Parasta pizzaa ja turismia Turussa

Pakko jakaa päivän ilosanomaa teillekin: söin juuri elämäni parasta pizzaa, ja se löytyi Turusta Tintåsta. Margherita-pizza oli täydellinen, siinä oli ohut pohja, täydellinen tomaattikastike, pehmeää mozzarellaa, rucolaa ja pinjansiemeniä. Tähän asti olin luullut että parasta pizzaa saa Kabulista yhdestä YK:n ruokalasta, mutta tämä oli kyllä yliveto.

Turussa kävin tapaamassa ystäviäni ja yhden lempparibloggaajani inspiroimana olin siellä samalla myös turistoimassa. Kävin söpöillä kirpputoreilla ja Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Siellä oli siisti näyttely Turun historiasta keskiajalla ja myös mielenkiintoinen valokuvanäyttely suomalaisista kuvista (oli siellä muutama ulkomaalainenkin, nekin oli ihan nättejä).

Kirppis oli ihana niin kuin nimi lupasi.

Caj Bremerin valokuva otettu Laatokalla 1980, lempparini.

Nukuin hotellissa, sekin oli luksusta. Miksi hotellissa nukkuu aina niin hyvin? Laittaako ne niihin lakanoihin jotain? Hotellin aamiaisetkin ovat aina niin hyviä, vaikka söisi puuroa ja leipää niin kuin kotona. Turismi kotimaassa on kivaa, pitäisi harrastaa sitä enemmän.

Söin ensimmäistä kertaa Ahvenanmaan pannukakkua, hyvää oli ja aurinko paistoi.

Paluu Kabuliin ja kuusi syytä miksi kaupunki ei ole enää turvallinen ulkomaalaisille

Luin tänään Washington Postista mielenkiintoisen jutun "Six attacks show how dangerous Kabul has become for foreigners. " Kabul on viime kuukausina muuttunut paljon vaarallisemmaksi paikaksi. Viimeisen kahden kuukauden aikana Afganistanissa on tapettu enemmän länkkärisiviileitä kuin sotilaita. Se on aika hullua.

Näiden hyökkäysten myötä monet ulkomaalaiset pelkäävät enemmän kuin ennen (minä myös) ja monet ovat jo lähteneet näiden kuuden hyökkäyksen takia:

  1) Hyökkäys libanonilaiseen ravintolaan tammikuussa, 21 ihmistä kuoli

  2)  Ruotsalainen toimittaja ammuttiin kadulle päivällä maaliskuussa

  3) Viikkoa myöhemmin yhdeksän ihmistä tapettiin suositussa Serena-hotellissa illallisella, mukaan lukien     kaksi pientä afgaanityttöä

  4) Amerikkalaisen NGO:n majataloon hyökättiin, vaikka oikea kohde oli viereisessä talossa oleva kristillinen lastenhoitopaikka.

  5) Saksalainen kuvajournalisti ammuttiin autoon itäisessä Afganistanissa huhtikuun alussa

  6) Pari päivää sitten vartija ampui kolme amerikkalaista lääkäriä kabulilaisen sairaalan edustalla.

Kabulin ostoskadulla.

Kuulin juuri kaveriltani, että heidän organisaatio lähettää kaikki ulkomaalaiset työntekijät kotiin kasvavan turvattomuuden vuoksi ja ei aio uusia heidän työsopimuksiaan. He ovat nyt työttömiä. Olen kuullut muista, jotka lähtivät varsinkin tuon 1) kohdan iskun jälkeen. Kabulin ilmapiiri on muuttunut ja se on surullista. Jos olisin tajunnut muuttaa Kabuliin vuotta aikaisemmin, olisin voinut elää enemmän "normaalia" ja rauhallisempaa expat-elämää.

Kohdasta 4) ihmettelen eniten sitä, miksi Kabulissa ylipäänsä on länsimaisten ihmisten lapsia. Jos Kabuliin menee töihin, punnitsee ja ottaa itse sen riskin joka päätöksen mukana tulee, mutta ei sinne tarvitse mielestäni lapsia tuoda. Lapset voi joko jättää kotimaahan hoitoon jos on pakko mennä Afganistaniin töihin tai sitten voi mennä töihin johonkin vähän stabiilimpaan paikkaan. Tiedän ettei ole kiva arvostella toisten valintoja (varsinkaan lasten kasvattamisessa, sehän on joku tabu), mutta joku raja. Kun lapset ovat täysi-ikäisiä, he voivat itse miettiä, mitä riskejä ovat valmiita ottamaan. Tämä kuva ärsytti minua suunnattomasti:

Talon asukkaita maaliskuun majatalohyökkäyksen aikaan generaattorin takana turvassa. Kuva: Reuters.

Kun kansainväliset ISAF-joukot vetäytyvät maasta vuoden lopussa, voi homma mennä vielä huonompaan suuntaan. Jos Yhdysvallat ja Afganistan saa sovittua kahdenvälisestä turvallisuussopimuksesta, joitain joukkoja jäisi vielä maahan mentoroimaan ja kouluttamaan armeijaa ja poliiseja. Monet afgaanit ovat huolissaan siitä, mihin suuntaan maa on menossa. Ne, jotka pystyvät, hakevat pysyvää asuinpaikkaa ja viisumeita ulkomailta, jotkut turvautuvat ihmiskauppiaisiin ja salakuljettajiin (tuttuni ihmiskauppasuunnitelmasta oma postauksensa myöhemmin).

