Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Afganistanissa on harkinnassa kivitystuomion takaisintuominen aviorikoksista. Uutta lakia pohdittiin oikeusministeriön työryhmässä. Kansainvälisen kauhistelun jälkeen presidentti Karzai kuitenkin kiiruhti ilmoittamaan, ettei lakia tuoda takaisin.

Se että asiaa edes pohditaan ja punniskellaan on järkyttänyt monia ihmisoikeusjärjestöjä ja naisten oikeuksia puolustavia tahoja. Taliban-hallinto tunnettiin raaoista rangaistuksista - varkaiden kädet leikattiin irti ja seksiä avioliiton ulkopuolella harrastavat kivitettiin. On vaikea uskoa, että 12 vuotta Taliban-hallinnon kaatumisen jälkeen tällaista lakia edes esitetään.

Aloitin keskustelun aiheesta toimistossani, jossa olen ainut ulkomaalainen. Olin varma, että kaikki kollegat, jotka vaikuttavat hyvin liberaaleilta ja siisteiltä tyypeiltä, jakaisivat järkytykseni. Olin väärässä. Kaikki toimiston kymmenen miestä hyväksyvät kivitystuomiot aviorikoksista.

Kuva: 1001 Kabul.

Kaikki olivat sitä mieltä, että tämä laki tulee Koraanista, ja koska se on Jumalan sana, sitä ei voi kyseenalaistaa tai kritisoida. Niin se vain on, pitää hyväksyä. Kysyin, mitä jos heidän tyttäriään epäiltäisiin aviorikkeestä ja heidät kivitettäisiin, olisiko sekin ihan OK. Olisi, sanoivat kaikki, koska lain pitää olla kaikille sama.

Jotta aviorikos voidaan todeta tapahtuneeksi ja kivitystuomio voidaan langettaa, pitää tapahtumalla olla neljä miespuolista todistajaa. Kysyin, miten olisi ikinä mahdollista, että neljä miestä olisi kyttäämässä makuuhuoneessa kun rikos tapahtuu? Ei varmaan kovin mahdollista, mutta silti kivitystuomioita langetetaan naisille ja miehille. Usein riittää epäilys tai jonkun syytös. Kuulin senkin, että naiset ovat todella mustasukkaisia, joten he voivat keksiä rikoksen tapahtuneen, jos haluavat esimerkiksi kostaa miehensä toiselle vaimolle. Ja miehethän eivät ole ollenkaan mustasukkaisia, kysyin. Eivät tietenkään.

Kuulin muun muassa seuraavia selityksiä:

Tämä rangaistusmuoto on hyvin säädelty, kivien koko on tarkaan säädelty, on tarkkaan säädelty kuinka kaukaa niitä saa heittää. 

Kiviä ei saa myöskään heittää päähän.

Miten muuten yhteisö voi osoittaa, ettei sellaisia rikoksia siedetä?

Kun kerroin esimerkin radikaalista Jeesuksesta, joka todisti kivitystapahtumaa ja sanoi soon-to-be kivittäjille, että hän, joka on synnitön eikä ole tehnyt virheitä, heittäköön ensimmäisen kiven. Kiviä ei heitelty. Kysyin, mikä antaa ihmisille oikeuden kivittää toisen, jos ei itsekään ole täydellinen. Kollegani pohtivat tarinaa ja totesivat sen olevan outo. Eli sitten nämä rikolliset pääsevät aina vaan pälkähästä? 

Kuulin myös, että Taliban-hallinto on ainoa hallinto, jolla oli kunnolliset lait ja rangaistukset. Monet vihaavat Talibaneja mutta jotkut näköjään vielä kaipaavat menneisyyteen. On hyvin vaikea käsitellä näitä asioita, koska uskonnolla ei ole hirveästi merkitystä ajattelutapaani tai käytökseeni. On vaikea ymmärtää, miten ihmiset voivat ajatella näin. Tyypit, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani, joiden kanssa vitsailen työpäivän mittaan, joiden kanssa syön lounasta ja juon teetä ja juttelen elokuvista ja musiikista. Se on hämmentävää, mutta myös hyvin avartavaa.

Vaikka ärsyttää aivan suunnattomasti ja mieleni kiehuu, olen silti hyvin kiitollinen siitä, että ylipäänsä saan väitellä ja keskustella näistä asioista. Toimistossani on myös yksi afgaanityttö, joka ei tietenkään voi sanoa mielipidettään. En varmasti voi muuttaa ihmisten ajattelutapaa ja uskomuksia, mutta se ei tarkota, ettenkö törkkisi kepillä muurahaiskekoa. Todellakin osallistun keskusteluun näistä vaikeista aiheista aina kun tulee mahdollisuus, vaikkei tietenkään ihan kaikkea voi ääneen sanoa.

Anti-Taliban teehetki. Ajattelu ja ajatustenvaihto on vain hyvästä, vaikkei sillä päivässä ketään muuteta.

