Kukkia poimin, kukkia kannan

Kauneimmat niistä sinulle annan. Äitille!

Hyvää äitienpäivää!

Äiti on paras: aina auttaa ja kuuntelee, kannustaa ja tukee. Tehnyt aika paljon siistejä asioita elämässään. Minulta usein kysytään täällä, mitä mieltä äitini on siitä että olen näin vaarallisessa paikassa töissä. Sanon, että äiti on onnellinen kun minä olen onnellinen ja saan tehdä sitä työtä mitä haluan. Kyllä se silti varmasti myös huolissaan on, mutta ymmärtää. Ja niin se on aina ollut: äippä varmasti tukisi minua vaikka päättäisin mennä opiskelemaan kokiksi tai vetäytyä vuodeksi buddhalaisluostariin mietiskelemään. Sillä sellaisia ne on.

Kiiti sinulle äiti tänään, mutta myös vuoden jokaisena muunakin päivänä!

Ensimmäisten päivien hämmennystila

Palasin Kabuliin, jee! Oli ihanaa olla takaisin Kabulin kaduilla. Mutta surullista, etten mennyt enää vanhaan kotiin vanhojen ystävien ja koirien luo. Matkalla lentokentältä uuteen kotiin räpsin kuvia panssaroidun auton ikkunasta. Ukkosmyrsky alkoi heti ekana iltanani täällä, ensimmäistä kertaa koin salamat ja jyrinän Kabulissa. Pienenä pelotti paljon, nyt ei enää yhtään.

taivas valmistautuu ukkoseen, minä uuteen kotiin.

Uusi työautoni on massiivinen ja siinä on myös massiivinen radioantenni.

Oli outoa astua tyhjään asuntoon ensimmäistä kertaa. Aika kolkon näköinen. Muistan ne kaikki hetket, kun olen uuteen kämppään muuttanut - ensiarvio, kylppäritarkastus, kämpän tulevan potentiaalin pohdinta. Tämä kämppä on ihan OK, pitkästä aikaa elämässäni ei ole kokolattiamattoja, mikä on outoa. Kun ne oli lattialla, vihasin  niitä, mutta nyt... jalat jäätyy! Valivali.

Aina kun olen muuttanut uuteen kämppään, minun pitää ihan ensiksi laittaa jotakin seinälle tai hyllylle tai vaihtaa lakanat, jotta paikan karmea kolkkous vähän hälvenisi. Nyt laitoin heti pöydälle Ateneumin Tove Jansson -näyttelystä ostamani muumikuvan. Hieno, eikö? Toi ainakin hetkellistä lohtua.

Ennen kuin avasin matkalaukkua tai tein mitään muuta, oli pakko löytää kauppa. Hortoilin vain jonnekin suuntaan ja vihdoin löysin kasviskaupan ja pienen marketin. Työpaikkani on samalla alueella kuin asuntoni. Olo oli (ja on) samanlainen kuin aloitin yliopistossa - tuntuu kuin paikka olisi kampus, jossa ei vain ole yhtä hauskaa ja yhtä nuoria ja iloisia ihmisiä. Ekana päivänä haahuilen ympäriinsä, en tiedä missä on mitäkin, kyselen koko ajan tyhmiä ja kävelen vääriin paikkoihin. Yhdessä kulmassa on baari, toisessa kuntosali ja kauppa.

Elämän perustarpeet.

ensimmäinen illallinen, apaattinen.

Kaupassa käynti on jännittävä koe, kun saapuu paikkaan, jossa ei ole mitään. Tässä kokeessa huomaa, mikä mulle on tärkeää, ja se on ilmeisesti ainakin puuro, muki, leikkuulauta, maapähkinävoi, veitsi, pyyhe, juusto, maito ja coke zero. Ainut illallinen, jonka jaksoin tässä vaiheessa vääntää, näkyy yllä. Se kuvastaa myös nykyistä energiatasoani - aika alhaalla.

Ensimmäisenä työpävänä olin vielä enemmän pihalla kuin mitä olin kuvitellut. En muista nimiä, en ymmärrä kirjainlyhenteitä, kahvikuppeja ja kahvia ei kuulemma ole, pitää tuoda omansa, en tiedä veriryhmääni, joka on kuulemma jotenkin erittäin oleellinen tieto. Menin labraan testeihin ja nyt tiedän - A+! Olin jotenkin iloinen kun labramies antoi minulle todistuksen: jee, aaplussa! Ja papukaijamerkki!