Automatkoilla saa pelätä pommeja ja että on väärässä paikassa väärään aikaan, mutta se on myös hyvää aikaa tarkkailla ihmisten arkea.

Kun muutin Kabuliin, ajattelin että se on ihan hullu paikka, jossa on koko ajan jotain hyökkäyksiä. Pelkäsin aika paljon lentokentällä matkalla Kabuliin ja olin varma, että kuolen parin viikon sisään. Kuitenkin kun saavuin paikkaan, se oli paljon parempi kuin mitä olin osanut odotttaa. Siellä oli kivoja ravintoloita - thaimaalaista, kiinalaista, japanilaista, libanonilaista, ranskalaista ja italialaista ruokaa. Pystyin kävelemään kadulla ja menemään rauhassa kauppaan. Siellä ei koko ajan räjähdellyt jossain, ensimmäisten kuukausien aikana ei tapahtunut mitään pahaa. Kabul vaikutti ihan OK-paikalta, ei todellakaan yhdeltä maailman vaarallisimmista kaupungeista.

Nyt tilanne on kuitenkin vähän toinen. Toivon tietysti, että tämä kevään hyökkäysaalto laantuu ja loppuvuosi on rauhallinen. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, niinhän se menee. Lähden ensi viikolla takaisin Kabuliin. Ihan mielelläni ja innoissani olen menossa, vaikka voisin ehkä olla jossain järkevämmässäkin paikassa töissä. Se on kuitenkin nyt haasteeni ja kotikaupunkini seuraavan parin vuoden ajan. En halua vain selvitä siitä, vaan nauttia siitä, löytää uusia juttuja, ymmärtää uusia asioita, tavata uusia ihmisiä, nähdä rumia asioita ja kauniita asioita, kaikenlaista.

Hukkaan valuva elämä ja tyhmät puhelimet

Kaksi asiaa, jotka ärsyttivät tällä viikolla:

1) Odottaminen ja jonottaminen.

Yksi Kabulin luksus on se, että siellä joutuu harvemmin odottamaan mitään. Tämän viikon Lontoon lomalla piti taas odottaa ihan kaikkea: junia, metroa, bussia, voileipää, kahvia, vaatteiden sovittamista, ruokaostosten maksamista. Kabulissa on harvoin jonoja missään, paitsi joskus ruuhkaa liikenteessä. Kabulissa työskentelyssä on se hieno homma, että useimmilla ulkomaalaisilla työntekijöillä on omat kuskit, joille voi aina soittaa. Bussien ja metron odottaminen ja jonottaminen tuntuu minusta siltä kuin elämän arvokkaat minuutit valuisivat hukkaan.

Odotus.

2) Älypuhelimet.

Olen ainoa ihminen, jonka tiedän (äitiäni ei lasketa), joka ei omista älypuhelinta. Ennen minulla ei ollut varaa ostaa sellaista, ja nyt kun olisi, en oikeastaan halua ostaa sitä. Minua nimittäin ärsyttää suuresti se, kuinka melkein kaikki joilla on älypuhelin, tuntee tarvetta elää sen kanssa hyvin läheisesti ja jatkuvasti.

Yhdessä Lontoon ihanassa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, siideri oli hyvää, seura oli hyvää, ja puhelimet läsnä.

Melkein aina kun olen nähnyt ystäviäni lounaalla tai illallisella, heillä on älypuhelimet ruokapöydällä. Sitä ei jostain syystä voi pitää laukussa. Tämä on mielestäni epäsosiaalista, epäkunnioittavaa muita kohtaan ja tosi tylsää.

Selasin juuri Lontoon kuviani kavereistani ja kivoista hetkistä, ja huomasin että suurimmissa osassa niistä on mukana älypuhelin. En tajunnut tätä kun otin kuvat. Aina kun puhelin piippaa, joku on kommentoinut jotain Facebookissa tai joku on vastannut twiittiin, se pitää tietysti heti tarkistaa. Miksi?! Mitä tapahtuu, jos puhelin pysyisi laukussa illallisen ajan? Kuka loukkaantuu, jos ei saa parin tunnin sisään vastausta? Onko mahdollista omistaa älypuhelinta ja silti pysyä sellaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse elää sen kanssa joka vuorokauden tunti ja joka päivä? En ole tästä varma, enkä ole varma haluanko ottaa riskiä.

Lontoon Sohossa cocktailbaarissa pitää tietenkin räpläillä puhelnta.

Mitä tapahtuu, jos tapas-baarissa puhelin ei ole lasin vieressä?

Lontoon coolissa Shoreditchin baarissa viinillä, puhelin tietty sydäntä lähellä.

Tämän pöydän pariskunnalla ei ollut puhelinta pöydällä! Ja meinkinki näyttää hyvältä. Hauskaa voi pitää myös ilman puhelinta pöydällä! (nim. joku, joka varmasti kohta sortuu yhteiskunnan paineisiin, ja hankkii älypuhelimen, eikä osaa pitää sitä laukussaan).