasiassa jo vuosikymmeniä. Kyseessä on hyvin tunnettu instituutio: joku aikuinen "omistaa" teini-ikäisen pojan ja treenaa tästä hyvän esiintyjän ja tanssijan. Sitten poika pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, koruihin ja korollisiin kenkiin - meikit naamalla ja kynsilakkaa kynsissä hän viihdyttää "omistajan" vieraita erilaisissa illanistujaisissa ja juhlissa, kuten häissä. Tähän vakavaan ihmisoikeusrikkomukseen liittyy tanssin lisäksi tanssivien poikien, dancing boys, seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus. Pojat ovat omistajiensa seksiorjia, bacha bazi on ihmiskauppaa.

Tässä joku on Kabulissa kuvannut bacha bazi -juhlia kännykkäkamerallaan:



Afganistanin itsenäinen ihmisoikeuskomissio kirjoitti viime vuonna raportin bacha bazista. Ilmiötä ei ole selkeästi määritetty Afganistanin laissa. Lapsien hyväksikäyttäjät ovat usein rikkaita, hyväosaisia mujahideen-sotaherroja. Pojat ovat yleensä 10-18 vuotiaita, monet heistä on kidnapattu tai ostettu köyhältä perheeltä. Pojilla ei usein ole mahdollisuuksia kieltäytyä, sillä he tarvitsevat jonkinlaisen toimeentulon ja katon pään päälle.

Bacha bazi yleistyi 1980-luvulla kun mujahideentaistelijat taistelivat Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Talebanit eivät virallisesti hyväksyneet tätä perinnettä ja se kiellettiin heidän hallinnon aikana 1996-2001 - perinteen harjoittamisesta sai kuolemantuomion. Kun Talebanit kukistettiin, vallan tyhjiössä ja korruption lisääntyessä bacha bazi alkoi taas yleistyä eri puolilla maata.

Bacha bazi on yleistä maan eteläisillä ja itäisillä pataani-alueilla, ja myös tadzikkien keskuudessa Pohjois-Afganistanissa. Ilmiö on yleistymässä myös Kabulissa - erään häävideokuvaajan mukaan joka viidennessä hänen kuvaamissaan häissä on tanssipoikia. Bacha bazin omistaminen on eräänlainen statussymboli miehille. Tähän rikokseen on vaikeaa puuttua, koska rikoksentekijät ovat vaikutusvaltaisia miehiä, joilla on yhteyksiä poliisiin. Poliisit, sotilaat ja virkamiehet taputtavat bacha bazi -juhlissa rytmin mukaan. Ilmiö on vain voimistunut Talebanien hallinnon kaatamisen jälkeen - bacha baziin mieltyneet mujahideen-sotaherrat ovat nauttineet vallasta ministeriöissä, poliisissa ja armeijassa viimeisen vuosikymmenen ajan, lain ulottamattomissa.

Afganistanissa ei siedetä homoutta, mutta nuorten poikien tanssista nauttimista ja heidän raiskaamistaan ei kuitenkaan pidetä mitenkään homoseksuaalisena. Kyse on vallasta, nautinnosta, leikistä. Naisilla tehdään lapsia ja täytetään sosiaalisia konventioita, mutta pojista voidaan nauttia helposti, he ovat enemmän saatavilla. Eräs tanssipojan omistava sanoo dokumentissa, että bacha bazin voi viedä helposti mihin vain juhliin, mutta naisia ei voi viedä mihinkään bileisiin julkisesti.

Suosittelen kaikille dokumenttia The Dancing Boys of Afghanistan. Dokumentissa afgaanijournalisti soluttautuu bacha bazi -piireihin, ja videolla puhuvat miehet, jotka käyttävät poikia hyväkseeen ja selittelevät tekojaan. Myös poikien näkökulmaa kuullaan. Dokumentti on raskasta katsottavaa, mutta silti tärkeä aihe, josta ei puhuta tarpeeksi tässä maassa, länsimaissa, tai oikeastaan missään.

Dokumentin voi katsoa tästä YouTube -linkistä, josta löytyy linkki koko dokumenttiin Vimeossa:


Dokumentin katsomisen jälkeen sinua varmasti vihastuttaa, ärsyttää, surettaa, raivostuttaa. Mitä tälle oikein voi tehdä? No, ensinnäkin Afganistan voisi määritellä selkeästi bacha bazin olevan laitonta maan rikoslaissa. Kaiken juuri on kuitenkin oikeusvaltion heikkous ja vallallaan oleva korruptio, joka antaa sotaherroille ja vallanpitäjille vapaat kädet tällaisiin laajiin ihmisoikeusrikkomuksiin, ihmiskauppaan ja orjuuteen. Tarvitaan tasa-arvoa, köyhyyden poistamista, vahva oikeuslaitos. Tarvitaan muutos tietyillä alueilla vallitsevaan kulttuuriin, joka on normalisoinut bacha bazi -instituution ja pitää sitä statussymbolina. Ei ole helppoja tehtäviä, mutta oikeusvaltion vahvistuessa ja ihmisoikeustilanteen parantuessa poikien hyväksikäyttö myös vähenisi.

Muutos on vain niin hidasta, että usein mietin, onko sitä, ja jos on, niin missä.

Ramazan - täällä taas!

