Lappi Kabulissa

Kävelin tänään ulos uuteen työviikkoon, ja ulkona odotti Lappi.

Presidentti julisti lomapäivän.

Neljä talvea Kabulissa enkä ole ikinä nähnyt näin paljon lunta. Vaikka se on kaunista, se on tappanut jo yli 40 ihmistä viime päivien aikana ympäri maata.

Kaikkea läheltä

Asuinpaikkani on noin yleisesti ottaen aika masentava paikka. Asun isossa YK:n leirissä, jota ympäröi betoniseinät ja piikkilanka.

Home sweet home.

Kaikkea upeaa tältä alueelta kuitenkin löytyy kun vain osaa etsiä ja katsoa, KUTEN:

Itseäni pidempi auringonkukka heti ulko-oveni takana.

Rivi panssaroituja ajoneuvoja aina valmiina. Upea kimmellys ilta-auringossa.



Pihallani kasvaa minttua. Maukkaat mojitot ovat taattuja, aina.





























Pihallani kasvaisi myös suosikkisalaattiani rucolaa, jos puutarhuri ei tasaisin väliajoin ajaisi sitä maantasalle.



Löytyy tällainen urheilukenttä, jossa olen kerran pelannut krikettiä. Siihen se sitten jäikin.



Kaikkien on oltava tunnistettavissa, kukaan ei pääse ikinä yllättämään.



Rypäleitä roikkuu siellä ja täällä - jos sulkee silmät pölyltä ja korvat helikopterien ääniltä, voi melkein meditoida itsensä Toscanan auringon alle. Omat Chiantit katolta lasiin.



Kaksi söpöä konttikauppaa vieritysten, tämä valinnanvaikeus joskus ahdistaa.



Täällä on myös kissoja joka puolella, ei ole yksinäistä kenelläkään. Täällä on myös yhdistys nimeltä Kissakomitea, joten harrastuksista ja yhteenkuuluvuudentunteestakaan ei ole pulaa.

Miau.

Täällä myös paistaa aurinko ihan aina. Ja Suomen virallisen linjauksen mukaan täällä on nyt myös ihan turvallista koko maassa. Tulkaa siis tekin, rantabileet pystyyn Kabulissa (tämäkin on siis kuulemma mahdollista. Kerron ensi viikolla, miten.)

Tällä viikolla

Tällä viikolla olen juossut ihan liikaa paikasta toiseen, kokouksesta toiseen, jumpasta joogaan, kaupasta toiseen. Lähden pian lomalle Suomeen ja päätin mennä shoppailemaan äitille. Chicken Streetiltä löytyy vieläkin Kabulin parhaat shoppailumahdollisuudet - on korukauppoja, mattoja, vaatteita, tekstiilejä, ruokaa, huiveja... 2000-luvun alussa tämä paikka oli täynnä ulkomaalaisia ja bisnes kukoisti, mutta viime vuosien aikana turvallisuustilanteen huonontuessa paikka on hiljennyt. Kaupoille ei enää riitä asiakkaita, harva ulkomaalainen käy enää täällä. Se on sääli.

Huomasin vasta nyt ensimmäistä kertaa tämän rakennuksen kauniin arkkitehtuurin. Harvoin pysähdyn kadulla ihastelemaan näkymiä.

Suuntasin ensin mattokauppaan. Kahden tunnin jälkeen mattokaupassa näky oli tällainen:



Kahden tunnin aikana mattomies levitti eteeni kymmeniä mattoja. Kaikki, jotka ovat olleet kanssani shoppailemassa, tietävät että olen aika kamala ostaja. En osaa oikein päättää, mitä haluan. Tai osaan, mutta minun pitää saada punnita kaikki mahdolliset vaihtoehdot eri näkökulmista moneen kertaan, jotta osaan tehdä oikean päätöksen. Kävi vähän sääliksi että Kawsar joutui siivoamaan nämä jäljet, mutta se kuulemma ihan kuuluu asiaan, no problem, mushkel nest.

Mukaani lähti neljä mattoa Bamyanin ja Jowzjanin maakunnista, lompakko paljon tyhjempänä. No, afgaanimatot ovat kuulemma "hyviä sijoituksia". En ihan usko, että nämät tuottavat korkoa pankkitililleni, mutta ne ovat nättejä ja kestävät varmaan vielä minunkin lapsilleni.

