Lomailun loppu + Portugalin helmet

Vietin juuri kaksi ihanaa viikkoa Portugalissa hyvien ystävien ja siskoni kanssa. Paussi oli paljon kaivattu. Matkustaminen on kivaa ihan itsessään, mutta mukavaa siinä on myös matkojen suunnittelu: ihanaa miettiä, mihin menisi seuraavaksi, millaisia ravintoloita siellä on ja missä on parhaat kahvilat. Mukavaa on myös se, kun tulee kotiinpaluun aika, ja tajuaa, ettei se ajatus vaikuta täysin vastenmieliseltä. Kun on OK tulla kotiin, tietää, että on tekemässä ainakin jotain oikeaa elämässään.

Portugalissa lomaillessani ilahduin taas niin yksinkertaisista asioista kuten kaduilla kävelemisestä ja kahviloissa ja pubeissa käymisestä. Kabulissa asumisessa on vieläkin yksi parhaita juttuja se, miten ihanalta tuntuu mennä lomalle ja kokea kaikki elämän perusasiat aivan fantastisina.

Tässä breikkini top kasi:

1) First Class -lentäminen: tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun lensin ykkösluokassa. Se oli Afganistanin Safi Airwaysilla, koska he olivat täysin sössineet buukkaukseni ja lentoaikataulutuksen. Valittamalla saa, hehe. Lentoemännät olivat todella yli(teko)mukavia ja tarjoilivat erimakuisia tuoremehuja oikeista laseista. Ruoka tarjoiltiin posliiniselta lautaselta ja pöytään sai pienet omat posliiniset suola- ja pippurisirottimet. Tilaa oli. Ykkösluokka on kuitenkin mielestäni vähän yliarvostettu juttu - ihan kiva, jos siitä ei tarvitse maksaa, mutta ei todellakaan satojen dollarien arvoinen.

2) Lissabonin parvekkeet ja laatat

Ihania:

3) Tämä koira joka chillaili katolla Taviran kaupungissa eteläisessä Portugalissa:

4) Maailman parhaat leivonnaiset eli pastels de nata. Niitä tuli syötyä aika paljon:

5) Kuohuviiniä katolla Tavirassa. Kabulissa harvoin saa kuohuviiniä, ja ei ainakaan katolla:

6) Mielettömän hyvä lounas järjettömän kauniissa maisemissa Herdade do Esporao -viinitilalla. Kaunein lounaani ikinä:

7) Tämä kasino Estorilissa. Voitin 17 euroa hedelmäpelistä. Tämä kasino on Euroopan suuurin ja  kuulemma inspiroi Ian Flemingiä Casino Royale -tarinaan:

8) Lissabonin iso Mercado da Ribeira -ruokahalli, jossa myytiin vaikka mitä, kuten tämä kuvassa näkyvä musta lohihampurilainen, joka ei kuitenkaan ollut hirveän hyvä. Viini oli hyvää ja kaksi euroa lasi:

Hyvä matka, hyvä olla takaisin. Afganistan on vaalisotkun keskellä ja kukaan ei tiedä mitä täällä tapahtuu. Siitä lisää myöhemmin.

Pakolaukku

Opin Afganistaniin muuttaessani pakolaukun, grab bagin, käsitteen. Täällä monilla ulkomaalaisilla on ns. grab bag, laukku täynnä tärkeitä asioita, joita tarvitsee jos tulee äkkilähtö hyökkäyksen takia. Itse en ole tähän mennessä vaivautunut pakkaamaan pakolaukkua. Jos siellä pitää olla kaikki tarpeellinen, se tuntuu aika mahdottomalta koska kaikkea tarpeellista käytän yleensä jokapäiväisessä elämässä eikä ne voi olla pakattuna johonkin "sitten kun" -laukkuun.