Ramadanin paastokuukausi alkoi torstaina. Tämän kuun aikana muslimit eivät saa syödä tai juoda päiväsaikaan mitään, eli noin kello kolmesta aamuyöllä kello 19:30 illalla.

En vieläkään ymmärrä, miten paikalliset jaksavat. Itse näen sumeasti ja olen liian heikko tekemään mitään jos en syö jotain viiden tunnin välein. Ilman vettä en todellakaan kestäisi. Kollegani heräävät kello kahden aikaan rukoilemaan ja syömään aamulla, menevät takaisin nukkumaan pariksi  tunniksi, heräävät töihin ja ovat siellä kello kolmeen asti, sitten odottavat pari tuntia illallista.

Toimistossa tankkaan vettä ja hörpin kahvia aina kuin kollegani lähtee pois huoneesta. Hotkin lounasta vaivihkaa sisäpihalla. Kaikki ovat väsyneitä, kukaan ei jaksa keskittyä mihinkään kunnolla, mikä on ihan ymmärrettävää.

Yksi afgaaninaiskollegani avautui siitä, kuinka Ramadan (tai Ramazan kuten täällä päin sanotaan) on todella epäreilu naisille: kun naiset pääsevät töistä kotiin, heillä alkaa uusi työpäivä kun pitää valmistella kotia ja ruokaa iftar-illallista varten. Tuplataakka, siitä ei pääse eroon. Miehet voivat vain odotella illallisen saapumista, mutta naiset kokkaavat supernälkäisinä ja janoisina. Kun ehdotan, että mitä jos miehet ottaisivat myös osaa illallisen valmisteluun ja auttaisivat tasapuolisesti, saan takaisin vain hämmentyneitä katseita.

Salaista tankkailua toimistossa.

Put a ring on it

Afgaanit usein ihmettelevät, miksi en ole naimisissa. Täällä olisi hyvin harvinaista että kolmeakymppiä lähestyvä nainen eläisi yksin. Poikaystävän tai avopuolison konseptia ei täällä tunneta.

Jotkut myös paheksuvat sitä, jos nuoret naiset eivät ole naimisissa. Se on vähän epäilyttävää ja monet varmasti miettivät, mitä vikaa naisessa on. Kulttuurissa avioliitto on normi ja siihen pyritään.

Jotkut ulkomaalaisista kavereistani ovat alkaneet käyttää sormusta nimettömässä ja ovat keksineet itselleen aviomiehen. Se kuulemma auttaa - heitä kunnioitetaan enemmän, heidän ei tarvitse kuunnella kyselyjä avioliitosta ja he kokevat joissain paikoissa olevansa enemmän turvassa. Olen harkinnut samaa - pitäisikö kehittää itselle joku oma Jared, keksiä siitä tarinoita, tulostaa kuva lompakkoon ja rengastaa nimetön? No ei.

Ymmärrän, että se tekisi joskus elämästä vähän helpompaa (monet yksin esim. Intiassa matkustavat kaverini ovat myös kokeilleet tätä aviopuolison keksimistä matkan helpottamiseksi), mutta ajatus tämän rakennelman takana ärsyttää: että jonkun pitäisi jo tavallaan omistaa minut, jotta joku toinen ei ahdistelisi minua tai että hän kunnioittaisi minua enemmän. En myöskään haluaisi valehdella ihmisille ja joutua sepittelemään satuja.

Mitäs mieltä olette, esittäisittekö naimisissaolevaa jos se ehkä lisäisi turvallisuutta ja elämän helppoutta esimerkiksi matkusteltaessa? Olen huomenna matkustamassa Mazari-i-Sharifin kaupunkiin Pohjois-Afganistaniin, ilman aviomiestä, ilman sormusta. Raportoin myöhemmin.

Kabulin eläintarha ja legendaarinen leijonakuningas

Tänään Hesari kirjoitti Kabuliin auenneesta huvipuistosta. Aivan mahtavaa, että tällainen on avattu - toivottavasti se pysyy turvallisena paikkana, ja toivottavasti tytöt ja naisetkin saisivat mennä vuoristorataan. Afganistanissa ei todellakaan ole tarpeeksi kivoja paikkoja viettää aikaa - monet perheet menevät piknikille ja Qarqha-järvelle viettämään viikonloppua,  mutta turvattomuuden kasvaessa vapaa ja hauska tila vain kutistuu.

Kabulissa on kuitenkin vielä eläintarha, josta monet paikalliset pitävät paljon. Kävin siellä viime vuonna, vaikka en yleensä halua mennä eläintarhoihin. En pidä siitä, että eläimet asuvat vankiloissa, varsinkaan silloin jos asumukset ovat liian pieniä, niin kuin ne usein ovat eläintarhoissa. Halusin kuitenkin kokea tämän harvinaisen vapaa-ajanviettopaikan Kabulissa ja nähdä, miten eläimiä kohdellaan.

Eläintarhan kuuluisin asukki oli vuonna 1976 syntynyt Marjan-leijona. Leijona ja muut eläintarhan asukit kokivat kovia Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen ja sisällissodan aikaan 90-luvun alussa kun Kabulia pommitettiin joka suunnasta. Marjan kuitenkin selvisi. Vuonna 1995 eräs mies löi vetoa kavereidensa kanssa, että voisi mennä silittelemään leijonia. Mies meni, ja silitelty leijona ei tehnyt mitään, mutta sen kaveri, Marjan, hyökkäsi miehen kimppuun ja tappoi hänet.