Mattohurmion jälkeen menin ihmettelemään huonekalukauppaan, jossa myydään Nuristanin maakunnassa kaiverrettuja afgaanipuutavaroita. Myyjä kertoi innoissaan, että Angelina Jolie kävi tässä kaupassa Kabulin visiitillään viisi vuotta sitten, ja sen visiitin jälkeen myynti nousi taivaisiin. Kadun muut puukaivertajat varmasti vihaavat tätä miestä ja hänen Jolien onnenpotkua. En tiennyt Angelinasta, mutta tällä kaupalla on hyvä maine Kabulissa. Täällä ainakin tietää, mitä tulee ostettua. Lähti mukaan puinen peilikehys, joka saa koristaa äitini asuntoa.



Tällä viikolla jatkoin ranskan opintojani, joita vihaan. Olen opiskellut ranskaa netin kautta viimeiset kuukaudet - voin tilata tunteja netistä ja ranskankielinen opettaja soittaa minulle Skypeen ja juttelemme puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Se on aivan kamalaa. En tykkää muutenkaan puhua puhelimessa kenenkään tuntemattoman kanssa, saati sitten tankeroranskalla yrittäen esittää erilaisia roolipelejä. Tein tänään lopputestin, ja olen kuulemma tasolla pre-intermediate. Mon Dieu! Epäilen.



Johdan Kabulissa ulkomaalaisille joka viikko kuntopiiriä. Rakastan sitä - saan itse valita musiikin ja kaikki kuntopiiripisteiden liikkeet. Saan tästä paljon energiaa. Ylipäätään en jaksaisi elää kunnolla ellen urheile vähintään 5 kertaa viikossa. Kabul on saanut minut koukkuun urheiluun - juoksen, joogaan, teen Insanity-treenausta ja kuntopiiriä. Tämä on ehdottomasti ollut yksi (monien muiden joukossa) hyvin positiivinen asia, joka on muuttunut elämässäni tänne muuton myötä.

Kuntopiirimme tapahtuu bunkkerissa.

Tällä viikolla ripustin vessaani taideteoksen, jonka ostin viime vuonna Balilta. Oloni oli sen jälkeen hyvin aikuinen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ripustan vessaani taidetta. Ei ole takaisinmenemistä.

Silmä lepää.

Viikonloppu: bileet, oranssi burka ja vanhenemisen jalo taito

Anteeksi hiljaiselo. 1001 Kabul on täällä taas. Viime viikot vietin Marokossa ja New Yorkissa ihanalla lomalla (siitä myöhemmin) ja jäätymässä täällä Kabulin talvessa.

Tämä viikonloppu oli täynnä hyviä juttuja. Se alkoi illallisjuhlilla Suomen suurlähetystössä. Siellä oli enemmän suomalaisia kuin tiesin että Kabulissa on, tapasin monia uusia mukavia tyyppejä ja tarjolla oli myös näitä (liikutuin):

Eilen oli juhlat eräässä toisessa lähetystössä, teemalla Orange is the New Black. Tietenkin joku keksi laittaa päälleen oranssin burkan. Ensimmäinen kerta kun näen tällaisen, mutta tuttavani ei kuulemma edes tarvinnut teettää tätä bilerekvisiittaa vaan hän löysi ihan normaalista kaupasta Kabulista tämän appelsiiniviitan:

Burkan käyttö juhlissa Afganistanissa menee ehkä vähän hyvän maun tuolle puolen, mutta sinänsä OK tyylivalintana, sillä aika harva oikeasti näyttää hyvältä oranssissa värissä.

Kuten kerroin viime postauksessani, täytin juuri 29. Nyt minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi rauhallisemmaksi. Rakastan hyviä bileitä, ihmisten tapaamista, viiniä, musiikkia ja sitä kaikkea. Ennen halusin jäädä aamuyöhön, mennä jatkoille, juoda vielä lasin viiniä silloin kun siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuitenkin, nyt kun lähden yhdentoista aikaan takaisin kotiin kotiintuloajan vuoksi, olen oikeastaan sisäisesti aika iloinen. Mietin jo bileissä kuinka siistiä on päästä kotiin, laittaa villasukat jalkaan, sytyttää kynttilöitä, katsoa jakso Homelandia ja syödä perunoita sängyssä.