Nuotio huoneessa

Kabuliin  on tullut talvi (no, ainakin melkein). Ulkona on järkyttävän kylmä (+1), ja niin on sisälläkin koska ikkunat ovat ohuet ja joka puolta vetää. Täällä lämmitys hoidetaan bukhari-uunilla. Bukhari-lämmitin toimii joko dieselillä, puulla tai sahanpuruilla. Omani toimii sahanpuruilla. Jotenkin ihana fiilis, kun huoneessa palaa nuotio tynnyrin sisässä, mutta jotenkin epämukavaa, kun huone ja kaikki vaatteet haisevat savulta. Haisen joka päivä siltä, että olen tulossa nuotiojuhlista.

Monet Afganistan-konkarit ovat kertoneet, että kun he lentävät talvella pois Kabulista, Dubain lentokentällä ja jatkolennoilla alkaa ihmetyttää, mikä täällä oikein haisee. Joku löyhkää ihan törkeälle - ja sitten kabulilaiset hoksaa että nuotiohaju on normaali vain täällä päin maailmaa. Buukkasin lennot Suomeen jouluksi (jee!), voin kuukauden päästä testata kuinka järkyttävä tämä hajumuutos on.

Sen lisäksi, että nämä bukharit luovat ihailtavan tuoksun, niiden päällä voi myös kokata ruokaa ja lämmittää teetä. Vähän eri meininki kuin yleispattereilla!

Toimiston bukhari. 

Eilen sattui aivan ihana bukhari-homma. Heräsin ihmeellisiin ääniin - tämän vehkeen sisällä liikkui eläin! Joko rotta, hiiri tai lintu, joka oli tullut sisään putkea pitkin, joka vie savun seinän läpi ulos. Lämmitin ei ollut päällä. Panikoin hetken ja mietin mitä voin tehdä asialle tai mikä reaktio jos eläin tulee ulos uunista, mutta onneksi se meni rööriä pitkin takaisin ylös. Mukava aamupaniikki, ei enää kiitos.

Huhuu, kuka siellä?

Keilat ja naiset

Firman juhlat järjestettiin viikolla. Hehkutin aiemmassa kirjoituksessani Kabulin keilahallin upeutta, modernisuutta, valkosipulimajoneesipitsaa ja musiikkivalikoimaa. Pohdin, innostuvatkohan työpaikan naiset myös keilaamisesta. Eivät innostuneet, koska heistä kukaan ei voinut tulla paikan päälle.

Kysyin iltapäivällä innostuneena, ketkä kaikki ovat tulossa keilaamaan. Kuulin saman vastauksen kaikilta naisilta: he eivät voi tulla, koska he eivät saa olla kodin ulkopuolella kello viiden jälkeen. Perhe kieltää.

Naisia ja tyttöjä Istalifin kylässä.

Oli surullista kuulla, kuinka työpaikan naiset sanoivat kadehtivansa meitä siitä, että voimme mennä juhliin. Nämä juhlat eivät siis olleet minkäänlaiset skandaalijuhlat, vaan kaksi tuntia keilausta, coca colaa ja pitsaa. Paikalliset miehet olivat keilaamisesta todella innoissaan. Harmitti, etteivät naiset voi myös kokea samaa voittamisen, uuden kokeilemisen, ylpeyden ja yhteenkuulumisen tunnetta.

Naiset, jotka saavat käydä töissä, ovat pakosti melko liberaaleista perheistä. Monet perheet eivät päästä tyttöjä kouluun, saati töihin kodin ulkopuolelle vieraiden miesten kanssa. Se tässä tilanteessa onkin vaikea käsittää: naiset saavat tulla töihin toimistoon, jossa on afgaanimiehiä ja ulkomaalaismiehiä. He eivät ole sukua keskenään. Mutta tämä suotu "vapaus" loppuu keilahallin betoniseinän ja piikkilangan eteen. Perhe kieltää, kello on jo viisi.

Afganistanissa kunnian ja häpeän kulttuurin merkitys on suuri. Jos naiset päästettäisiin keilahallin pitsajuhliin, perhe kokisi asiasta häpeää. Heidän tyttärensä/vaimonsa häpäisisi koko perheen toiminnallaan, koska kunnon tytöt eivät osallistu moiseen hömppään, varsinkaan ulkomaalaisten tai miesten kanssa. Varsinkaan kello viiden jälkeen. En tiedä, miten muutos sukupuolirooleissa voi olla mahdollista, koska ulkopuolinen ja sosiaalinen paine mukautua ja suojata naisten "kunniaa" ja "kunnollisuutta" on niin vahva. Sitä vahvistetaan joka päivä, enkä näe selkeää tietä pois tästä kierteestä. Muutos on vaikeaa, koska koko yhteiskunnan rakenne tukee ajattelutapaa, jonka mukaan naiset ovat ensisijaisesti kunnian ja häpeän pankkeja, eivät ihmisiä samalla tavalla kuin miehet ovat ihmisiä, omine vapauksineen ja päätöksineen.

En väitä, etteikö Afganistanissa olisi naisia, jotka elävät tämän ahdistavan sosiaalisen paineen ulkopuolella ja nauttivat laajemmista vapauksista. Silti suurin osa naisista ei vieläkään saa tehdä omia johtopäätöksiä ja päätöksiä. Miksi naiset voivat mennä töihin, mutta eivät keilahalliin? Mistä raja tulee esiin ja kuka sen vetää? Miten sen rajan saa häivytettyä? Vapaus, veljeys ja keilapallo? Kuka päättää?