Marjan-leijonasta tehty patsas tervehtii tulijoita eläintarhan edessä.

Seuraavana päivänä tapetun miehen veli meni eläintarhaan ja heitti kolme käsikranaattia Marjanin häkkiin. Kostohyökkäyksessä leijona menetti silmänsä ja hampaansa, muttei kuollut. Marjan ei voinut purra lihaa ilman hampaita ja kaatui useasti yrittäessään mennä koloonsa. Eläinten ystävät ulkomailla ja Afganistanissa raivostuivat teosta, ja mies hakattiin kuoliaaksi kadulla viikon jälkeen hyökkäyksestä. Koston tuhoisa kierre.

Kabulin eläintarhassa on aika surullista, kuten monissa muissakin eläintarhoissa, varsinkin kehitysmaissa. Kiina on lahjoittanut monia eläimiä eläintarhaan, mutta on kieltäytynyt lahjoittamasta lisää ennen kuin eläinten asuinolot ja hoito paranevat. Eläintarha on kabulilaisille kuitenkin yksi harvoja vapaa-ajanviettopaikkoja, ja se on yhä suosittu, vaikka Marjan kuoli vuonna 2002.

Lumilounas.

Vankilassa.

Tylsää.

Sisällissodan aikana eläintarhan akvaariot räjäytettiin, huhun mukaan joku sadistinen taistelija räjäytti elefantin ja monet eläimet päätyivät taistelijoiden lautasille. Nykyään eläintarhassa voi nähdä apinoita, lintuja, kaneja, susia, karhuja, kettuja, erilaisia matelijoita ja kaloja.

Miau.

Eläintarhassa on mukava kävellä vapaasti, vaikka eläimiä onkin surullista katsella.

Vanha maailmanpyörä eläintarhassa. Toivottavasti tätä ei ole viety uuteen huvipuistoon.

Nam.

Eläintarhassa on myös ihan söpö kanttiini,

Kik-voimaa.

Jalat jäätyy! Ei ehkä sopivin ilmasto flamingolle?

Kabulin säärishokki

Pari viikkoa sitten eräs tuntematon nainen käveli pitkin Kabulin katuja sääret paljaina. Tästä seurasi aikamoinen kohu, media on julkaissut aiheesta monia juttuja ja tuhannet jakoivat kuvia Facebookissa ja miettivät naisen motiiveja. Protestoiko hän jotain? Onko hän epästabiili ja kärsii mielenterveyshäiriöistä? Mikä vika?

"Koko kaupunki on shokissa" on ehkä vähän yliampuvaa medialta - koko kaupungin pitäisi olla enemmänkin shokissa jokapäiväisistä pommeista, mutta epätavallistahan tämä on. Itseänikin kiinnostaa mikä meininki naisella oli, ja onko hän afgaani vai ulkomaalainen.

Kabulissa vielä 70-luvulla minihameet ja paljaat sääret olivat ihan normaaleja. Ajat ovat muuttuneet, siinä samalla vaatetus ja naisia koskevat normit. Minua ärsyttää, kun jotkut vetoavat "Afganistanissa käytettiin ennen minihameita, nyt kaikki naiset hunnutetaan, mitä sortoa" -argumenttiin. Aivain kuin minihame olisi kehityksen tai naisten oikeuksien mittari ja päähuivi jotenkin automaattisesti alistava. Kuitenkin, tässä asiassa feministiminäni menee solmuun - minihame argumentti ärsyttää, mutta samalla jotenkin komppaan. Arvostan sitä, että naiset saavat laittaa päälleen mitä tahansa haluavat. Jos se on päähuivi, OK, jos se on minihame, OK. Säärikohu osoittaa, miten vahvasti kulttuuri ohjaa ja rajaa vaatetusta. Sama juttu tietysti kaikissa maissa, mutta joillain on enemmän valinnanvapautta.

Afganistanin lentoemäntiä 70-luvulla.

Tätä kuvakokoelmaa Afganistanista 60/70-luvulta on vaikeaa uskoa todeksi - levykauppoja, huippumuotia, road trippejä, naiset ja miehet hengailemassa keskenään, turismia - minihameita. Yli 30 vuotta sotaa, ja koko maa on täysin päälaellaan. Kysyin eilen kollegaltani, uskooko hän että Talebanit tulisivat vielä takaisin valtaan täällä. Hän sanoi, että Afganistan on sellainen maa, jossa mitä tahansa voi tapahtua silmänräpäyksessä ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Kaikki on mahdollista.

Teidän ylhäisyytenne

Kun muutin Afganistaniin, yksi juttu oli minulle vähän vaikeaa. (Tai no aika monikin juttu, mutta tässä yksi.): Äärimmäinen muodollisuus puhuteltaessa tiettyjä henkilöitä. Olen ollut onnekas, että olen kahdessa eri työpaikassani täällä päässyt monesti tapaamaan ja työskentelemään eri ministerien ja varaministerien kanssa.