Päätin kuitenkin viime viikolla pakata tällaisen laukun, koska turvallisuusjutut ovat menneet vieläkin huonommaksi: työpaikkaani kohtaan on ollut suoria uhkia ja olen nähnyt ihmeellisiä unia. Viime torstaina näin unta, että asuinpaikkaani hyökättiin ja laskeuduimme bunkkeriin yli 100 kerrosta. Seuraavana päivänä kuulin, että asuinpaikkaamme kohtaan on taas tullut joku uusi tietty uhkailmoitus täkäläisen CIA:n tiedustelun pohjalta. Sinä iltana oli vähän huoli puserossa.

Takaisin laukkuasiaan: kun pakkasin laukkua, mietin mitä ihmettä sinne kuuluu laittaa. Passi ja rahani ovat aina käsilaukussani, enkä voi laittaa niitä tähän extralaukkuun. Laitoin sinne farkut, joita en käytä usein, koska voin kuvitella että kun tulee äkkilähtö ei ole kiva olla ilman housuja. Laitoin sinne t-paidan, nenäliinoja, sukat ja alusvaatteet. Rintsikat tietty, koska se vasta epämukavaa olisikin olla jumissa bunkkerissa kuusi tuntia ilman rintsikoita. Siinä vaiheessa loppui mielikuvitus. Voisin kuvitella, että jos on paniikki päällä, otan mukaani tasan kännykän ja käsilaukun jos kykenen. Mitä sinne kuuluu laittaa? Suklaata? Veitsi? Valokuvia? Laastareita? Tulitikkuja? Lenkkarit? Kirjoja? Vettä? Kahvia? Hakaneula?

Valmiina.

Valehteleva tarra

Tällä viikolla bongasin kaupungilla tällaisen Toyota Corollan:

"No job (tai jab), no money, but always happy", sanoi taksin takaikkuna. Kivaa optimismia. Tarra valehtelee. Minua epäilyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei raha tee onnelliseksi. Köyhänäkin voi muka olla tosi onnellinen ja elämä on kivaa. Ymmärrän kyllä ettei raha yksinään tee ketään onnelliseksi, jollei ihmisellä ole muita perusasioita kunnossa, kuten terveys, ihmissuhteet ja toimiva kahvinkeitin.

Mielestäni rahalla ja onnellisuudella on kuitenkin tosi paljon tekemistä keskenään. Rahalla en voi ostaa kavereita, terveyttä ja rakkautta, mutta voin ostaa asioita, jotka lisäävät onnellisuustasoani: hyvää ruokaa, matkoja, hyvää kahvia, nättejä huonekaluja, lahjoja, hyvän koulutuksen, elokuvalippuja, hammaslääkäripalveluja mukavilta ihmisiltä, parempaa WC-paperia. Lehdissä on aina välillä juttuja tyypeistä, jotka ovat täysin peeaa, kuten tällä viikolla eräs isä Hesarissa. Nämä jutut ovat masentavia. Köyhyys ja niukka toimeentulo harvemmin tuovat onnea. Se mikä ei tapa, vahvistaa - höh! Köyhyys ei aina tapa, mutta enemmän se kyllä usein murentaa kuin vahvistaa. Olen elänyt monta vuotta minimipalkalla ja ollut onneton typerissä työpaikoissa, ja en osaa sanoa, miten paljon se on vahvistanut. En myöskään tiedä, miten onnellista elämää kabulilaiset siivoojat elävät 150 dollarin kuukausipalkalla.

Voikohan se olla totta, tämän taksin statement - täysin persaukinen ja ilman työpaikkaa, mutta onnellisuus pysyy? Tai jos tätä hokee itselleen tarpeeksi usein, ehkä uskoo siihen itsekin?

Olen muuten huomannut viimeaikoina rahasta yhden asian. Yleensä ihmiset, joilla on rahaa aika törkeän paljon, ovat enemmän pihejä kuin ne, joilla rahaa on vähemmän. Ne, joilla on vähemmän, antavat enemmän. Mistäköhän tämä johtuu?

