Tervetuloa kotiin

Palasin takaisin Kabuliin pitkän joululoman jälkeen. Turussa oli - 20 astetta, mutta täällä on kylmä. Mittari näyttää öisin miinus 10, mutta se tuntuu kaikin puolin kylmemmältä kuin Suomessa. Lähinnä siksi, että  jäädyn ulkoilman lisäksi sisällä. Asuntoani ei ole eristetty millään tavalla, sisällä on melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Lämmittimenä toimii lämmintä ilmaa puhaltava ilmalämpöpumppu, mutta se ei paljon auta. Sitä ei myös voi pitää koko ajan päällä sillä kaikki sähkö täällä tuotetaan generaattoreilla ja se maksaa todella paljon.

Kotiinpaluun kunniaksi lämminvesivaraajani meni rikki heti ensimmäisenä päivänä, joten illan suihku koostui kattilasta ja muovikiposta. Iso kiitos hänelle, joka keksi vedenkeittimen. Tällainen kauhasuihku tuli tutuksi Intiassa asuessani, jossa sähköt olivat usein poikki ja generaattoria ei ollut. Ei huonompi tapa peseytyä, mutta ei kovin miellyttävää kun kylpyhuoneessa on jääkylmä. Tuli jo kova ikävä äidin lämmintä kylppäriä ja saunaa, mitä luksusta.

Tämä on nyt neljäs talvi, jonka koen Kabulissa. Jotenkin olen aina onnistunut ajattelemaan, että Afganistanin talvet ovat ihanaa aikaa. Jokin "aika kultaa muistot" -ilmiö varmaan. Joka ikinen talvi jäädyn asunnossani. Nukun villasukat, housut, villapaita ja kaulahuivi päällä. Silti aina kesäisin fiilistelen sitä, miten ihanaa täällä on talvella. Se ainakin on ihanaa, että aurinko paistaa aina ja että lumi peittää kaupunkia ympäröivät vuoret. Harmaat päivät ovat todella harvinaisia.

Kabulissa satoi lunta viime viikolla, tämä oli vielä jäljellä. Huomioi upea auringonpaiste klo 8.30 aamulla.

Tänään huomasin, että joogamatossani oli kaksi toukkien tekemää pesää. Ilmeisesti aika tulla takaisin.

Hyvä kiertää

Keräsin viime kuussa lahjoituksia kabulilaiselle naisten turvakodille. Järjestin kavereideni kanssa pub quiz -visailuillan, teemana naisten oikeudet ja naiset noin yleensä, naisiin kohdistuvan väkivallan kamppanjan kyljessä. Emme tietenkään kertoneet muille YKlaisille, että teema on feministinen, muutenhan sinne ei olisi tullut kukaan. Surullista, mutta totta.



Nyt talo (YK:n ravintola) oli täynnä. Monet eivät vaan olleet kovin innoissaan teeman kuulleessaan, mutta eivät tietenkään siinä vaiheessa kehdanneet lähteä. Kysymykset vaihtelivat historian tärkeistä naisista musiikkiin, tieteeseen, taiteeseen ja Afganistaniin, kaikki keskittyen jollain tapaa tasa-arvoon ja naisten oikeuksiin.

Jampat kuulolla.

En voittanut paljon tykkäämispisteitä tällä vedolla ("haluamme viettää hauskaa iltaa emmekä kuulla mitään näin vakavia juttua" oli yleinen palaute). Monet sanoivat että kysymykset olivat vaikeita. Ei kai pubivisan kuulukaan ihan helppo olla!

Keräsin yli 1400 dollaria käteislahjoituksina ja paljon vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa turvakodin naisille. Kun vein rahat ja tavarat turvakotiin, organisaatio oli hyvin innoissaan. Nämä naiset saavat harvoin mitään uutta tai kaunista.

Sain lahjoituksia kasaan kaksi säkillistä vain omista vaatteistani.

Afganistanissa on alle 20 naisten turvakotia, vaikka tarvetta olisi tuhansille tällaisille taloille. Yhden tutkimuksen mukaan yli 80% afgaaninaisista kokee jonkinlaista väkivaltaa elämänsä aikana. Naiset, jotka näissä kodeissa asuvat, ovat useimmiten kokeneet perheväkivaltaa, olleet ihmiskaupan uhreja tai paenneet pakkoavioliittoa.