Ensimmäisessä tapaamisessa ministerin kanssa pomoni ohjeisti minua, että pitää puhutella miestä "Your Excellency/His Excellency". Olin hyvin hämmentynyt. "Your Excellency, very nice to meet you... How are you doing today Your Excellency? ... Have you shared this document with His Excellency?" "Is Her Excellency Minister going to be able to make it?"

YOUR EXCELLENCY. Sanoin pomolleni, että tämä kuulostaa minusta ihan naurettavalta. Haluaako joku oikeasti, että häntä puhutellaan "your excellency"? Kuinka teennäistä! Väkinäistä! Sanoin, etten ehkä pysty siihen koska se kuulostaa liian typerältä ja alan vain nauramaan itselleni. Ennen tärkeää tapaamista, harjoittelin itsekseni... your excellency. Your excellency. Tapaamisessa pakotin itseni käyttämään tätä muodollisuutta.

Erään ministerin kanssa viime vuonna. Tykkään erityisesti taustalla olevasta ylämoro-karzaista.

Nyt puolitoista vuotta tämän jälkeen, tämä excellointi tulee aivan luonnostaan. Se kuulostaa vielä vähän höhlältä korviini, mutta se on helppo sanoa luonnollisesti ja se istuu lauseisiin ilman väkinäistä pakottamista. Suomalaisille tällaiset muodollisuudet ovat usein aika vieraita, ja tykkäänkin Suomessa siitä, että hierarkiat ovat matalampia ja suhteet esimerkiksi työpaikoilla välittömämpiä. Kun A Stubb vieraili yliopistossani, kaikki sinuttelivat häntä. Ihmettelin tätä aika paljon, mutta jotenkin siistiä että suomalaiset osaavat ottaa asiat niin rennosti, ja kukaan ei suutu.

Tapasin tänään aamulla Her Excellencyn Afganistanin terveysministerin ja ei tarvinnut ollenkaan tsempata kulttuurin muodollisuuksia. Opin tavoille.

Haloo miehet, kuunnelkaa!

Työelämään mentyäni olen huomannut yhden jutun: samalla tavalla kuin naisen euro on 80 senttiä, on usein naisen ääni vain murto-osa miesten äänestä. Tämä asia on ärsyttänyt minua Afganistanissa, vaikka sama asia tuli jo hieman tutuksi länsimaissa työskennellessäni ja opintojeni aikana.

Usein (ei tietenkään aina ja joka puolella), kun miehet sanovat jotain, se otetaan paljon vakavammin ja isommalla uskottavuudella, kuin jos nainen sanoo jotakin. Muistan yhden työtapaamisen, jossa piti keskustella ryhmissä tietysta aiheesta. Kun kerroin mielipiteeni/ideani ryhmälle, ryhmä ei oikein lämmennyt ajatukselle. Myöhemmin kuitenkin isolla foorumilla joku mies sanoi aivan saman asian ja kaikki myötäilivät ja olivat samaa mieltä - miten timanttinen idea. Raivostuttavaa!

Ehkä kyse on esittämistavasta - ehkä monet miehet osaavat sanoa asioita painokkaammin ja vahvemmin kuin naiset. Tuskin kuitenkaan - olen sitä mieltä että naisia kuunnellaan vähemmän, koska he ovat naisia. Monissa ympyröissä naisten mielipiteitä ja sanottavaa ei pidetä yhtä validina kuin miesten. Sellaista patriarkaalinen yhteiskunta teettää.

Viimeaikoina olen kokenut tätä paljon Afganistanissa. Yksi asia, joka raivostuttaa minua enemmän kuin moni muu asia, on se kun ihmiset puhuvat päälleni, keskeyttävät, eivätkä anna lopettaa lausetta. Näissä tilanteissa aina kuvitteellinen nyrkki lyö miehiltä mikrofonin lattialle. Noin kuukausi sitten osallistuin työryhmään, jossa suunnitellaan Afganistaniin uutta strategiaa nuorten terveyden edistämiseksi - oma ryhmäni keskittyi naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Aina, kun minulla oli mikrofoni ja esitin jotain ideaa laajemmalle yleisölle, joku mies nousi jostain ja alkoi selittää jotain muuta asiaa päälle. Raivostuttavaa. Näissä tilanteissa olen onneksi oppinut ns. taistelemaan vastaan, ja vain korotan ääntäni ja katson päällemölisevää miestä tiukasti silmiin ja sanon joskus "excuse me". Saan varmasti "hankalan" ja epämiellyttävän ihmisen maineen, mutta ihan sama.

Työryhmä viime viikolta.

Viime viikolla oli toinen työryhmätapaaminen liittyen marraskuussa juhlittavaan International Day for the Elimination of Violence against Women -päivään. Taas sama juttu - oli ihan OK miehille puhua kaikkien naisten päälle ja keskeyttää muita. Kukaan naisista ei kuitenkaan tehnyt samaa miehille. Se ärsyttää myös paljon, että usein nämä itseään korostavat miehet eivät edes tiedä asioista paljoakaan. Kyseinen päällepuhuva mies kysyi kesken kokouksen, mitä gender-based violence tarkoittaa. "?". Mitä ihmettä - koko tapaaminenhan liittyi juuri tähän asiaan. Huomasin tämän jo opiskeluaikoinani - usein miehet ns. bullshittailivat kaikenlaista "tietoa" seminaareissa ja luennoilla. Kunhan vain sanoo jotain, vakavalla ja määrätietoisella äänellä, niin se usein otetaan vakavasti.