Just näin!

Tänään vietin suurimman osan päivästä shoppailemassa. Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi ollut Kabulissa shoppailemassa basaareissa ja normaaleissa kaupoissa. Muutaman tunnin kävely ja "normaalissa" elämässä piipahtaminen piristää aika paljon.

Shoppailuvaatetukseni - black is the new black.

Tämän kaupan mieheltä olen ostanut jo monia maalauksia - yksi Kabulin suosikkikaupoistani.

Mattojen ostaminen on yleensä ahdistavaa, sillä valinnanvaraa on aivan liikaa.

Ihmiset puhuu välillä shoppailuterapiasta, retail therapy. Ymmärrän käsitteen todella hyvin - kun vaeltelen puoli tuntia täkäläisessä supermarketissa makaroni- ja keksihyllyjen välissä, tuntuu siltä kuin olisin juuri joogannut kaksi tuntia katsellen auringonlaskua. Sitäkin muuten tein lomalla viikon Marokossa, se näytti tältä:

Aika kaunista sielläkin, mutta silti, home sweet home. Kabulia en vaihtaisi.

Karu, kaunis ja köyhä Afganistan

Bongasin juuri mielettömän helmen netistä - tämän YLE:n Elävän arkiston matkakertomuksen Afganistanista vuodelta 1969. Kertomus on aika koskettava ja myös vavahduttava ja järkyttävä - niin moni asia, joista suomalainen kertoja tässä kertoo vuonna 1969 voisi olla myös kerrontaa vuodelta 2014. Jotkut asiat, joista hän kertoo ovat muuttuneet, mutta ikävä kyllä huonompaan suuntaan.

"Afganistan on kehitysmaa ja kokee kaikki kehitysmaan vitsaukset. Huomattava osa afgaaneista on vielä nykyaikaisten kulkuneuvojen ulottumattomissa, eristäytyneinä, lukutaidottomina, tietämättöminä, unohdettuina." 1969/2014.

Aaseja käytetään vielä paljon ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen. Kesäkuun vaalien jälkeenkin monilla alueilla aasit kuljettivat äänilaatikoita paikasta toiseen. Teiden kunto on yleisesti vielä huono.

Jotkut asiat ovat kuitenkin toisin. Kertoja käy Bamiyanin maakunnassa, jossa kävin itse aikaisemmin tänä vuonna. Bamyan on yksi suosikkipaikoistani. Vuonna 1969 miesääni kertoo isoista kallioon hakatuista buddhapatsaista, jotka kohoavat jopa 54 metrin korkeuteen. Mies kertoo, kuinka buddhien kasvot ovat hakattu pois alueelle muuttaneiden muslimien toimesta. "Itse patsaita ei ole voitu hävittää. Ne ovat vielä yhä siinä." Valitettavasti Talebanit räjäyttivät ja tuhosivat nämä kauniit patsaat vuonna 2001 - nyt jäljellä on enää tyhjät aukot kalliossa.

Mies kuvailee ajomatkaansa ja Bamyanista Kabuliin. Nykyään ei ole mahdollista ajaa tätä reittiä, sillä Talebanit pitävät hallussaan monia alueita tällä välillä, ja kidnappauksen ja kuoleman riski on suuri.

Bamyanin buddha.

"Kun basaareissa harhailee saa mielikuvan että kaikki myy jotain toisilleen... on parturi töissä kadulla leikkamassa tukkaa tai ajamassa partaa, on nauhoihin pujoteltuja kuolleita varpusia paistiksi, siellä on kotitekoisia katukahviloita, joista saa syömista ja juomista, joskaan hygieenisiä vaatimuksia ei kannata nostaa kovinkaan korkealle." Mies voisi kuvailla tässä myös Kabulin basaareita tänä vuonna.

"Naisia näkee silloin tällöin, he ovat hunnutetuja sillä naisten asema muhamettilaisessa Afganistanissa on vielä alistettu". En ole samaa mieltä siitä, että hunnun käyttö osoittaisi että naiset ovat alistettuja, mutta siihen faktaan osoittaa kuitenkin vielä moni muu asia,  kuten naisiin kohdistuva väkivalta, "kunniamurhat", lapsiavioliitot, naisten myyminen velkojen maksamiseksi, naisten huono asema työmarkkinoilla, naisten lukutaidottomuus. Näin muuten videossa naisen, jolla oli minihame - nykyään ei sellaista katukuvassa näkyisi ikinä.