Turvakodissa, johon vein lahjoitukset, asui kymmenen naista, monet lapsiensa kanssa. Jotkut olivat asuneet siellä jo kolme vuotta. He eivät voi mennä mihinkään, edes ulos kävelemään - usein ainoa paikka, jonne he voivat mennä, on sairaala. Pienempiä vaivoja hoitaa sairaanhoitaja, joka käy viikottain talossa. Naiset pelkäävät perheiden kostoa tai sitä, että pahoinpitelijät löytävät heidät.

Yksi naisten turvakoti Kabulissa.

Naiset, joille juttelin, kokevat olonsa turvalliseksi turvakodissa. Heitä ei hirveästi haittaa, etteivät pääse ulos. Yksi nainen näytteli minulle hienoja vaatteita, jotka hän oli itse ommellut. Lapset käyvät koulua turvakodin sisällä. Naisille on rakennettu myös kuntosali, mutta sieltä puuttuu kaikki laitteet.

Afganistanissa turvakodeista liikkuu usein kaikenlaisia pahoja juoruja. Niitä syytetään siitä, että ne kannustavat naisia karkaamaan kodeistaan. Niiden myös sanotaan olevan bordelleja. Esimerkiksi oikeusministeri vuonna 2012 ihan julkisesti sanoi, että turvakoteja käytetään prostituutioon.

Turvakodit ovatkin aina täysin salaisia. Tämänkin turvakodin piti muuttaa edellisestä paikasta 9 kuukautta sitten, koska se paljastui naapureille turvakodiksi. Joku väkivaltainen aviomies löysi vaimonsa sieltä ja alkoi pitää meteliä. Turvakodin afgaanityöntekijät eivät edes kerro perheilleen, missä tarkalleen he ovat töissä.



Turvakodit toimivat minimaalisilla budjeteilla. Aika käsittämätöntä, että biljooneja dollareja on laitettu Afganistanin auttamiseen viimeisen vuosikymmenen ajan, mutta maa ei silti pysty edes takaamaan peruspalveluja ja turvallisuutta melkein kelleen, ei ainakaan pahoinpidellyille naisille.

Naisten turvakoti käsitteenä ei istu kovin hyvin yhteiskuntaan, jossa naisen paikka on kotona, ja jossa naisten katsotaan yleensä olevan miesten omaisuutta. Vaikka muutama nainen pääsee näihin koteihin ja "pelastuu", heidän on usein hyvin vaikeaa aloittaa elämäänsä uudestaan missään päin Afganistania, koska yksinasuvia naisia ei katsota kovin hyvällä missään naapurustossa. Monet turvakodit neuvottelevat naisten perheiden kanssa, jotta he ottaisivat naisen takaisin. Tämä ei kuitenkaan usein onnistu, sillä jos nainen on karannut kotoa, sitä pidetään suurena syntinä.

Ostoskeskus Kabulissa.

Pää hajoaa, mitä enemmän kuuntelen näitä juttuja ja tapaan ihmisiä, joilla on tällaisia kohtaloja. Eräs kaverini - itse asiassa hän, joka inspiroi minua lähtemään Kabuliin vuonna 2013 - koki pari vuotta sitten ettei jaksaa enää Afganistania, suurena syynä naisten olemattomat oikeudet ja epäinhimillinen kohtelu.

Ei yksi ihminen voi mitään ihmeitä tehdä tässäkään maassa, mutta aina on jotain pientä, mikä on mahdollista ja mikä voi jotenkin vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään. Vaikka ahdistaa, tämä pieni ajatus usein kuitenkin kantaa.

Kandahar, Afganistanin Beverly Hills

Kävin vähän aikaa sitten Kandaharin maakunnassa. Työni parhaat ja inspiroivimmat asiat ovat ehdottomasti Afganistanin sisällä matkustelu ja maakuntavisiitit. Kabulin toimistossa tietokoneen näppäily on aika usein samanlaista kuin toimistotyöskentely monissa muissakin paikoissa. "Kentällä" (monet avustustyöntekijät vihaavat tätä ilmaisua) omakin maailma aina vähän avartuu.