En ymmärrä mistään vielä tässä vaiheessa paljon mitään. Kämpässäni ei ole paljon mitään. En tunne täällä ketään. En tiedä, miten käytetään radiopuhelinta. En tiedä, mitä töissä tehdään. Mutta huomenna alkaa viikonloppu ja vanhat rakkaat ystäväni tulevat kylään, ja se jos mikä tekee paikasta kodin tuntuisen, ainakin vähäksi aikaa. Ehkä asiat tästä selvenee.

Muutoksia ja yhden unelman täyttymys

Elämässäni on vähän muutoksia tällä hetkellä, sillä aloitan ensi viikolla uuden työn. Yleensä en hirveästi pidä uusien työpaikkojen ekoista päivistä ja viikoista, koska en pidä siitä täydestä pihalla olemisen tunteesta, joka siitä tulee. Missä on tulostin? Entä lounaspaikka? Mitä mä täällä teen? Kuka sä olet? Missä on kaikki kahvikupit? En muista kenenkään nimiä! Ja kun saman tyypin on tavannut muutamaan kertaan, ei kehtaa enää edes kysyä. Pitää vaan epämääräisesti kutsua häntä hey there, hey youuu ja yrittää googlata ja toivoa että tyyppi on LinkedInissä. Afganistanissa nimien muistaminen on normaalia vaikeampaa, koska ihmisillä on usein todella pitkiä ja (minulle) vaikeita nimiä.

Aloitan työt YK:lla, joka on ollut yksi unelmistani aika pienestä asti. Opiskelin kansainvälisiä suhteita ja olen ollut jo pitkään kiinnostunut naisten oikeuksista ja tasa-arvoasioista, ja nyt saan tehdä sitä ihan työkseni ja siitä maksetaan palkkaa. Ja YK:lla! Kuvittelin aina, että ura YK:lla on mahdollista vasta paljon vanhempana, mutta näinhän tässä kävi. Ensimmänen työpäivä on ensi viikolla, ja vietin kolme päivää tällä viikolla Genevessä työhön liittyvissä tapaamisissa. Geneve on nätti ja paljon pienempi, kuin mitä odotin.

Geneven beach aurinkolasieni läpi kuvattuna.

En tiedä mikä tämä juttu on ja mistä se kumpuaa, mutta aina kun jotain tosi siistiä tapahtuu minulle, ajattelen aina että a) en voi olla niin onnekas, liian hyvää ollakseen totta ja/tai b) nyt kun jotain näin hyvää tapahtuu, jotain pahaa varmasti tapahtuu pian. Jostain syystä minun on vaikea nauttia isoista onnenpotkuista ja hyvistä asioista täysillä, vaikka olisin ne itse ansainnut. Ajattelen, että kyseessä on plus-miinuspeli: jos siinä menee ihan hirveästi plussalle, niin kohta tulee miinusta. Mistäköhän tämä johtuu? Olen siis todella iloinen ja innoissani uudesta työstä, mutta silti ajattelen, ettei se ikään kuin voi olla totta näin. Toivon pian uskovani, että tämä on ihan hyvä näin ja mitään pahaa ei tarvitse tapahtua kompensoimaan kaikkea elämän hyvää. Ehkä kaikki hyvä voikin olla vain hyvää?

Vanhoja kuskeja ja alasrullattavia auton ikkunoita tulee myös ikävä.

Olen miettinyt tätä jonkin aikaa, ja tänään tajusin, että se "jotain pahaa" on kuitenkin jo jotenkin mukana tässä ratkaisussa. Kun aloitan uuden työn, jota olen halunnut jo pitkään, minun piti jättää nykyinen mukava työpaikka ja ihanat tyypit siellä. Minun piti jättää kotini, josta pidin paljon, ja kaikki kämppikseni siellä. En näe enää nykyisen majataloni kolmea koiraa tai mukavia ovimiehiä. Minun pitää jättää suuri osa vapauksistani, koska uudessa työpaikassa on kireät turvajärjestelyt. Olen nyt myös enemmän hyökkäysten kohde edustaessani kansainvälistä yhteisöä näkyvämmin kuin ennen. Mutta niinhän se menee, ei kai mitään täysin loistoa voi saada ilman joitain uhrauksiakin.

Ensi viikolla: taas uusi koti, uusi työ ja uusi elämä Kabulissa. Aika hullua mutta jännääkin.

Lamppu Kabulin keilahallissa, tätäkin tulee ikävä. <3