Teidän ylhäisyytenne

Kun muutin Afganistaniin, yksi juttu oli minulle vähän vaikeaa. (Tai no aika monikin juttu, mutta tässä yksi.): Äärimmäinen muodollisuus puhuteltaessa tiettyjä henkilöitä. Olen ollut onnekas, että olen kahdessa eri työpaikassani täällä päässyt monesti tapaamaan ja työskentelemään eri ministerien ja varaministerien kanssa.

Ensimmäisessä tapaamisessa ministerin kanssa pomoni ohjeisti minua, että pitää puhutella miestä "Your Excellency/His Excellency". Olin hyvin hämmentynyt. "Your Excellency, very nice to meet you... How are you doing today Your Excellency? ... Have you shared this document with His Excellency?" "Is Her Excellency Minister going to be able to make it?"

YOUR EXCELLENCY. Sanoin pomolleni, että tämä kuulostaa minusta ihan naurettavalta. Haluaako joku oikeasti, että häntä puhutellaan "your excellency"? Kuinka teennäistä! Väkinäistä! Sanoin, etten ehkä pysty siihen koska se kuulostaa liian typerältä ja alan vain nauramaan itselleni. Ennen tärkeää tapaamista, harjoittelin itsekseni... your excellency. Your excellency. Tapaamisessa pakotin itseni käyttämään tätä muodollisuutta.

Erään ministerin kanssa viime vuonna. Tykkään erityisesti taustalla olevasta ylämoro-karzaista.

Nyt puolitoista vuotta tämän jälkeen, tämä excellointi tulee aivan luonnostaan. Se kuulostaa vielä vähän höhlältä korviini, mutta se on helppo sanoa luonnollisesti ja se istuu lauseisiin ilman väkinäistä pakottamista. Suomalaisille tällaiset muodollisuudet ovat usein aika vieraita, ja tykkäänkin Suomessa siitä, että hierarkiat ovat matalampia ja suhteet esimerkiksi työpaikoilla välittömämpiä. Kun A Stubb vieraili yliopistossani, kaikki sinuttelivat häntä. Ihmettelin tätä aika paljon, mutta jotenkin siistiä että suomalaiset osaavat ottaa asiat niin rennosti, ja kukaan ei suutu.

Tapasin tänään aamulla Her Excellencyn Afganistanin terveysministerin ja ei tarvinnut ollenkaan tsempata kulttuurin muodollisuuksia. Opin tavoille.

Ajatus

Eilen ravintolassa kuulin aika mieleenpainuvan ajatuksen. Jostain syystä pöytäkeskustelu ajautui kuolemaan, ja yksi miehistä selitti, ettei pelkää kuolemaa. Miksi pelkäisin, hän kysyi, koska:

When death is there, you are not there.

                   When you are there, death is not there.

Eli kuolema ja sinä ette ikinä kohtaa, koska silloin kun kuolema tulee, et ole enää täällä. Silloin kun olet täällä, kuolema on poissa. Kohtaamista ei ole, ei ole pelkoa. Aika kiva ajatus, mutta pelkään silti kuolemaa, koska tykkään tosi paljon elää.

Kabulissa on ollut tällä viikolla melkein joka päivä pommitus jossain: itsemurhaliivipommittajia, magneettisia pommeja, autopommeja. Juuri äsken pommi räjähti taas noin kilometrin päässä samalla tiellä, jossa asun ja työskentelen. Talibanien moottoripyöräpommittaja räjäytti itsensä Brittien suurlähetystön auton vieressä. Kuolleita on, mutta vielä ei tiedetä kuinka monta.

Kuljen tällä tiellä melkein joka päivä, ja tietenkin usein olen huolissani juuri tällaisista pommittajista ja pälyilen epäilevästi autoja, joissa on vain yksi mies, ja moottoripyöriä ja polkupyöriä, joissa on laatikoita tarakalla. Taas tänään olen hyvin surullinen näistä uutisista ja turhista kuolemista, mutta samaan aikaan myös niin iloinen, että olen elossa.

Pommeja eilen, pommeja tänään

Eilisaamuna heräsin kello 6.43 isoon jysäykseen. Tunsin, kuinka ikkunat tärisivät ja sisälläni myös helisi vähän. Yleensä en herää mihinkään häiriötekijöihin, mutta tämä pommi sai hereille kaksi minuuttia ennen herätyskelloon asetettua aikaa 6:45. Melko lähellä talebanit räjäyttivät rekkapommin ulkomaalaisten ison asuinalueen edessä, tappaen kaksi vartijaa.