Ensimmäinen mutta valitettavasti ei viimeinen kerta

Aion nyt jakaa teille jotain aika henkilökohtaista, koska koen asian olevan jakamisen arvoinen. Koin eilen töissä jotain hyvin hämmentävää, raivostuttavaa, ahdistavaa ja uutta. Se meni näin:

Nuori afgaanimieskollegani tuli työhuoneeseeni. Ensin hän puhui jotain yleistä projektiraporteista, joiden parissa olemme etäisesti työskennelleet. Sitten hän sulki avoimena olevan toimistoni oven takanaan, ja kertoi minulle että hän näki minusta unta muutama yö sitten. Säpsähdin heti ja ajattelin mitä hittoa, mutta ilmeeni ei värähtänytkään. Sanoin että excuse me, mitä. Mies, kutsutaan häntä vaikka Saeediksi, kertoi minulle, että ei ole voinut olla ajattelematta unta sen jälkeen kun se tapahtui, ja hän haluaisi kertoa siitä minulle.

Tässä vaiheessa sydämeni hakkasi täysillä ja minulle tuli sellainen tunne, että tapahtuuko tämä tosiaan. Onko tämä tosiaan totta, minä olen tässä ja kuuntelen häntä, omassa toimistossani. Halusin silti kuulla koko tarinan ja katsoa, miten tässä käy.

Saeed kertoi, kuinka hänen unessaan hän tuli työhuoneeseeni, kätteli minua ja kosketti poskeani. Hän oli kuulemma ehdottanut, että menisimme jonnekin kahdestaan, niin kuin kavereina. Minä olin kuulemma sanonut että se ei ole mahdollista, koska olemme kollegoita ja tämä on muodollinen työympäristö. Sitten olin kuulemma sanonut hänelle, että hän voisi tulla tapaamaan minua toimistooni töiden jälkeen kahdestaan kun muut ovat lähteneet. Siinä vaiheessa Saeed oli kuulemma heränyt täysin hiestä märkänä, eikä ole voinut olla ajattelematta asiaa sen jälkeen. Sen takia hänen piti tulla kertomaan asiasta minulle.

Tässä vaiheessa tuijotin Saeedia täysin hiljaa ja vakavana. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olen kokenut seksuaalista häirintää työympäristössä. Nyt jotkut teistä voivat ajatella, että big deal, tyyppihan periaatteessa näki vain unta, jossa kätteli minua ja halusi mennä kahdestaan kahville ja tuli kertomaan siitä minulle. Asia on kuitenkin täysin eri, kun asetan sen tämän maan kontekstiin ja kulttuuriin. Suomessa tätä olisi vastannut suunnilleen se, että projetiassisstentti Ville tulisi toimistooni ja kertoisi pornounestaan featuring me ja kuvailisi sitä hyvin yksityiskohtaisesti.

Afganistanissa ei ole edes soveliasta, että mies koskettaa tai kättelee naista, joka ei ole hänen vaimonsa tai sukulaisensa. Tässä kulttuurissa ei todellakaan ole soveliasta että mies ja nainen tapaavat keskenään, jos eivät ole naimisissa. Täällä ei myöskään ole todellakaan OK kertoa naiselle unestaan, josta herää täysin märkänä. Kaikki nämä käytökset ovat niin kaukana asiallisesta käytöksestä, että ne näyttäytyvät asialliselle käytökselle vain pienenä pisteenä horisontissa.

Siksi en voinut siinä hetkessä uskoa, mitä oikein kuulin. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen reaktiooni. Kysyin Saeedilta, miksi hän kertoi tämän minulle. Noo, hänen nyt oli vaan pakko kertoa kun se oli niin vahvasti mielessä. Okei. Kysyin, olisiko hän kertonut saman omalle pomolleen, joka on tohtori ja noin 45-vuotias nainen. Mutta kun ole koskaan nähnyt hänestä unta, hän vastasi. Mutta jos olisit, olisitko kertonut hänelle? kysyin. No juu, tietenkin. Epäilen suuresti. Kysyin Saeedilta, miksi hän tulee toimistooni ja kertoo minulle tällaisia asioita, koska tietää sen olevan absoluuttisen asiatonta ja kiellettyä tässä kulttuurissa. Vieraita naisia ei sovi edes kätellä - miksi kuvittelet että voit puhua minulle noin? Mitä odotat minulta? Sain vastaukseksi jotain epämääräisiä juttuja, että hän halusi vain kertoa minulle unestaan, koska se oli vaivannut häntä ja hän ei ollut voinut lopettaa sen ajattelimista.