"Afganistan on monessa mielessä kehittymätön maa...sitä katsellessaan joutuu tekemään itselleen kysymyksen... Miten käy itse Afganistanin, nouseeko se?" Hyvä kysymys vuodelta 1969, ja vieläkin ajankohtainen. Huomenna pitäisi julkistaa presidentinvaalien lopulliset tulokset. Koko äänten uudelleenlaskentaprosessi on ollut kaoottinen, täynnä epäselvyyksiä, riitelyä ja konfliktia, ja monet pelkäävät, että tulosten tullessa syntyy vielä lisää kaaosta ja konfliktia, joka jakaa ja murtaa maan.

Miten käy itse Afganistanin, nouseeko se?

Valehteleva tarra

Tällä viikolla bongasin kaupungilla tällaisen Toyota Corollan:

"No job (tai jab), no money, but always happy", sanoi taksin takaikkuna. Kivaa optimismia. Tarra valehtelee. Minua epäilyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei raha tee onnelliseksi. Köyhänäkin voi muka olla tosi onnellinen ja elämä on kivaa. Ymmärrän kyllä ettei raha yksinään tee ketään onnelliseksi, jollei ihmisellä ole muita perusasioita kunnossa, kuten terveys, ihmissuhteet ja toimiva kahvinkeitin.

Mielestäni rahalla ja onnellisuudella on kuitenkin tosi paljon tekemistä keskenään. Rahalla en voi ostaa kavereita, terveyttä ja rakkautta, mutta voin ostaa asioita, jotka lisäävät onnellisuustasoani: hyvää ruokaa, matkoja, hyvää kahvia, nättejä huonekaluja, lahjoja, hyvän koulutuksen, elokuvalippuja, hammaslääkäripalveluja mukavilta ihmisiltä, parempaa WC-paperia. Lehdissä on aina välillä juttuja tyypeistä, jotka ovat täysin peeaa, kuten tällä viikolla eräs isä Hesarissa. Nämä jutut ovat masentavia. Köyhyys ja niukka toimeentulo harvemmin tuovat onnea. Se mikä ei tapa, vahvistaa - höh! Köyhyys ei aina tapa, mutta enemmän se kyllä usein murentaa kuin vahvistaa. Olen elänyt monta vuotta minimipalkalla ja ollut onneton typerissä työpaikoissa, ja en osaa sanoa, miten paljon se on vahvistanut. En myöskään tiedä, miten onnellista elämää kabulilaiset siivoojat elävät 150 dollarin kuukausipalkalla.

Voikohan se olla totta, tämän taksin statement - täysin persaukinen ja ilman työpaikkaa, mutta onnellisuus pysyy? Tai jos tätä hokee itselleen tarpeeksi usein, ehkä uskoo siihen itsekin?

Olen muuten huomannut viimeaikoina rahasta yhden asian. Yleensä ihmiset, joilla on rahaa aika törkeän paljon, ovat enemmän pihejä kuin ne, joilla rahaa on vähemmän. Ne, joilla on vähemmän, antavat enemmän. Mistäköhän tämä johtuu?

Tämän päivän tragedia

Tämän päivän uutiset ovat järkyttäviä, ei voi oikein muuta asiaan sanoa. Kaksi suomalaista avustustyöntekijää ammuttiin taksiin Heratin kaupungissa. Moottoripyörämies kulki ohi, ampui, ja se siinä. Elämä loppui.

¨Työmatka keskustaan.

Kuulin uutisista kun olin autossa matkalla takaisin työkokouksesta. Afgaaniradiossa asiaa uutisoitiin paljon. Ymmärrän hyvin, että tässä sodassa kuolee siviilejä melkein joka päivä, aivan turhaan. Silti tämä järkyttää paljon, koska se osuu melko lähelle. Suomalaisia Afganistanissa, ja tiesin hyvin heidän organisaationsakin. He olivat tekemässä tärkeää työtä tämän maan ja afgaanien hyväksi. Kuskini ei kuitenkaan ymmärtänyt järkytystäni, ja sanoi, että joka päivähän tällaista. "Afghanistan, problem, Taliban, problem", hän sanoi. Hän myös kehotti, että minun ei pitäisi mennä takaisin toimistoon vaan kotiin viikonlopppua viettämään, koska koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen päivä.

