29

Täytin tänään 29. Mitään massiivisia juhlia ei ollut, sillä koko ilta meni lähinnä pakkaamiseen. Lähden huomenna kauan odottamalleni lomalle - ensin viikko Marokossa jooga & surffiretriitissä, jossa päivisin joogataan ja opetellaan surffaamaan ja iltaisin löhöillään ja syödään marokkolaista kasvisruokaa. Ennen Marokkoa on tiedossa päivä ja brunssi Dubaissa. Marokon jälkeen päivä Oslossa, ja sitten New York.

En malta odottaa.

En hirveästi pidä syntymäpäiväni juhlmisesta yleensä ikinä, en oikeastaan tiedä miksi. Tein itselleni eilen synttärikakun, kun kaverit tulivat kylään. Onko vähän surullista leipoa itselleen syntymäpäiväkakku?

Tämä oli uunissa paistettu Baileys-kakku Oreo-keksipohjalla - yksi parhaimmista kakuista, joita olen ikinä syönyt. Omakehu haisee, mutta olen 29, ja näiden vuosien aikana olen oppinut aika paljon, mutta yksi tärkeimmistä on tämä törkeän hyvien juustokakkujen tekeminen. Kippis sille & adios amigos!

Mitäköhän 30 tuo mukanaan?

Kavereini irrotti pöytäkynttilän lasipullosta ja iski kakkuun. Tyylikäs.

Hyökkääkö ne jo?

Kirjoitin tämän alla olevan tekstin viikko sitten, mutta en sitten viitsinyt julkaista sitä. Otin itsekin uhan melko tosissani ja ajattelin etten viitsi sanoa asiasta julkisesti mitään. Nyt on kulunut viikko ja kaikki on OK, mikä ei kuitenkaan tarkoita että kaikki olisi OK.

Tänään selailin Twitteriä aamukahvia juodessani ja huomasin seuraavan ilmoituksen USA:n lähetystön nettisivuilla:

Uskottavien tietojen mukaan Talebanit suunnittelevat paraikaa iskua YK:n Kabulin päämajaa kohti. Olen töissä ja asun YK:n päämajassa.

Uhka otetaan hyvin vakavasti. Se on kuitenkin myös poikkeuksellinen, sillä YK ei ole yleensä aiemmin ollut Talebanien suorana kohteena. Iskut ovat kohdistuneet enemmän kansainvälisiin sotilasjoukkoihin (kuten tänään aamulla autopommi NATO:n saattueeseen Kabulissa) ja hallituksen ja turvajoukkojen työntekijöihin.

Voihan olla, että Talebanit muuttavat taktiikkaa. Kun pohjoiseen Kunduzin maakuntaan hyökättiin pari viikkoa sitten, Talebanit ja muut terrorisoivat joukot menivät YK:n tiloihin, varastivat kaikenlaista (mm. autojamme) ja aiheuttivat paljon tuhoja. Kuulemma ensin Talebanit olivat tulleet paikalle ja vartioineet YK:n rakennuksien porttia. Kohta paikalle tuli kuitenkin toisia Talebaneja, joita kiinnosti enemmän varastelu ja mesoaminen. Talebanejakin on monenlaisia ja rivit rakoilevat.

--

Tämä uhka voi hyvinkin vielä olla todellinen ja uskottava, mutta elämä on kuitenkin palannut normaaliksi tällä viikolla. Paikalliset saavat taas tulla töihin, voimme mennä tapaamisiin ja jatkaa elämää business as usual.

Tämä on ensimmäisiä kertoja kun olin melko huolissani tästä hyvin tarkasti määrritellystä hyökkäyksenkohteesta. Viimeksi yli vuosi sitten olin aika huolissani ennen vaaleja. Kävin viikko sitten taas tsekkaamassa bunkkerin, ihan vaan tietääkseni että ovi on auki ja kaikki on OK. Pälyilin vastaantulevia ihmisiä ja katselin kellä voisi olla itsemurhapommiliivi. Nukuin radiopuhelin sänkyni vieressä. Ensimmäistä kertaa pakolaukun pakkaamisen jälkeen tarkistin mitä siellä oikeastaan on.

Laskostin farkut aivan sängyn eteen jotta jos jotain tapahtuisi, voisin ainakin laittaa housut jalkaan kolmessa sekunnissa. 29.3.2014 kirjoitin: Kabulissa on hyvä aina nukkua housut jalassa.

Jostain syystä se, että on housut jalassa tai ainakin jossain lähellä, tuo jonkinlaista turvaa. Sekin tuo turvaa, että voin juoda joka-aamuisen kahvin Arabian muumimukista, voin kuunnella Waltteri Torikan uusinta albumia Spotifysta, että voin mennä lenkille syyssateeseen, voin laittaa hapankorpun päälle sulatejuustoa, voin leipoa juustokakun, katsoa Frendejä.

Hulluja asioita tapahtuu koko ajan ja mitään ei voi kontrolloida, mutta minulla on täällä kuitenkin ihan tavallinen elämä, ja se on usein tosi kivaa.

Lähin bunkkerini näyttää tältä. Tietenkin siellä pitää olla pöytäfutispeli.

Koputus

Muutama ilta sitten sattui jotain kummaa. Istuin sohvallani, katsoin Frendejä ja söin itsetekemää falafelia. Ovelta kuului koputus.

Kello oli jo yhdeksän, joten ihmettelin kuka siellä on. En avaa ikinä ovea, jollen tiedä kuka siellä on, ja sain tietää että siellä on "naapuri". OK, avasin oven - mies sanoi hyvää iltaa ja ojensi minulle pahvilaatikollisen hedelmiä. Hedelmiä! Granaattiomenoita, omenoita, persikoita ja viinirypäleitä. Olin hyvin hämilläni, mietin että miksi. Mies sanoi, että "from your neighbour". OK. Kiitos vaan.

Kun kiitin hedelmistä, huomasin pahvilaatikon sisällä olevan keltaisen post-it -lapun. Mies oli kirjoittanut siihen nimensä ja puhelinnumeronsa. Ihan originaali lähestymistapa. En tosin tiedä, jakeliko hän hedelmälaatikoita koko naapurustolle puhelinnumeronsa kera.

Hedelmälaatikko itsessään hämmensi minua jo tarpeeksi, mutta mikä hämmensi myöhemmin ehkä vielä enemmän, oli ensimmäinen asia, jonka tein kun laskin laatikon lattialle: nostelin rypäleitä varmistaakseni ettei laatikon sisällä ole räjähteitä. Siis ihan automaattisesti, ilman että mietin asiaa sen kummemmin.

Tätäkö Kabulissa liian kauan asuminen teettää? Epäilen kaikkea ja kaikkia tavallisuudesta poikkeavaa. Ei ole olemassa ilmaista hedelmälaatikkoa ilman räjähteiden mahdollisuutta. Tai ihan muutenkin: there's no such thing as a free fruit box. En soittanut numeroon.