Työpaikalla tämä on tullut myös tutuksi jutuksi. Joudun usein antamaan palautetta miespuolisille kollegoilleni heidän työstään ja työn laadusta ja antamaan heille työtehtäviä. Nämä miespuoliset kollegat ovat myös paljon vanhempia, keski-iästä ylöspäin. Pomoni on sanonut minulle, että se voi olla joskus vähän vaikeaa, sillä heidän on vaikea kuunnella mitään neuvoja ja parantamisehdotuksia 28-vuotiaalta naiselta. Olen huomannut tämän, sekin on raivostuttavaa.

Tapasin vähän aikaa sitten aivan ihanan ja mielenkiintoisen naisen, Pattyn. Hän on noin 60-vuotias ja oli Afganistanissa töissä Talebanien hallinnon aikaan (1996-2001). Kyselin innokkaana, millaista elämä täällä silloin oli. Hän kertoili kaikesta, miten kaduilla oli aika hiljaista, ei ollut paljon rikollisuutta, mihin Kabulin ulkomaalaiset kerääntyivät kuuntelemaan musiikkia ja juomaan kymmeniä vuosia vanhaa venäläistä vodkaa, koska muuta ei ollut saatavilla.

Patty kertoi tapauksesta, jossa hän oli mennyt työtapaamiseen ministeriössä Talebanien kanssa, ja häntä oli pyydetty menemään istumaan kokouksen ajaksi huoneessa olevan sermin taakse, koska hänen (naisen) läsnäolo koettiin häiritseväksi. Hän kieltäytyi, ja sanoi että ei varmasti mene istumaan mihinkään sermin taakse, joten joko hän istuu pöydässä miesten kanssa tai sitten kokousta ei pidetä. Kuulemma joka kerta kokous pidettiin. Hän kuitenkin kertoi yhdestä amerikkalaisesta naisesta, joka suostui istumaan sermin takana erään toisen kokouksen ajan ja päivitteli, miten nainen oli ikinä suostunut tähän.

En tiedä, miten olisin itse toiminut samassa tilanteessa. Voi olla, että olisin mennyt asiasta niin hämilleni, että olisin vain kadonnut sermin taakse ja miettinyt, mitä tässä oikein juuri tapahtui. Patty ei tehnyt niin, siksi hän on esikuvani. Liian moni nainen menee vieläkin sermin taakse, vaikkei sermejä enää kokoustiloissa olekaan.

Kuten Helen Reddy lauloi 70-luvulla, I am woman, hear me roar. Tai ihan vaan, olen nainen, kuunnelkaa. 

Miksi en ole naimisissa?

Minulta kysytään täällä melko usein, miksi en ole naimisissa. Afgaaneille avioliitto ja monta lasta näyttää olevan yhtä elintärkeää kuin naan-leipä ja vihreä tee.

Sain taas käydä keskustelua asiasta kuskini kanssa vähän aikaa sitten. Juttu alkaa lähes aina samalla tavalla. "Onko sinulla siskoja?" "On juu, kaksi siskoa". "Entä onko sinulla veljiä?" "Ei" "Ei veljiä?" (viime viikolla darin kielen tunnilla opettaja lisäsi tähän automaattisesti "olen pahoillani"). "Oletko naimisissa?" "En" "Et?! Miksi et?"

Kabulin Paris-hääpaikan tuoli.

Minulta on kysytty tämä kysymys lukemattomia kertoja tässä maassa. Kysely menee aina saman kaavan mukaan - ensin kysyjä yrittää kartoittaa, että onko minulla edes veljiä tai joitain miespuolisia huolehtimassa hyvinvoinnistani ja antamassa elämälleni merkitystä. Jos ei ole veljiä tai aviomiestä, asia vaikuttaa uskomattomalta katastrofilta.

Aluksi hämmennyin näistä avioliittokyselyistä. Mitä järkevää voin vastata tuntemattomalle - miksi en ole naimisissa? Aluksi sanoin, että olen vielä niin nuori, mutta maassa, jossa monet tytöt menevät teini-ikäisinä naimisiin, syy vaikuttaa vähän heikolta (olen 28). Myöskään selitys "en ole vielä tavannut sitä oikeaa" on tässä maassa aika vieras ajatus, koska omalla tahdolla tai rakkaudella on harvoin avioliiton kanssa mitään tekemistä.

Pinnani oli jo tällä kyseisellä automatkalla melko kireällä enkä jaksanut kuunnella miehen kyselyjä. Kun hän alkoi taas saman kaavan ja kyseli veljistäni, tiesin jo, mitä hän kysyy seuraavaksi. "Do you have a husband?" Kysyin mieheltä suoraan, miksi hän haluaa tietää tai miksi hän kyselee asiasta. Siinä vaiheessa tuli ilmeisesti kielimuuri esiin, sillä mies ei ollut ymmärtävinään kysymystäni.

Automatka Kabulissa.