Tilanne on melko surrealistinen. Ymmärrän, että olen juuri herännyt massiiviseen pommin ääneen, mutta silti aamu jatkuu samaa rataa - puuroa mikroon, pähkinöitä ja hedelmiä siihen päälle, cappucino valmiiksi, ripsaria silmiin. Twitteristä päivityksiä pommitilanteesta. Huolehdin, ovatko tiet tukossa, koska pitäisi ehtiä töihin kaupungin keskustaan koulutukseen kello 8.30.

Juuri äsken olin syömässä illallista asuinalueemme ravintolassa. Tökin tomaattipasta-annostani ja olin vastaamassa kollegani kysymykseen, miksi ja miten päädyin nykyiseen työpaikkaani. Silmäni eksyivät ravintolan seinällä olevaan televisioon, jossa Al-Jazeera raportoi aiheesta "ongoing violence in Kabul". Talebanit ovat juuri hyökänneet ulkomaalaisten isoon asuinpaikkaan, joka on noin kilometrin päässä täältä, samalla kadulla. Autopommi räjähti portilla, ja neljä aseistettua miestä yritti sisään. Al Jazeera tietää asiasta ennen kuin minä, vaikka olen ihan naapurissa. En ole kuullut mitään, vain kauhonut spaghettia ja viettänyt normaalia iltaa. Surrealistista.

Hullu kissanainen

Olen jo muutaman kuukauden ruokkinut asuinalueeni kodittomia kissoja. Kaverini kutsui minua tästä syystä myös crazy cat ladyksi, hulluksi kissanaiseksi. Usein kissat saalistavat roskiksista mitä tahansa syötävää ja kerjääävät alueen ravintoloissa. Halusin olla jollain tavalla hyödyllinen, joten aloin ostaa niille kissanruokaa Kabulin isosta supermarketista.

Ensin ruokakipolla kävi vain yksi kisu, mutta nyt kun tulen töistä kotiin, ovella naukuu viisi kissaa kilpaa. Ruokaa! Kun annan niille Pedigree-koiranruokaa, ne sekoavat täysin. Kisut ovat tosi söpöjä, mutta tämä vastuu vähän kammottaa. Nyt ne odottavat minulta jotain, joka päivä. En voi unohtaa. Mitä teen kun lähden lomalle? En voi luottaa että siivojat tai puutarhurit ruokkisivat niitä (kissoista ei hirveästi pidetä tässä maassa, aiheeseen liittyvä postaus täällä.)

Nyt kissat ovat alkaneet välillä myös tappelemaan keskenään ja sähisemään toisilleen, koska ilmeisesti vain yksi kissa mahtuu ruokakipolle kerrallaan. Liian isot egot. Hyvällä teolla on siis myös huonoja seurauksia koska kissat ovat huonoja jakamaan. Joskus ne kuitenkin tulee jopa toimeen keskenään. Sharing is caring.

Aika velikultia:

Ihana viikonloppu

Lauantai-ilta, joka on sunnuntai-ilta, koska täällä työt alkaa sunnuntaisin. Olenkin aikaisemmin maininnut, kuinka tykkään tästä järjestelystä. Oli ihana viikonloppu, siihen kuului mm. seuraavaa:

Torstai-iltana 1920-luvun teemabileet Hollannin suurlähetystössä. Yleensä en kauheasti pidä teemabileistä, mutta nyt päätin panostaa. En myöskään saanut kavereitani kutsulistalle, koska lista meni kiinni muutaman ensimmäisen sadan osallistujan jälkeen, joten jouduin menemään bileisiin yksin. Ujompina vuosinani tämä olisi ollut aivan kammottava skenaario, mutta päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja uskoa siihen, että yksinkin voi mennä juhliin, ja siellä voi jopa olla ihan hauskaa. Hauskaa siellä olikin! Viiniä ja juustoa, hienoja 20-luvun pukuja ja mekkoja, tapasin uusia ihmisiä ja näin vanhoja tuttuja.

Lisäsin Bamyanin maakunnasta ostamani korun 20-luvun lookkiin.

Eilen päivällä näin Kabulin muita suomalaisia lounaalla ISAF-sotilasoperaation päämajassa. Ensimmäinen kerta, kun pääsin vierailemaan ISAFilla, oli kyllä aika merkillinen paikka. Isoja armeijamiehiä joka puolella, military-miehien pokeripelejä, kiväärejä kannetaan asusteena kuten kahvikuppia meillä päin. Kahvilan nurkkaan oli merkitty "casualty collection point". Kuolleet ja haavoittuneet tänne. Ihan hyvä. 