Sanoin suoraan, että tämä on täysin sopimatonta, ja että hän tietää sen. Sanoin, että en todellakaan halua kuulla tästä, minun ei tarvitse kuunnella tällaista työpaikallani ja että hänen pitäisi lähteä. En usko, että sisäinen kiehuntani ja silmieni kovuus tarpeeksi selkeästi viestitti Saeedille, kuinka raivoissani olin. Hän vielä kiitteli minua kun lähti toimistostani.

Pysyin kovana sen ajan kun hän oli läsnä. Kuitenkin, kun ovi meni kiinni, aloin itkeä. Minua raivostutti, ja raivostuttaa vieläkin nämä:

a) Se, että minua ei kunnoiteta työpaikallani. Vastaavaa ei varmaankaan tapahtuisi 45-vuotiaille pomoille, joilla on auktoriteettia.
b) Se, että joku voi tulla toimistooni, puhua minulle näin ja saada oloni hyvin ahdistuneeksi ja likaiseksi.
c) Se, että joudun kokemaan tällaista ahdistelua työpaikallani. Muualla yhteiskunnassa sitä on jo tullutkin, mutta että töissä.
d) Se, että länsimaisena naimattomana naisena tässä kulttuurissa olen näköjään aina kevytkenkäinen ja moraalisesti löysä.

Täällä länsimaisia naisia, ja varsinkin niitä, joilla ei ole aviomiestä, säälitään tai oudoksutaan. He ovat monien mielestä automaattisesti hyvin innostuneita sekstailemaan ihan kenen kanssa tahansa. Miksi Saeed olisi tullut toimistooni ja kertonut minulle fantasiastaan, jos hän ei odottanut että on olemassa joku mahdollisuus että ehkä vastaisin hänen lähentelyynsä? Mikä oli hänen tarkoituksensa?

Kun Saeed oli lähtenyt, olin vähän aikaa vähän sekaisin. Oliko minua oikeasti juuri seksuaalisesti häiritty työpaikallani? Googlasin työpaikkani säädökset ja häirinnän määritelmän, ja varmistuin asiasta. Kysyin kahdelta Kabulissa asuvalta kaverilta neuvoa, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Molemmat ovat sitä mieltä, että asiaa ei kannata raportoida esimiehille, koska siitä ei koidu mitään hyvää. Joko mies saa varoituksen, ja toimiston ilmapiiri muuttuu kireämmäksi ja hän voi alkaa levitellä minusta juttuja ja vääntää asian aivan toisinpäin. Jos hän saa potkut, menettää kokonainen perhe aika ison tulonlähteen tässä köyhässä maassa ja silloinkin toimiston muut miehet vihaisivat minua.

Asia on aika vaikea, koska feministinä olen aina sitä mieltä että oikeus pitää toteutua ja minkäänlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ei voi tai saa ohittaa olankohautuksella. Ymmärrän kyllä kavereideni neuvojen pointin. Toinen neuvoi, että jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin sitten pitää kertoa esimiehille. Nyt riittäisi pelkkä varoitus Saeedille, että jos hän haluaa pitää työpaikkansa, hänen ei kannata toistaa samaa. Mutta eikö yksikin kerta ole tarpeeksi? Nyt minua raivostuttaa vielä enemmän se, että joudun miettimään näitä asioita.

Noudatan ehkä kaverini neuvoa, ja raportoin esimiehelle jos näin käy uudestaan. Aika dilemma, koska tässä ei ole hirveästi hyviä vaihtoehtoja. Olen kuitenkin asiasta sen verran raivoissani, että jos joku vielä tulee ahdistelemaan, en tiedä pystynkö pysymään vakavana ja asiallisena. Se jää nähtäväksi.