Täällähän palmujen katveessa voisi kuvata oman Kandahar 90210 -ohjelman.

Yllätyin siitä, miten siisti ja kaunis Kandahar on. Siellä kadun reunoilla kasvaa palmuja! Kandahar on hyvin perinteinen paikka ja siellä on usein turvallisuustilanne aika huono. Talebanit hallitsevat monia maakunnan alueita. En siis odottanut näkeväni kaikkea tätä kauneutta muutaman päivän visiitilläni.

En tule ikinä kyllästymään tähän näkymään. Tämä on myös ensimmäinen muistoni Afganistanista: vuoret lentokoneen ikkunasta.

Kandahar City.

Kandahar on Afganistanin toiseksi suurin kaupunki Kabulin jälkeen. Vuodesta 1994 vuoteen 2001 kaupunki oli Talebanien hallinnon pääkaupunki. Kulttuurillisesti ja poliittisesti paikka on ollut pataaneille (yksi maan isoimmista etnisistä ryhmistä) tärkeä jo pari vuosisataa.

Lounas toimistossa. Paljon Kandaharin herkullista aarretta, granaattiomenaa!

Granaattiomenaa joka puolella.

Kandahar on kaunis. Maakunta on tunnettu erinomaisista viinirypäleistä ja granaattiomenista. Ja kuulemma kannabiksesta myös. Ostin ison laatikon Kandaharin parhaimpia ja laadukkaimpia granaattiomenia mukaan Kabuliin, kannabikset jätin kasvamaan muiden iloksi.

Paikallista seinätaidetta muistuttamassa kandaharilaisia poliorokotteen tärkeydestä.

Kandahar jää ikuisesti mieleeni, sillä täällä ensi kertaa näin, kun nainen synnytti lapsen. Tilanne oli täysin absurdi - olin haastattelemassa kätilöitä synnytysosastolla heidän työstään ja kun kirjoittelin muistiinpanojani vihkoon, vilkaisin vasemmalle, ja siellä nainen juuri pusersi vauvan ulos itsestään, ilman minkäänlaista huutoa tai ääntä. Tämä on kuulemma varsin normaalia - "kyllä naiset saavat huutaa, jos haluavat", minulle vakuutettiin. Se ei vaan ole kovin soveliasta. Synnytysosastollakin naisen osa on olla mahdollisimman huomaamaton, näkymätön.

En edes tiennyt että siellä oli joku juuri samaan aikaan synnyttämässä. Varmaan heillekin todella mukava tilanne, kun vieressä on joku ulkomaalainen kameran ja vihkon kanssa. Lapsi ja vauva voivat hyvin.

Kandaharissa minua viehättää upeat värit. Monilla miehillä on päällä violettia ja vaaleanpunaista. Pinkkejä talojakin löytyy.

Lisää Kandaharin värimaailmaa - violetti on monen suosikki.

Kandaharissa tapaamani lääkäri kertoi, että hoitaa usein lapsia, joita "lääkitään" oopiumilla. Oopiumia annetaan sairaille lapsille lääkkeenä, mutta myös jotta lapset rauhottuisivat ja nukkuisivat paremmin. Olen kuullut tästä tavasta ennenkin Afganistanissa. Oopiumia on helposti saatavilla, mutta monet eivät ymmärrä, että se on vaarallista ja addiktoivaa.

Tämä vauva syntyi juuri Kandaharissa. Afganistanissa on tapana sitoa vauvat tiukkaan pakettiin.

Maakuntamatkoissa mielenkiintoisinta on tällaisten tarinoiden kuuleminen, joita en kuulisi missään muualla, ja sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en muualla tapaisi. Kuulen surullisia tarinoita (kuten näistä oopiumivauvoista) mutta usein myös iloisempia juttuja, joista saan lisää uskoa tämän maan tulevaisuudelle. Kuten kaikki mahtavat kätilönaiset, jotka pelastavat lapsien ja äitien henkiä vaikeissa olosuhteissa, ilman kunnon välineitä ja tiloja.

Matkailu avartaa ja rikastuttaa noin yleensä joka puolella, mutta matkailu Afganistanissa avartaa aina ihan eri tavalla.