Ostin blenderin yhdestä ISAF:in kaupasta, olen asiasta hyvin iloinen: nyt voin soseuttaa ja mehustaa vaikka mitä. Kaupassa ollessani eräs erittäin isot lihakset omaava isafilainen tuijotti pitkään, ja ilmoitti sitten, ettei ole nähnyt suomalaista naista pitkään aikaan. OK. Hän myös ilmoitti, että mitkään hyllyssä olevista army t-paidoista eivät mahdu hänen päälleen ja pullisteli lihaksiaan. Rankkaa on sotilaan elämä. Teki kyllä pysyvän vaikutuksen. 

Löytöjä kaupasta.

Ihanan lounasiltapäivän jälkeen valmistauduin toisiin bileisiin Ranskan suurlähetystössä. Sielläkin tapasin mukavia ihmisiä. Juustoa ei kyllä tarjoiltu, miinus siitä. Ja voi sitä häpeän määrää, kun fiksuna tarjouduin antamaan kyydin kotiin muutamille semi-tutuille kollegoille. 15-minuuttiseen automatkaan mahtui vitsejä itsetyydytyksestä, mitä kaikkea härskiä jonkun suomalainen ex-poikaystävä oli jollekin opettanut, miten joku Ruotsin suurlähetystön ällötys oli iskenyt jotain naista juhlissa, miten hyvää porsaanlihaa tyypit olivat syöneet edellisenä päivänä, ja miten hyvää samppanja oli bileissä. Halusin vajota maan alle, sillä afgaanikuskini joutui kuuntelemaan näitä kaikkia juttuja. Hän kyllä nauroi kaikelle mukana, mutta joskus mietin, miten on mahdollista ettei joillain ole minkäänlaista kulttuuritajua. Vaikka olisin juonut pullon viiniä ja kolme G&T:tä päälle, en silti kokisi tarpeelliseksi  vapauttaa kaikkia mielessä olevia asioita juuri siinä afgaanikuskin läsnäollesssa.

Raha ei käy maksuvälineenä näissä baareissa.

Tänään olen tehnyt töitä - hyvään viikonloppuun kuuluu melkein aina jotain työntekoa, muuten tuntuu jotenkin oudolta. Lähetin 30 sähköpostia, tein muutoksia naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyväään projektisuunnitelmaan, kirjoitin medialle tiedotteen ja pomolleni puheen erääseen tapahtumaan. Tehokas päivä. 

Illalla sain kunnian tavata erään todella inspiroivan ihmisen, YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan, sen syiden ja seurauksien erityisedustajan, joka on visiitillä Afganistanissa. Viime visiitistä onkin melkein 10 vuotta. Hän on täällä viikon tapaamassa eri tahoja ja tekee suosituksia hallitukselle ja muille visiittinsä päätteeksi. Hänen työnsä kuulostaa todella mielenkiintoiselta - matkustaa eri maissa, tapaa erilaisia ihmisiä ja juttelee niin monelle kuin ehtii, tekee suosituksia ja raportteja löytämistään ongelmista.

Nyt kuuntelen musiikkikokoelmaa nimeltä Christmas in New York City. Kohta on jo joulu, tämä joulunatsi odottaa sitä jo aika innolla! Aika lentää kun on kivaa.

Haloo miehet, kuunnelkaa!

Työelämään mentyäni olen huomannut yhden jutun: samalla tavalla kuin naisen euro on 80 senttiä, on usein naisen ääni vain murto-osa miesten äänestä. Tämä asia on ärsyttänyt minua Afganistanissa, vaikka sama asia tuli jo hieman tutuksi länsimaissa työskennellessäni ja opintojeni aikana.

Usein (ei tietenkään aina ja joka puolella), kun miehet sanovat jotain, se otetaan paljon vakavammin ja isommalla uskottavuudella, kuin jos nainen sanoo jotakin. Muistan yhden työtapaamisen, jossa piti keskustella ryhmissä tietysta aiheesta. Kun kerroin mielipiteeni/ideani ryhmälle, ryhmä ei oikein lämmennyt ajatukselle. Myöhemmin kuitenkin isolla foorumilla joku mies sanoi aivan saman asian ja kaikki myötäilivät ja olivat samaa mieltä - miten timanttinen idea. Raivostuttavaa!

Ehkä kyse on esittämistavasta - ehkä monet miehet osaavat sanoa asioita painokkaammin ja vahvemmin kuin naiset. Tuskin kuitenkaan - olen sitä mieltä että naisia kuunnellaan vähemmän, koska he ovat naisia. Monissa ympyröissä naisten mielipiteitä ja sanottavaa ei pidetä yhtä validina kuin miesten. Sellaista patriarkaalinen yhteiskunta teettää.