Hän jatkoi  koko 15-minuuttisen automatkan paasausta siitä, kuinka tärkeää on olla naimisissa. "You have no husband, no children, you cannot be happy. You don't have a home". Kiitti! Selitin miehelle, että olen ihan onnellinen ilman aviomiestäkin ja kyllä minulla on koti, se on nyt juuri täällä Kabulissa missä olen töissä. Saan tehdä töitä ja juttuja, joita haluan tehdä ja olen siitä hyvin onnellinen. "Mutta ei se ole koti, kukaan ei ole odottamasssa kotona kun tulet töistä.." (mies mainitsi jotain myös pyykin pesusta.) Tajusin että keskustelu menee ympyrää.

Kärsivällisyyteni ei enää riitä näihin uteluihin. Tiedostan, että kyselyillä yritetään saada selville, kuinka "kunnollinen" nainen olen - onko minulla aviomiestä tai edes veljeä, joka omistaa ja suojelee, ja jota saa passata, jotta elämäni olisi onnellista ja antoisaa. Aina kun kuulen tämän "do you have a brother?" -alkusepustuksen, sisälläni alkaa jo kyteä. Pinna ainakin kasvaa, ja ihan hyvä miettiä välillä itsekin näitä elämän peruskysymyksiä: mitä onni oikein on ilman avioliittoa? Se on kuulkaas just tätä, kivaa elämää välillä ihan näin vaan yksin ja usein myös muiden ihanien ihmisten kanssa.

Joukkoraiskaus Kabulissa

23.8 Kabulissa tapahtui järkyttävä joukkoraiskaus. Aina kun Intiassa käy näin, siitä uutisoidaan joka tuutista (hyvä niin), mutta olen ihmetellyt kansainvälisen median hiljaisuutta aiheesta. Afganistanissa kuitenkin kuohuu ja ihmiset ovat raivoissaan.

Kymmenen miestä raiskasivat neljä naista kun he olivat matkalla kotiin perheidensä kanssa Paghmanin alueelta lähellä Kabulia hääjuhlan päätteeksi. Aseistetut miehet pysäyttivät autot, ryöstivät miehiltä ja naisilta korut ja rahat ja raahasivat naiset raiskattavaksi heidän aviomiestensä edessä. Yksi naisista oli raskaana.

Kuusi miehistä on pidätetty ja afgaanit vaativat miehille hirttotuomiota pikimmiten. Kollegani haluaisi julkisen hirttämisen. Kun kysyin, eikö kärsiminen loppuiän vankilassa olisi parempi vaihtoehto, hän totesi että ei, koska tässä maassa he kuitenkin pääsisivät vapaaksi rahan tai suhteiden avulla. Kaduilla on ollut protesteja ja sosiaalisessa mediassa kiertää raivo.

Tietenkin raiskauksia tapahtuu paljon Kabulissa ja Afganistanissa, mutta niistä harvoin puhutaan asiaan liittyvän häpeän ja stigman vuoksi. Monia tämä joukkoraiskaus on muistuttanut 90-luvun puolivälin sisällissodan vuosista, jolloin ryöstelyä ja joukkoraiskauksia tapahtui paljon. Monet kokevat, että yleinen turvallisuustilanne on huonontunut paljon viime vuosina.

Nämä kuvat ovat Kabulin poliisilaitokselta ja ne kiersivät pari päivää sitten Facebookissa, josta kollegani lähetti ne minulle. Kuvat ovat ahdistavia ja tapaus on aivan järkyttävä, mutta kuvat antavat minulle jollain lailla toivoa. Niissä naiset ovat tulleet poliisilaitokselle tunnistamaan raiskaajansa. Naiset ovat vahvoja, he katsovat raiskaajaansa silmiin ja tarttuvat miehen paitaan - tämä on se paskiainen, joka raiskasi minut. Naiset eivät hiljenneet tai jääneet kotiin. Naisten aviomiehet ja sukulaiset eivät painostaneet heitä hiljenemään ja jäämään kotiin, kuten valitettavan usein tapahtuu perheen "kunnian" säilyttämisen vuoksi. Naiset vaativat oikeutta. Afgaanit vaativat oikeutta. Nämä naiset ovat kärsineet niin paljon, mutta ovat näin vahvoja. Kaikki kunnioitus heille.

Tämä kuva on otettu moskeijassa Heratin kaupungissa, jossa perjantaina miehet allekirjoittivat nimiään raiskattujen naisten tukemiseksi.

Ensimmäinen mutta valitettavasti ei viimeinen kerta

Aion nyt jakaa teille jotain aika henkilökohtaista, koska koen asian olevan jakamisen arvoinen. Koin eilen töissä jotain hyvin hämmentävää, raivostuttavaa, ahdistavaa ja uutta. Se meni näin:

Nuori afgaanimieskollegani tuli työhuoneeseeni. Ensin hän puhui jotain yleistä projektiraporteista, joiden parissa olemme etäisesti työskennelleet. Sitten hän sulki avoimena olevan toimistoni oven takanaan, ja kertoi minulle että hän näki minusta unta muutama yö sitten. Säpsähdin heti ja ajattelin mitä hittoa, mutta ilmeeni ei värähtänytkään. Sanoin että excuse me, mitä. Mies, kutsutaan häntä vaikka Saeediksi, kertoi minulle, että ei ole voinut olla ajattelematta unta sen jälkeen kun se tapahtui, ja hän haluaisi kertoa siitä minulle.