Kabulin taksi.

Viime viikon Ukrainan lentoturma sai minut myös ajattelemaan taas elämän arvaamattomuutta, ja sitä ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Kollegani eivät ikinä lähde meidän suljetulta alueelta mihinkään, paitsi lentokentälle. Itse en halua elää niin. Se riippuu siitä, miten riskejä katsoo ja miten ne ymmärtää. Itse en halua asua vankilassa, vaikka Afganistanissa asunkin. Haluan mennä ostoksille ja tapaamisiin kaupungissa. Nähdä ihmisiä.

Voin kuolla minä hetkenä hyvänsä. Elämä ei todellakaan ole reilua ja paljon pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille joka päivä. Yritän hyväksyä tämän, vaikka se onkin vaikeaa. Yritän elää elämää, koska kaikkia riskejä ei voi mitenkään ennakoida ja poistaa. Yritän nauttia pienistä asioista. Jostain syystä mieleeni on painunut Ethan Hawken roolin repliikit elokuvassa Reality Bites, jonka näin ensimmäistä kertaa kun olin noin 10:

"It's all just a...random lottery of meaningless tragedy and a series of near escapes. So I take pleasure in the details."

Jotkut päivittelevät, miten nämä suomalaiset naiset matkustivat normaalissa taksissa eivätkä panssaroidussa ajoneuvossa. Itsekin olen matkustanut Kabulissa taksissa, ja koen sen olevan monin tavoin turvallisempi kuin panssaroidut ajoneuvot, sillä se auttaa matalan profiilin pitämiseen. Jos joku haluaa tappaa minut, hän voi vain odottaa kun astun ulos panssaroidusta ajoneuvostani. Tai hän voi laittaa tienvarsipommin työreitilleni.

Kun menen lomalle, ohjus voi iskeä lentokoneeseeni. Sellaista se on, epäreilua ja arvaamatonta. Pitää koittaa keskittyä elämään nyt ja hyvin, huolehtia vähemmän. 

Päivän ostokset

Kabulissa on Chicken Street -niminen katu, jonka kaupoista löytää kaikennäköisiä aarteita. Kanoja kadulla ei kuitenkaan ole. Tänään tarttui mukaan nämä:

1) Tyyny

Kivasti kirjailtu tyyny on nätti, paitsi että sisus on kova ja painaa varmaan kaksi kiloa. Hyvä ettei kaiken nätin tarvitse olla käytännöllistä.

2) Päiväpeitto

En ole ihminen, jolle päiväpeiton käyttäminen on helppoa ja luonnollista. En yleensä jaksa pedata sänkyäni, ja vaikka jaksaisin, siihen harvoin kuuluisi päiväpeiton käyttö. Nyt löysin kuitenkin niin kauniin peiton, että oli pakko ostaa se:

3) Korvakorut

Ne ovat kuulemma opaalia. Ja oho: nyt kun luin aiheesta Wikipediasta, kävi ilmi että opaali onkin lokakuussa syntyneiden ja vaakojen kivi. Kiva!

4) Iso matto

Ensimmäinen matto, jonka olen Afganistanissa ostanut. Se on kelim-matto, joka on ohuempi kuin afgaanimatot yleensä ja sitä ei kuulemma ole solmittu. En tiedä mitään matoista, joten olen vältellyt niiden ostamista tähän asti. Oranssit lattialaattani ovat kuitenkin niin rumia, että ne pitää peittää jollain.

5) Pieni matto

Tälläinen printti tarttui myös mukaan:

6) Mangoja

7) Viinikaappi

Tämä oli päivän paras, olen halunnut tällaista jo jonkin aikaa. Se on puuta ja vanha. Aion käyttää sitä juomien säilyttämiseen. Sen päällä pysyy hyvin täydelliset mangot ja Hongkongin onnea tuova koputtava kissa. Joskus kissa näyttää vähän psykoottiselta kun se tuijottaa minua muovisilmillään ja koputtaa tasaisesti tyhjyyteen.