Viimeaikoina olen kokenut tätä paljon Afganistanissa. Yksi asia, joka raivostuttaa minua enemmän kuin moni muu asia, on se kun ihmiset puhuvat päälleni, keskeyttävät, eivätkä anna lopettaa lausetta. Näissä tilanteissa aina kuvitteellinen nyrkki lyö miehiltä mikrofonin lattialle. Noin kuukausi sitten osallistuin työryhmään, jossa suunnitellaan Afganistaniin uutta strategiaa nuorten terveyden edistämiseksi - oma ryhmäni keskittyi naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Aina, kun minulla oli mikrofoni ja esitin jotain ideaa laajemmalle yleisölle, joku mies nousi jostain ja alkoi selittää jotain muuta asiaa päälle. Raivostuttavaa. Näissä tilanteissa olen onneksi oppinut ns. taistelemaan vastaan, ja vain korotan ääntäni ja katson päällemölisevää miestä tiukasti silmiin ja sanon joskus "excuse me". Saan varmasti "hankalan" ja epämiellyttävän ihmisen maineen, mutta ihan sama.

Työryhmä viime viikolta.

Viime viikolla oli toinen työryhmätapaaminen liittyen marraskuussa juhlittavaan International Day for the Elimination of Violence against Women -päivään. Taas sama juttu - oli ihan OK miehille puhua kaikkien naisten päälle ja keskeyttää muita. Kukaan naisista ei kuitenkaan tehnyt samaa miehille. Se ärsyttää myös paljon, että usein nämä itseään korostavat miehet eivät edes tiedä asioista paljoakaan. Kyseinen päällepuhuva mies kysyi kesken kokouksen, mitä gender-based violence tarkoittaa. "?". Mitä ihmettä - koko tapaaminenhan liittyi juuri tähän asiaan. Huomasin tämän jo opiskeluaikoinani - usein miehet ns. bullshittailivat kaikenlaista "tietoa" seminaareissa ja luennoilla. Kunhan vain sanoo jotain, vakavalla ja määrätietoisella äänellä, niin se usein otetaan vakavasti.

Työpaikalla tämä on tullut myös tutuksi jutuksi. Joudun usein antamaan palautetta miespuolisille kollegoilleni heidän työstään ja työn laadusta ja antamaan heille työtehtäviä. Nämä miespuoliset kollegat ovat myös paljon vanhempia, keski-iästä ylöspäin. Pomoni on sanonut minulle, että se voi olla joskus vähän vaikeaa, sillä heidän on vaikea kuunnella mitään neuvoja ja parantamisehdotuksia 28-vuotiaalta naiselta. Olen huomannut tämän, sekin on raivostuttavaa.

Tapasin vähän aikaa sitten aivan ihanan ja mielenkiintoisen naisen, Pattyn. Hän on noin 60-vuotias ja oli Afganistanissa töissä Talebanien hallinnon aikaan (1996-2001). Kyselin innokkaana, millaista elämä täällä silloin oli. Hän kertoili kaikesta, miten kaduilla oli aika hiljaista, ei ollut paljon rikollisuutta, mihin Kabulin ulkomaalaiset kerääntyivät kuuntelemaan musiikkia ja juomaan kymmeniä vuosia vanhaa venäläistä vodkaa, koska muuta ei ollut saatavilla.

Patty kertoi tapauksesta, jossa hän oli mennyt työtapaamiseen ministeriössä Talebanien kanssa, ja häntä oli pyydetty menemään istumaan kokouksen ajaksi huoneessa olevan sermin taakse, koska hänen (naisen) läsnäolo koettiin häiritseväksi. Hän kieltäytyi, ja sanoi että ei varmasti mene istumaan mihinkään sermin taakse, joten joko hän istuu pöydässä miesten kanssa tai sitten kokousta ei pidetä. Kuulemma joka kerta kokous pidettiin. Hän kuitenkin kertoi yhdestä amerikkalaisesta naisesta, joka suostui istumaan sermin takana erään toisen kokouksen ajan ja päivitteli, miten nainen oli ikinä suostunut tähän.

En tiedä, miten olisin itse toiminut samassa tilanteessa. Voi olla, että olisin mennyt asiasta niin hämilleni, että olisin vain kadonnut sermin taakse ja miettinyt, mitä tässä oikein juuri tapahtui. Patty ei tehnyt niin, siksi hän on esikuvani. Liian moni nainen menee vieläkin sermin taakse, vaikkei sermejä enää kokoustiloissa olekaan.

Kuten Helen Reddy lauloi 70-luvulla, I am woman, hear me roar. Tai ihan vaan, olen nainen, kuunnelkaa.