Tässä vaiheessa sydämeni hakkasi täysillä ja minulle tuli sellainen tunne, että tapahtuuko tämä tosiaan. Onko tämä tosiaan totta, minä olen tässä ja kuuntelen häntä, omassa toimistossani. Halusin silti kuulla koko tarinan ja katsoa, miten tässä käy.

Saeed kertoi, kuinka hänen unessaan hän tuli työhuoneeseeni, kätteli minua ja kosketti poskeani. Hän oli kuulemma ehdottanut, että menisimme jonnekin kahdestaan, niin kuin kavereina. Minä olin kuulemma sanonut että se ei ole mahdollista, koska olemme kollegoita ja tämä on muodollinen työympäristö. Sitten olin kuulemma sanonut hänelle, että hän voisi tulla tapaamaan minua toimistooni töiden jälkeen kahdestaan kun muut ovat lähteneet. Siinä vaiheessa Saeed oli kuulemma heränyt täysin hiestä märkänä, eikä ole voinut olla ajattelematta asiaa sen jälkeen. Sen takia hänen piti tulla kertomaan asiasta minulle.

Tässä vaiheessa tuijotin Saeedia täysin hiljaa ja vakavana. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olen kokenut seksuaalista häirintää työympäristössä. Nyt jotkut teistä voivat ajatella, että big deal, tyyppihan periaatteessa näki vain unta, jossa kätteli minua ja halusi mennä kahdestaan kahville ja tuli kertomaan siitä minulle. Asia on kuitenkin täysin eri, kun asetan sen tämän maan kontekstiin ja kulttuuriin. Suomessa tätä olisi vastannut suunnilleen se, että projetiassisstentti Ville tulisi toimistooni ja kertoisi pornounestaan featuring me ja kuvailisi sitä hyvin yksityiskohtaisesti.

Afganistanissa ei ole edes soveliasta, että mies koskettaa tai kättelee naista, joka ei ole hänen vaimonsa tai sukulaisensa. Tässä kulttuurissa ei todellakaan ole soveliasta että mies ja nainen tapaavat keskenään, jos eivät ole naimisissa. Täällä ei myöskään ole todellakaan OK kertoa naiselle unestaan, josta herää täysin märkänä. Kaikki nämä käytökset ovat niin kaukana asiallisesta käytöksestä, että ne näyttäytyvät asialliselle käytökselle vain pienenä pisteenä horisontissa.

Siksi en voinut siinä hetkessä uskoa, mitä oikein kuulin. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen reaktiooni. Kysyin Saeedilta, miksi hän kertoi tämän minulle. Noo, hänen nyt oli vaan pakko kertoa kun se oli niin vahvasti mielessä. Okei. Kysyin, olisiko hän kertonut saman omalle pomolleen, joka on tohtori ja noin 45-vuotias nainen. Mutta kun ole koskaan nähnyt hänestä unta, hän vastasi. Mutta jos olisit, olisitko kertonut hänelle? kysyin. No juu, tietenkin. Epäilen suuresti. Kysyin Saeedilta, miksi hän tulee toimistooni ja kertoo minulle tällaisia asioita, koska tietää sen olevan absoluuttisen asiatonta ja kiellettyä tässä kulttuurissa. Vieraita naisia ei sovi edes kätellä - miksi kuvittelet että voit puhua minulle noin? Mitä odotat minulta? Sain vastaukseksi jotain epämääräisiä juttuja, että hän halusi vain kertoa minulle unestaan, koska se oli vaivannut häntä ja hän ei ollut voinut lopettaa sen ajattelimista.

Sanoin suoraan, että tämä on täysin sopimatonta, ja että hän tietää sen. Sanoin, että en todellakaan halua kuulla tästä, minun ei tarvitse kuunnella tällaista työpaikallani ja että hänen pitäisi lähteä. En usko, että sisäinen kiehuntani ja silmieni kovuus tarpeeksi selkeästi viestitti Saeedille, kuinka raivoissani olin. Hän vielä kiitteli minua kun lähti toimistostani.

Pysyin kovana sen ajan kun hän oli läsnä. Kuitenkin, kun ovi meni kiinni, aloin itkeä. Minua raivostutti, ja raivostuttaa vieläkin nämä:

a) Se, että minua ei kunnoiteta työpaikallani. Vastaavaa ei varmaankaan tapahtuisi 45-vuotiaille pomoille, joilla on auktoriteettia.
b) Se, että joku voi tulla toimistooni, puhua minulle näin ja saada oloni hyvin ahdistuneeksi ja likaiseksi.
c) Se, että joudun kokemaan tällaista ahdistelua työpaikallani. Muualla yhteiskunnassa sitä on jo tullutkin, mutta että töissä.
d) Se, että länsimaisena naimattomana naisena tässä kulttuurissa olen näköjään aina kevytkenkäinen ja moraalisesti löysä.

Täällä länsimaisia naisia, ja varsinkin niitä, joilla ei ole aviomiestä, säälitään tai oudoksutaan. He ovat monien mielestä automaattisesti hyvin innostuneita sekstailemaan ihan kenen kanssa tahansa. Miksi Saeed olisi tullut toimistooni ja kertonut minulle fantasiastaan, jos hän ei odottanut että on olemassa joku mahdollisuus että ehkä vastaisin hänen lähentelyynsä? Mikä oli hänen tarkoituksensa?

Kun Saeed oli lähtenyt, olin vähän aikaa vähän sekaisin. Oliko minua oikeasti juuri seksuaalisesti häiritty työpaikallani? Googlasin työpaikkani säädökset ja häirinnän määritelmän, ja varmistuin asiasta. Kysyin kahdelta Kabulissa asuvalta kaverilta neuvoa, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Molemmat ovat sitä mieltä, että asiaa ei kannata raportoida esimiehille, koska siitä ei koidu mitään hyvää. Joko mies saa varoituksen, ja toimiston ilmapiiri muuttuu kireämmäksi ja hän voi alkaa levitellä minusta juttuja ja vääntää asian aivan toisinpäin. Jos hän saa potkut, menettää kokonainen perhe aika ison tulonlähteen tässä köyhässä maassa ja silloinkin toimiston muut miehet vihaisivat minua.

Asia on aika vaikea, koska feministinä olen aina sitä mieltä että oikeus pitää toteutua ja minkäänlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ei voi tai saa ohittaa olankohautuksella. Ymmärrän kyllä kavereideni neuvojen pointin. Toinen neuvoi, että jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin sitten pitää kertoa esimiehille. Nyt riittäisi pelkkä varoitus Saeedille, että jos hän haluaa pitää työpaikkansa, hänen ei kannata toistaa samaa. Mutta eikö yksikin kerta ole tarpeeksi? Nyt minua raivostuttaa vielä enemmän se, että joudun miettimään näitä asioita.

Noudatan ehkä kaverini neuvoa, ja raportoin esimiehelle jos näin käy uudestaan. Aika dilemma, koska tässä ei ole hirveästi hyviä vaihtoehtoja. Olen kuitenkin asiasta sen verran raivoissani, että jos joku vielä tulee ahdistelemaan, en tiedä pystynkö pysymään vakavana ja asiallisena. Se jää nähtäväksi.

Paaston loppu, tänään on bileet

Tänään koko Afganistan juhlii Ramadanin paastokuukauden päättymistä. Eid-juhla on yksi afgaanien tärkeimmistä juhlista, vähän kuten joulu meille suomalaisille. Perheet viettävät aikaa keskenään, vierailevat sukulaisilla ja kavereilla ja syövät paljon ja hyvin.

Yksi Kabulin monista moskeijoista.

Minun on ollut vaikea ymmärtää, miten paikalliset pystyvät olemaan juomatta ja syömättä n. kello kolmesta aamuyöllä kello seitsemään illalla. Itselläni näkö sumenee ja ärsytystaso nousee taivaisiin viiden ruuattoman tunnin jälkeen. Vedestä puhumattakaan, juon sitä monta kertaa tunnissa. Olin Ramadanin aikaan kokouksessa ministeriössä, jossa ei tietenkään ollut soveliasta juoda mitään. Kokous kesti kolme tuntia, ja sen jälkeen oli jo kauhea päänsärky ja aavikkokurkku. 

Sen pystyn jotenkin käsittämään että toimistotyöntekijät selviävät tästä, sillä he viettävät päivänsä istuen ilmastoidussa tilassa, mutta en tiedä, miten ulkona 40-asteen paahteessa työskentelevät miehet pystyvät tähän. Työt nimittäin jatkuvat ihan normaalisti, tyypit laittavat uutta asfalttia maahan, rakentavat jotain tai hoitavat puutarhaa. Yksi puutarhureistamme, vanha mukava mies, sai halvauksen Ramadanin alussa. Olen aika varma että paastolla oli tämän kanssa jotain tekemistä, vaikka muut kieltävätkin asian. Kollegani myös sanoivat, että Ramadanin kestää koska he kuulemma saavat jumalalta tiettyjä spesiaalivoimia tämän kestämiseen.

Huevos rancheros, yksi kivan kabulilaiskahvilan suosikeistani.

Monet länkkärilihanystävät ikävöivät kovasti pekonia täällä, mutta sitä saa joistain ravintoloista.

Mietin myös, kuinkakohan moni paikallisista ei oikeasti paastoa, mutta pitävät päällä illuusiota paastostaan. Tiedän entisesä työpaikastani Kabulissa ainakin kaksi henkilöä, jotka eivät usko paastoamiseen ja skippaavat sen. Silti kollegoille ja muille pitää esittää että paastoaa, koska muuten tulisi koko yhteisön vihat ja nuhtelu päälle. Tämäkin asia on kuulemma muuttunut paljon Talibanin ajan jälkeen - aikaisemin oli ihan OK, etteivät kaikki paastonneet. Nyt asia ei todellakaan ole niin, vaan paasto on aika lailla sosiaalinen pakko. Monet varmasti nauttivatkin siitä ja kollegani sanoivat, että pienikin pala leipää maistuu maailman parhaalta aterialta päivän paaston jälkeen.

En ole ikinä kokeillut paastoamista, koska rakastan ruokaa liikaa. Se ei myöskään kuulu mihinkään uskonnoliseen vakaumukseeni. Vaikka en juhli Eid-juhlaa, olen iloinen että paasto on loppu. Kollegat ovat taas paljon virkeämpiä ja minun ei tarvitse juoda vettä salaa vessassa. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän kokemuksia, jos olette koskaan kokeilleet ruuan ja juoman poisjättämistä. Miten ette pyörtyneet viiden tunnin jälkeen?